Sergei Eisenstein: Elokuvan muoto (Jyväskylän kaupunginkirjasto)
Merkintöjä kirjaston kirjoista, osa X
Author Archive
Irtohuomioita televisiosarjoista
Pannaan helmet heti kärkeen. The Day Today, Brass Eye ja Jam muodostavat Chris Morrisin televisiotyön ytimen. Ytimen, jonka armoton satiiri leikkaa timantin lailla television mädäntyneen kuoren läpi suoraan sen banaaliin sydämeen(!).
Singing Detective ja Lakes ovat kaksi mainiota, joskin varsin erilaista, esimerkkiä Iso-Britannian televisiotuotannon laadusta. Laulavan salapoliisiin toden ja epätoden yhdistelystä pamahti mieleeni Charlie Kaufman kerran jos toisenkin, vaikka lienee selvää, että vaikutelmat eivät ole kulkeneet ainakaan 2000-luvun Hollywoodista 1980-luvun Britanniaan. Luultavasti edellisen lauseen voisi kuitenkin lukea suosituksena Kaufmanin ystäville: Potterin huumori on eri tavalla nyrjähtänyttä ja dialogi aivan eri planeetalta, mutta sen verran analogianpoikasta löytyy, että kannattaisi tarkistaa asia ihan omin silmin. Järvet on muuten vaan perushyvää brittitelkkaria: kirjoitettu, ohjattu näytelty ja toteutettu ammattitaitoisesti.
Mainittakoon heti kärkeen, että Lars von Trierin Riget pieksää uusintaversionsa Kingdom Hospital 6–0. Pre-dogme-sarjassa näkyy selvästi auteurin kosketus: von Trierin hahmogalleriassa heiluvat tutun oloiset paskiaiset ja uhrit, mikä on tietysti eduksi sairaalaan sijoitetulle yliluonnolliselle melodraamalle. Sarjamuotoisuuden hyödyntäminen jää juonipuolella hiukkasen hataraksi, mutta hahmojen kanssa pidetään sitäkin enemmän hauskaa. (Toisaalta nykyään on helppo hemmotella itsensä pilalle, kun joka toisen seriesin sisällä sykkii serialin sydän.) Rigetiä voinee näiden kriteerien perusteella suositella myös sellaisille, jotka eivät miehen myöhemmästä tuotannosta niin välitä.
Kehittelin viime kesänä ideaa sitcomista, jonka keskeisenä hahmona olisi direct cinema -henkinen dokumentaristi, joka onnistuu aina suututtamaan kohteensa. Sitten tsekkasin brittikomedian People Like Us ja totesin että ajatukseni oli jo toteutettu, ja — totta kai — paljon hauskemmin kuin olin osannut ajatellakaan. Istuu sulavasti 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun brittikomedian nolousaaltoon, eli suositeltavaa kamaa Steve Cooganin ja Ricky Gervaisin ystäville.
Police Squad! olisi voinut käydä hieman rasittavaksi, jos sitä olisi tehty enemmän kuin kuusi jaksoa. Rehellisesti sanottuna viimeinen näistä kuudestakin on jo hieman väsynyt, tempo laskee eivätkä vitsit enää huvita. Mutta sitä ennen on saatu nauraa niin monelle sanaleikille, sutkaukselle ja kuvalliselle gagille, että pienet puutteet antaa anteeksi. Ehdoton mestariteos genressään on tämä, sillä tavara on pakattu tiukempaan kuin elokuvaversioissa. Miksei Police Squad! ole jo DVD:llä, hä?
On The Air tarjoaa mielenkiintoisen sisältö/laatu-vertauskohdan Police Squadille. David Lynchin ja Mark Frostin ilmeisesti normaalin höyrypäisessä tilassa ideoima komedia epäonnisesta televisioasemasta 1950-luvun Jenkeissä kouhottaa eteenpäin hirveää vauhtia. Jo ensimmäisen jakson jälkeen katsojan — eli minut — valtaa epäilys siitä, että kovin paljon pilotin sapluunasta ei tulla myöhemminkään poikkeamaan ja oikessahan hän — minä — oli (olin). Tavallaan ymmärrän, että On The Air pantiin off the air liki välittömästi, mutta toisaalta kyllä tämä sijoittuu Lynch-akselilla siinä määrin kiinnostavaan kohtaan, että enemmänkin olisi kokeillut. Toiminee parhaiten jakso kerrallaan.
