Kaikki alkaa viattomasti:
Kuten lastenkirjoissa on tapana, tapahtumilla on opettavainen funktio:
Katso tarkkaan, minkä kirjan possu valitsee:
MITÄ HITTOA TÄÄLLÄ TAPAHTUU?
Mastodon
I cannot eat more than two or three ounces at a time, but an aliquot of gefilte fish every waking hour nourishes me with much needed protein.
aliquot (n) 1 : contained an exact number of times in something else —used of a divisor or part; 2: fractional – source: Filter Fish
Se pätee kaikilla tasoilla. Näköhavainto tuntuu jatkuvalta, vaikka ei sitä varsinaisesti ole. Elämä tuntuu kertomukselta, jossa vuosia sitten tapahtunut asia A tuntuu johtaneen nykyhetkessä tilanteeseen B.
Kuulemma kaikki eivät koe samoin. Aeonin raflaavasti otsikoidun (”The dangerous idea that life is a story”) jutun mukaan humanistisilla aloilla ja psykoterapiassa laajalle levinnyt elämä on narratiivi -idea on nimenomaan sitä: idea, joka on vallannut alaa muilta.
Se on hämmentävää, koska luulin että taipumus nähdä peräkkäisten asioiden välillä syy-seuraus-yhteyksiä ei ole valinta, vaan meihin hyvin syvälle sisäänrakennettu ominaisuus. Olin kaiketi väärässä.
Minua kiinnostaisi kovasti tietää, miten tällaiset ei-tarinalliset ihmiset kokevat maailman noin yleensä. Onko se vain sarja irrallisia tapahtumia, jotka eivät muodosta minkäänlaista käsitteellistä kokonaisuutta?
Toisaalta tämä selittäisi ainakin jossain määrin intoni harjoittaa itseanalyysiä ja metakeskustelua. Jos kerran elämän kokee tarinana — mutta huom: tarinana, jonka voi tulkita vasta jälkikäteen — ja toisaalta on tietoinen siitä, että kertomus muodostuu automaattisesti ja sille annetut merkitykset eivät ole ainoita mahdollisia, voi tapahtumille hakea vaihtoehtoisia tulkintoja.
En ole varma, ymmärränkö edes itse tuota edellistä lausetta.
Samalla kyseinen ilmiö selittäisi sen, miksi tykkään jemmata vanhoja viestejä ja muita muistoja. Ne ovat potentiaalisia virstanpylväitä, jotka saavat uuden tarinallisen merkityksen aina tilanteen muuttuessa. Niin kuin vaikka se, että tietyn työkeikan missaaminen harmittaa, kunnes siltä vapautuneena aikana ehtiikin tehdä jonkun toisen keikan. Uhkasta mahdollisuus ja muita nahistuneita kliseitä. Kertomus siitä muodostuu, ei mahda mitään.
Mutta siis joo. Haluaisin oikein paljon kuulla sellaisista ihmisistä, joiden elämä ei näyttäydy narratiivina. Kertokaa millaista se on. Valistakaa minua.
Tapahtuma voidaan tiivistää kahteen kohtaan:
Minähän haluan käyttää aikani kaikkeen muuhun kuin laitteiden virittelyyn. Okei, myönnetään että tykkään optimaalisesti toimivista järjestelmistä, jotka esimerkiksi hoitavat viisi asiaa yhdellä napinpainalluksella. Ja toki sellaisen rakentelu saattaa viedä pari minuuttia tai tunnin tai vuorokausia, mutta eipä nyt ajauduta sivuraiteille.
(Muistaakseni veljenpojat luonnehtivat joskus Roope-setää niin, että hän ei säästä kustannuksissa säästääkseen kustannuksissa.)
Oikeasti tykkään kirjoittaa juttuja siitä, miten ihmiset toilailevat teknologian kanssa ja millaisia kulttuurisia ilmiöitä sen ympärille syntyy. Löysin sattumalta taannoisen Nyt-liitteeseen kirjoittamani selfie-jutun ja olin jälkiviisaasti sitä mieltä, ettei se ole aivan kelvoton.
Että jos tuollaisia pääsee tekemään jatkossakin aina välillä, niin hyvin ovat asiat.
Lähetin lyhyen viestin, jossa luki ”mitä minä kostun tästä?”. Siihen vastattiin ripeästi:
Kirjoitin vielä yhden sähköpostin: ”Ymmärsinkö siis oikein, että haluatte minun julkaisevan ilmaiseksi materiaalia, josta te laskutatte asiakkaaltanne?”
Ja vastaus:
Ahaa.
It would be otiose to itemize the films that concern or exploit the railways, from The General (1927) to Murder on the Orient Express (1974).
otiose (adj) 1: serving no useful purpose; having no excuse for being [syn: otiose, pointless, purposeless, senseless, superfluous, wasted]; 2: producing no result or effect [syn: futile, ineffectual, otiose,
unavailing]; 3: disinclined to work or exertion [syn: faineant, indolent, lazy, otiose, slothful, work-shy] – source: The Glory of the Rails