Uudesta aallosta ja koulukodeista merisotamiehiin ja fantasiaan.

Ondskan

Kyllä ruotsin pojilla ja tytöillä on filminteon teollinen puoli selvästi hallussa. Pahuuden näyttelijät ovat ammattimaisia nuoresta iästään huolimatta, tarina on jämäkästi ohjattu ja silmiä suorastaan hemmotellaan epookilla ja kuvaustyylillä.

Hienointa on aloituskohtaus, jossa pojan toikkaroinnit ruokapöydässä johtavat isäpuolen välittömästi jakamaan kurinpalautukseen. Kuvia ei käytetä turhaan ja katsojan annetaan täydentää kokonaisuus yksityiskohdasta.

Perusasiat ovat siis kunnossa. Ongelmalliseksi minusta muodostuukin lähinnä elokuvan sanoma. Auktoriteetti asettuu pahan edustajaksi ja repeli kapinoi ihmisen ja hyvän puolesta. Vähän aikaa juoni sentään pitää jännityksessä, mutta melko pian käy myös selväksi se, kenelle pitää hurrata. Eikä päähenkilön kohtaloa tarvitse juurikaan angstailla, elokuvamaailmassa kun kerta ollaan.

Ehkä tämä lievä stereotyyppisuus tuntui vain voimakkaalta, koska Magdalene Sistersin katsomisesta on vasta lyhyt tovi. Siinä oli ainakin julmuusruuvi väännetty vielä tuuman verran kovemmalle, jonka takia tämmöinen kevytversio samansuuntaisesta teemasta ei tunteen tasolla tempaissut mukaansa.

Siispä: Hyvin tehty mutta hiukan näköalaton.

Apocalypse Now Redux

Onhan se vaan ihanaa, että toisinaan käy näinkin. Että kun ei ole katsonut sitten teinivuosien jotain elokuvahistorian klassikkoa, ja epäilee omien muistikuviensa pätevyyttä. Jotta oliko se nyt oikeasti hyvä vai onko minua vain vedetty nokasta.

Niin että onhan Ilmestyskirja ihan helvetin hyvä elokuva. Kaikkein korkeimpaan kategoriaan en sitä omilla listoillani nosta, koska sinne pääsee vain ennakko-odotukset rikkomalla (ja tämän kulttimaineen tiesin jo teininä). Sen sijaan Ilmestyskirja edustaa Hollywoodin 1970-luvun parhaita puolia, ammattimaisesti tehtyjä isoja elokuvia, joissa on ripaus taidettakin mukana.

Ensimmäiseksi haluaisin päiväkirjaan merkittävän, että Coppola teki mahdottoman ovelan tempun sotaelokuvaa haluaville. Alkupuolella kun räjäytellään, lennetään ja ammutaan niin maan perkeleesti, että pikkupatriooteilla alkaa jo puntissa liristä sekä tappamisen ilosta että kuolemisen riemusta tasapuolisesti. Wagner soi ja monikanavaremiksi soi tehokkaasti kuin valkyyriain marssi taistelukentillä konsanaan. Kuvaus on henkeäsalpaavan hienoa, vaikka laajakulmatelkkari-ihmisiä tällä uusiksi rajatulla kuvalla (1:2,4 -> 1:2) selkeästi kosiskellaankin.

Reduxin eroista alkuperäispainokseen en osaa sanoa juuta tai jaata, kun mielikuvat siitä lyhyemmästä versiosta ovat hieman utuisia.

Detailihaukoille tarjottakoon siis artikkeli alkuperäisestä elokuvasta ja Reduxiin tehdyistä muutoksista. Minusta tämä uusikin kokonaisuus kyllä toimii hienosti, osin siksi että erillisiä episodeja on jokimatkan varrelle helppo istuttaa ilman että tarina siitä liiemmälti kärsisi. Konkreettisesti, leikkauksen tasolla sen näkee siitä, että ranskalaisten plantaasikohtaus alkaa samanlaisesta partiolaiva sumussa -kuvasta kuin mihin se päättyykin.