HBO:n tuottama lyhyehkö Entourage oli laatupopkornia. Näsäviisastelevaa Hollywoodin selkäänpuukotusta — olkoonkin että veitsen terä on vaahtomuovia — ei ole koskaan liikaa, kuten Altmanin Playeristä kirjoitetut kehuvat arviot (se on elokuvana varsin keskinkertainen) osoittavat. Toivottavasti jatkoa seuraa.
Angels in America oli toki siirretty näyttämöltä varsin tyylikkäästi televisioon, mutta mikä tässä oli niin hienoa että olisi pitänyt rasvata korvansa ja loikata sillalta, näyttelijätkö? Sanotaan vaikka niin, että Al Pacinoa sietää siihen asti kunnes Roy Cohnin on aika kuolla, ja yleisesti ottaen tuntemattomammat nimet hoitivat hommansa ihan pätevästi — mihin niitä staroja siis tarvittiin? Oliko merkittävyys kenties aiheissa? Eikö homoutta, AIDSia ja Reaganin ajan Yhdysvaltoja siis ole käytetty minkään muun kulttuurituotteen kontekstina? Vai pitäisikö tässä vouhottaa hinnasta ja Emmy-palkinnoista? Näppärää tv-viihdettä, jossa oli sydäntä ja hienoa dialogia, mutta että vuosikymmenen mestariteos?
Duckman … täh? En enää muista yhtään mitä mieltä tästä olin. Ei siis liene kovinkaan suuri virstanpylväs maailman audiovisuaalisessa historiassa.
Ren & Stimpy oli melkolailla niin debiiliä kuin muistelinkin. Jos nyt jostain voi valittaa, niin ensimmäinen DVD-julkaisu ei ole täysin sensuroimaton ja tuotannon halpuus näkyy välillä aika tylsästi. Toisaalta siitä valittaminen on vähän kuin narisisi siitä, että animessa käytetään niin paljon pannauksia — hintatietoisia tyyliratkaisuja kumpikin.
Dr Who — Resurrection of the Daleks oli ihan paska. Vanhemman Dr. Whon on pakko olla parempaa.
Juu, saat siteerata kaunista lausettani ”armoton satiiri [joka] leikkaa timantin lailla television mädäntyneen kuoren läpi suoraan [television] banaaliin sydämeen” milloin tahansa.
Ensyklopedistit
- Kukin pelaaja kirjoittaa vuorollaan yhden uuden merkinnän tietosanakirjaan ja signeeraa sen nimellään
- Kirjoituksen pohjaksi valitaan viittaus artikkeliin, jota ei ole vielä olemassa
- Jokaisessa merkinnässä on viitattava yhteen olemassaolevaan ja kahteen vielä kirjoittamattomaan artikkeliin
- Kaikki mitä tietosanakirjaan on kirjoitettu, on totta (faktoista ei siis voi kiistellä, tulkinnasta kylläkin)
- Omiin teksteihinsä ei saa viitata jälkikäteen (mutta aiheen saa valita kaikista vapaana olevista hakusanoista)
- Peli päättyy kun se ei enää huvita
Vuoroista voidaan sopia sitten kunhan pelaajia on tarpeeksi. Nyt olisi ilmeisesti viisi kasassa (Jussi, Ville, Ville, Anna-Mari ja minä). Tämä siis tarkoittaa, että saa huutaa kommenteissa jos tahtoo mukaan.
(Idea: Näkymättömiä tyylipisteitä saa, jos hakusanat ovat Googlen kestäviä, vrt. Barnesfeltnerin oireyhtymä.)
