• The People vs George Lucas – Official Teaser Trailer 1 –
• Neljä viidestä Oscar-ehdokkuuden saaneesta lyhytanimaatiosta –
• Kaksi bloggaajaa keskustelee The Curious Case of Benjamin Buttonista ja Fincherin urasta yleensä (spoilereita) – If you ask me, Fincher has made a perversely conflicted work, which is at once visually stimulating and thought-provoking, but also nauseatingly sentimentalized and cliché.

(Lukion äidinkielen opettajani sanoi, että otsikkoon ei parane laittaa kysymystä, ellei ole varma että pystyy vastaamaan siihen.)

Kyyneleet ovat elokuvateatterissa olleet lähimpänä kahden Sormusten herra -elokuvan kohdalla: Sormusten ritarien siinä kohtauksessa, jossa Frodoa raahataan kuoleman partaalla kohti Rivendelliä, ja Kuninkaan paluun siinä kohdassa, jossa Sam nostaa uupuneen Frodon harteilleen ja kantaa tämän ylös Tuomiovuorta.

En kuitenkaan itkenyt.

Itse asiassa olen (jos muistan oikein) itkenyt elokuvissa vain kerran. Se tapahtui noin kymmenvuotiaana, kun näin ensimmäistä kertaa Jean-Jacques Annaud’n eläinsadun Karhu. Surku karkasi silmäkulmaan, kun pikkunallen äiti jäi kivivyöryn alle ja karhunpoika vinkui ymmärtämättömyyksissään.

Siitä on nyt kulunut viitisentoista vuotta. Olen suorastaan ihmetellyt, miksen reagoi elokuviin voimakkaammin. Tyttöystävistäni useampikin on saattanut vollottaa jo pelkästään surullista kohtausta odottaessaan. “No niin, nyt tuli itku” on Sonjan melko tyypillinen kommentti esimerkiksi Cold Feetin loppupuolen Sitä Jaksoa katsottaessa. Outia taas surustuttaa, jos hän muistelee surullista elokuvaa. Minä istun hiljaa vieressä ja ihmettelen miksen välitä fiktion hahmoista.

En ole keksinyt ratkaisua ongelmaan, mutta olen tehnyt kaksi huomiota. Ensimmäinen on se, että dokumentit synnyttävät minussa selvästi isomman tunnereaktion. (Jos jälkikäteen selviää, että teos olikin fiktiota, tunnen oloni melkeinpä huijatuksi.) Toinen on se, että kyllähän minä suhtaudun elokuviin — ja kirjoihin — tunteella, mutta ainoa syvästi kokemani tunne on nauru.

Tajusin asian, kun äsken sängyllä löhötessäni höhöttelin ääneen McSweeney’sin huumorikokoelman juttujen otsikoille. Kaksi esimerkkiä: Circumstances Under Which I Would Have Sex with Some of My Fellow Jurors ja How Important Moments in My Life Would Have Been Different I Was Shot Twice in the Stomach. (Itse asiassa naurahdin jälkimmäiselle vielä tätä kirjoittaessanikin.)

Sen jälkeen aloin miettiä mitä kirjoja olen viimeksi ostanut (edellämainittu Created in Dark Times by Troubled Americans, Roald Dahlin Rakkaani, kyyhkyläiseni ja alahuuli sekä Monty Python Autobiography), mistä elokuvista olen viime aikoina pitänyt eniten, ja miksi Hitchcockin paras elokuva on — minun mielestäni — The Trouble With Harry. Vastaus on ilmeinen.

Ne ovat kaikki hauskoja. Mikä parasta, yleensä ne ovat hauskoja siksi, että ne ovat älykkäiden ihmisten luomuksia. Koska pidän itseäni tärkeänä ihmisenä, haluan oikein erikseen korostaa älykkyyden osuutta huumorin viehätyksessä. Munille potkiminen ei jaksa enää naurattaa kovin paljon, ellei potkija ole joulupukki ja potkittava teini-ikäinen skeittari. (Ihan totta, Bad Santakin on lapsille kiroiluineen ja säädyttömyyksineen ilmiselvä neron tuotos.)

Teoriani ei liene kaikenkattava, mutta olen varsin tyytyväinen siihen, että olen saanut pelastettua elokuvat loputtoman analyysin suosta takaisin affektin piiriin. Eikä ole hullumpi saavutus sekään, että onnistuin samalla legitimoimaan itselleni komedian varteenotettavana taidemuotona. On minulla ollut tuottamattomampiakin päiviä.

(Julkaistu alun perin AHBoSGissa kesäkuussa 2005.)