Conradin novelli eli Heart of Darkness ei ole tuttu, mutta kyllä leffakäsiskin tarjoaa monitasoista tulkintaa länsimaisesta ihmisestä ja sodasta. Ehkä tulkinnat, jotka rinnastavat Apocalypsen kuvaus- ja muun valmisteluprosessin Vietnamin sotaan, menevät askeleen liian pitkälle, mutta ajatus on ainakin oikea. Taistelua voi kuvata hienosti mutta ilman kommenttia sodan järkevyydestä taistelupätkä ei paljon jostain Commandon ruumisorgiasta eroa (vrt. Ridley Scottin Blackhawk Down). Nyt vain pitäisi päättää, että ostaisiko tuon alkuperäisversionkin vai olisiko se liioittelua.

Nausicaa

Itse asiassa tuli pikkusiskon kanssa vilkaistua paria muutakin Miyazakin pätkää (namely Laputa, Mononoke, Kiki, vähän myöhemmin Sen ja vielä Totorkin) mutta tämä oli ainoa jonka ehdin katsoa kokonaan.

Pahinta pätkässä on kasarimusiikki, joka ei ole kestänyt aikaa yhtään. Liekö kuulostanut hyvältä edes elokuvan syntyhetkillä. Piirtojälkikin on hieman yksinkertaisempaa kuin Miyazakin myöhäisemmissä leffoissa. Toisaalta taas keskiverto-Miyazaki on jo hemmetin paljon hienompaa kuin se mössö, mitä ihmisille yleensä piirrettyinä syötetään.

Mitä Nausicaasta kertoisi? Se on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Elokuvassa näkyvät jo Miyazakin toistuvat teemat ekologisuudesta ja rohkeudesta. Päähenkilö Nausicaa on tyttö, joka joutuu kantamaan ison vastuun jo nuorella iällä. Lisäksi elokuvan perusasetelma ei ole mustavalkoinen hyvät vastaan pahat, vaan jopa roistoissa on sävyjä. (Tosin voisi väittää, että luontoa vastaan toimivat ovat pahiksia juuri mainitsemassani mustavalkoisessa mielessä, mutta ei nyt puututa pikkuasioihin.)

Seikkailu on eeppinen, yhtä aikaa post-apokalyptistä sci-fiä ja toisaalta swords & sorcery -henkistä fantasiaa. On humoristisia sivuhahmoja ja traagisia juonteita. On kaikkea! Ja mikä hienointa, Miyazakin myöhemmät työt sekä syventävät samoja kerronnallisia teemoja että vievät esteettisyyden aivan uudelle asteelle. Kaunis työ taiteilijan varhaiskaudelta siis. Kannattaa katsoa.

Kaksi tornia

Ensin katottiin pohjille tietenkin Sormuksen ritarit ja se olikin suositeltava siirto. FOTR antaa nimittäin Tornin hitaalle alulle reilusti vauhtia, kun leffaa ei enää starttaa jostain aromaiden keskeltä, vaan örkkijahdista.

Toisaalta taas FOTR-pohjat osoittavat selkeämmin, kuinka erilainen elokuva Kaksi tornia on. Edellisessä on kyse yksilöistä, jotka ovat lennähtäneet puolivahingossa keskelle seikkailua. Jälkimmäisessä taas yhteen ottavat armeijat ja kuninkaat, eikä pikku hobittisille jää juurikaan tilaa hengittää. Frodon tarina kaikkineen … Merristä ja Pippinistä puhumattakaan – jää vähän Rohanin sekoilujen jalkoihin.

Vaan tässäpä erikoisversio näyttää kyntensä. Faramirin käytös ei enää olekaan irrationaalista, kun flashbackissa muistutetaan (sinänsä kyllä kliseisesti, mutta perkule, eeppisiähän tässä ollaan) että isin suosikki olikin joku ihan muu. Samoin comical sidekick -hobittien toilailut Fangornissa saavat vähän lisää tilaa hengittää. Uudet enttiläkohtaukset eivät nimittäin juurikaan kerro tarinasta, vaan hahmoista. Eipä siinä mitään, minusta Jackson & co:n päätös tehdä kirjassa hieman harmaista (Sam oli sentään säälittävä ja uskollinen) hobittisista huumoriveikkoja on onnistunut.

Jos nyt oikein kovasti koettaa pähkinänkuoreen tätä elokuvakokemusta sovittaa, niin seuraavat asiat nousevat esille.

