Suunnittelutoimisto Pentagramin sivuilla on kiinnostava selitys The Atlantic -lehden uudistuksesta.
Laiskuus-gallub!
Miten todennäköistä on, että katson elokuvaa koskaan?
Virkkusen Janne tässä moi
Janne Virkkunen möllöttää päivän Hesarin premisivulla (tai tuoreilla) kuvan ja nimikirjoituksen kanssa.
Juttupätkässä päätoimittaja muistuttaa lukijoita äänestämisen tärkeydestä. Oikeastaan se vaikuttaa kansalaisille suunnatulta vetoomukselta ja hiukkasen myös tiedotusvälineiden merkityksen korostamiselta. Perinteistä pääkirjoituskamaa siis.
Jostain syystä juttu kuitenkin toimii. Ehkä se johtuu sijainnista: ei artikkelisivulla vaan uutisten keskellä. Ehkä se johtuu tekstin, kuvan ja signeerauksen yhdistelmästä, joka saa jutun tuntumaan jotenkin henkilökohtaisemmalta kuin A2:n institutionaaliset mielenilmaisut.
Voi olla, että tiuhempaan toistettuna tällainen menettäisi tehonsa, mutta vaihtelu piristi ainakin nyt.
Word 246: Spoliation
She may claim, as she did in last Thursday’s Vice-Presidential debate, that ”Americans are cravin’ that straight talk,” but they are sure not going to get it from the Governor — not with her peculiar habit of speaking only half a sentence and then moving on to another for spoliation, that strange, ghostly drifting through the haziest phrases, as if she were cruelly condemned to search endlessly for her linguistic home: ”I do take issue with some of the principle there with that redistribution of wealth principle that seems to be espoused by you.”
spoliation (n) 1: the intentional destruction of a document or an alteration of it that destroys its value as evidence 2: the act of stripping and taking by force – New Yorker: Verbage
Ajankohtainen arkistosarjakuva
Muistutus Sweeney Toddin luonteesta
Mitä opin lukemalla, vko 42/2008
Ensimmäisenä on ambient awareness, jolle joku sosiologi voisi kertoa pätevän suomennoksen. New York Timesissä julkaistiin taannoin Clive Thompsonin juttu Brave New World of Digital Intimacy, joka on kokonaisuudessaan oikein kiinnostavaa luettavaa. Siinä Thompson yrittää selittää, miksi ihmisten arkipäiväiset puuhailut kiinnostaisivat ketään.
Kyse on siis siitä, kun minä kirjoitan internetiin aamukahdeksalta miksi olen hereillä?
Thompsonin mukaan tämä ambient awareness eli yletön yhteys online-maailmassa toimii samalla tavalla kuin jonkun vieressä haahuilu: sitä huomaa toisen toimista kaikenlaista, kuten vaikka kehonkielen, huokailua ja irtokommentteja. Muistatte varmaan vanhan valituksen siitä, että sähköpostiviestintä johtaa lähes aina väärinkäsityksiin ja riitoihin. Ambient awareness on eräänlainen vastalääke sille.
Toinen osa ambient awarenessia on se, että yksinään viestit ovat arvottomia. Thompson kertoo Twitter-mikroblogipalvelua käyttäneestä ihmisestä, joka ei alkuaikoina saanut tolkkua koko härpäkkeestä. Ihmiset kirjoittivat banaaleja asioita voileivistään, kynsienleikkuusta ja pahoinvoinnista. Vasta kun viestejä oli seurannut pidemmän aikaa, alkoi niistä hahmottua jonkinlainen kokonaiskuva: ihmisten päivärytmit, sairauden kulku ja hyvät päivät töissä näkyivät jatkuvasti päivitettävässä Twitterissä aivan eri tavalla kuin päivittäisissä blogipostauksissa tai puheluissa (ja kuka soittaa pikkuserkulleen, että on tekemässä tänään meetvurstileipää?).
Thompsonin käyttämä vertaus on pointilistinen maalaus: yksinään pisteet ovat vain pisteitä, mutta yhdessä niistä muodostuu yllättävän hienovarainen muotokuva. Ambient-tietoisuus toimii kuin telepatia – haastateltava luonnehtii sitä jokapäiväisen elämänsä yllä leijuvaksi näkymättömäksi ulottuvuudeksi.
Viimeinen ja tavallaan tärkein pointti jutussa on tämä: ilmiötä on erittäin hankala ymmärtää, ellei ole kokeillut sitä itse. Vieraan ihmisten Twitter-sivun tai Facebook-päivitysten seuraaminen ei ole kiinnostavaa, koska se vaikuttaa höpöttelyltä. Mutta kun sitä katsoo päivän, se alkaa tuntua novellilta – kuukauden, ja se on romaani.
Tässä nimenomaisessa artikkelissa hienoa oli se, miten Thompsonin artikkeli antoi nimen ilmiölle, jonka olin omista nörtteilyistäni tunnistanut, mutta jota en osannut kuvailla. Nyt osaan.
Toimittajat tarvitsevat 20 prosenttia omaa aikaa
Ajatus: toimisivatko toimitukset luovemmin, jos toimittajilla olisi enemmän löysää aikaa?
Toki se voi tuntua tuhlaukselta, mutta ainakin maailman suurimpiin kuuluvan mediayhtiön mielestä on hyvä ajatus antaa työntekijöiden käyttää viidennes ajastaan ihan miten he lystäävät.
Tarkoitan tietenkin Googlea, jonka 20-percent time on monien hyvien keksintöjen takana. Ideana kun ei ole, että aika käytetään nenänkaivuuseen, vaan omaa ja yhtiön hyvää edistävien projektien kanssa puuhasteluun.
Sellaisille saattaisi olla käyttöä suomalaisissa mediataloissakin.
Amerikan psyko on hyvää musikaaliainesta
Amerikka on ihana maa. Nyt joku on keksinyt, että Bret Easton Ellisin American Psycho kääntyisi näppärästi kasarihenkiseksi musikaaliksi.
Ai että miksi? Koska a) kirjassa puhutaan musiikista hartaasti ja b) talousmaailma oksentaa verta. Ajankohtaista, nähkääs.