1. Teatteriversio oli aika keskiverto
2. DVD:llä julkaistu erikoisversio on parempi
3. Sormusten ritarit oli silti parempi

Kenties tärkeimpänä kuitenkin pitää mainita, että FOTR:in ja TTT:n jälkeen olen suuntaamassa Kuninkaan paluun näytöksiin toiveikkain mielin. Jackson-setä on osoittanut, että kun lähdeteos on kohdallaan, hänen tiiminsä pystyy tekemään loistavaa elokuvaa. Vaikka Klonkku vähän muoviselta näyttikin.

Mystic River

Clint tekee äijäin elokuvia. Sellaisia, joissa tapetaan ja kostetaan. Ja jälkeenpäin kaikkia ahdistaa, elleivät satu olemaan kuolleita. Mystisen joen käsikirjoitus on jonkun toisen käsialaa, mutta maailma on silti sama.

Elokuvassa läjä lapsuudenkavereita pohtii kukin tahoillaan, kenellä meni pieleen ja milloin ja kenen syytä se on. Ihmissuhteista on siis kyse, mutta hieman erilaisessa merkityksessä kuin standardisaippuassa. Sean Penn tihrustaa joka toisessa kohtauksessa itkua, joka toisessa pyrkii ilmeettömään ankaruuteen. En ole vieläkään oikein vakuuttunut siitä, osaako hän näytellä. Sen sijaan Kevin Bacon on mieluisa yllätys. Miehen näytteleminen on varmaa (jos niitä puhelinkohtauksia ei oteta lukuun) ja kaiken kaikkiaan sujuvampaa kuin hänen parinaan esiintyvän Fishburnen. Toisaalta Laurencen esittämä poliisi onkin kaveriporukan ulkopuolella, joten hänen funktionsa on varsin erilainen.

Samassa näytöksessä leffaa katsomassa ollut Jaska ei pitänyt lopusta yhtään, minua se ei haitannut. Sen sijaan erään vaimon deus ex machina -tempaus oli vähän omituinen. Naistenko vika tämä koko homma olikin?

Musiikista herra Itämetsä voisi kyllä pitää näppinsä vastedes erossa.

Underworld

Ainakaan tämä ei ollut niin toivottoman huono kuin Equilibrium tai Bad Boys 2. Velka WoD:ille painaa raskaana ja käsikirjoituksessa on hyvin ideoita tunnin leffaan. Ikävästi Underworld vain kestää kaksi. Näyttelijät vaihtelevat keskiverrosta huonoon ja tunkkainen production design & kuvaus -yhdistelmä on pitemmän päälle tylsää.

Baisers Volés

Elokuva oli jo reilusti yli puolenvälin kun tajusin, että ei tässä kuulukaan mitään juonta olla. Francois Truffaut eli Antoine Doinel eli Jean-Pierre Lelaud sekkailee 1960-luvun Pariisissa omituisten ihmisten seassa ja on kovin hämmentynyt kaikesta.

Jotenkin minusta tuntui, että tämän elokuvan Doinel on perusluonteeltaan aivan erilainen kuin 400 kepposen poika. Siis jopa niin paljon, että oli aluksi suhtautumisvaikeuksia. Varauksettoman ihastunut en siis ollut, mutta toisaalta tämä on kyllä mahottoman raikkaasti näytelty. Vaatii siis vain sopivan ranskalaiset ne sitten osaa olla höpsöjä-mielialan katsomoon, jotta pätkästä voisi nauttia. En siis laske tätä pelkästään pakkosivistykseksi, vaan myös omillaan seisovaksi elokuvaksi.

Master and Commander

REIVATKAA MÄRSSYPURJEET! Närhi kirjoitti MC:stä niin nasevan arvion City-lehteen, ettei minulla ole siihen mitään lisättävää, paitsi nämä neljä asiaa:

1. Näytteleminenkin voi olla voimalaji, kuten hra Crowe osoittaa
2. Elokuvasta lähtiessä on vastustamaton himo huudella pseudo-nautikaalisia termejä itselleen.
3. Englannin sotavoimien upseeristo on minusta aina ollut vähän erikoista (vrt. Pythonien Meaning of Life)
4. Onhan se dialogi ihan hirveää huttua, mutta annettujen parametrien (merisotailu) puitteissa täyttää tehtävänsä kuin puujalka piraatilla.

Apropoo, voisi yrittää tulevaisuudessa kirjoitella näistä elokuvista hieman useammin ja lyhyemmissä pätkissä. Vai mitä olet mieltä?