Get Up Stand Up
Ihmiset ovat valittaneet, että esiintyjät eivät olleet hauskoja. Ei minusta aloittelevilta amatöörikoomikoilta voi erityisen briljanttia tavaraa heti olettaakaan. Jos GUSUa vertaa Last Comic Standingiin, tulee huomata että jälkimmäisessä kaikki osallistujat olivat työskennelleet jo pitkään määrätietoisesti lavakoomikoina, kun Suomi-versiossa lähes kaikki tulivat pystymetsästä. Potentiaaliahan tässä etsittiin eikä valmista pakettia.
Kokonaan toinen asia on se, että sarjan televisiototeutus oli ala-arvoinen. Tärisevät käsivarakuvat oli leikattu yhteen tavalla, joka pisti pahasti epäilemään ohjaaja-leikkaaja Tuukka Temosen ammattitaitoa. Ensinnäkin kuvailmaisusta sai päänsärkyä. Toisekseen näkymättömiin jääneen haastattelijan kysymyksistä ei saanut koskaan selvää. Kolmannekseen kuvamateriaalin vähäisyydestä johtuen huulisynkka oli välissä kateissa, kun leikkauskuva oli pitänyt onkia jostain aivan muualta.
Kaikkein ärsyttävintä oli kuitenkin se tapa, jolla jaksojen sisäinen dramaturgia oli tuhottu. Esiintyjien seteistä ei saanut kokonaiskuvaa, hyvä jos kuuli kaksi vitsiä peräkkäin. Minkä ihmeen takia semifinaalivaiheessa puolet kallisarvoisista minuuteista käytettiin koomikoiden preppaamisen näyttämiseen ja takahuoneessa seisoskeluun? Kolme viiden minuutin mittaista settiä mahtuisi jopa kaupallisen kanavan puolituntiseen, mutta ei.
Viimeinen jakso onneksi erottui kaikissa suhteissa edukseen, niin kuvakielen kuin kokonaisuudenkin kannalta. (Ellei lasketa sitä, että viimeisten minuuttien aikana ei suinkaan kuultu kommentteja osallistujilta, vaan jonkun mitäänsanomattoman bändin soittoa.) Ehkäpä ensi vuonna homma hoidetaan kunnolla kotiin.
Vapun hyvä työ
The Blair Python Project
The Python Marathon #2
Tarkistuslista:
- 14 levyä Lentävää sirkusta
- ihmisiä 6 kpl (joista kaksi on ilmeisesti ryypännyt eilen)
- plus vierailijoita tulossa kaiketi kolme
- muistiinpanovälineet (vihko, kynä, sanelukone)
- hassutteluvälineitä (puhuva apina, viikinkikypärä)
- ruokaa (sis. spam)
Jep, kaikki on kunnossa.
Hyviä elokuvia, 1/2
Kiinnostavat
Metallica: Some Kind of Monster osoittaa… hetkinen, minähän kirjoitin tästä jo. Siis tiivistettynä: elokuva toimii kuvauksena rockbändin dynamiikasta (samat ongelmat vaivaavat näemmä kaikkia maailman bändejä), perheanalogiana (Hetfield ja Ulrich ovat vanhemmat, Hammet nörtähtävä, hiljainen lapsi, Mustaine katkera ex-vaimo) ja lisäarvoa se saa vielä siitä, että kohteena on metalliyhtyeiden arkkityyppi, Metallica. Leffa on kylläkin aavistuksen verran ylipitkä, ja dvdllä on poistettua matskua vielä tuntikaupalla lisää. Suosittelen silti kaikille, olit sitten fani eli et.
Crna macka, beli macor oli niin kaoottinen, että se oli oikeastaan aika hauska. Eli ”en ymmärrä”-naurun piiriin päästiin taas.
Silent Movie oli parempi kuin Blazing Saddles tai Producers. Jotenkin epäilen sen liittyvän siihen, että Silent Movie on nimensä mukaisesti mykkäelokuva. Kenties dialogin puute terävöittää visuaalisia gageja, kun kaksi erillistä elementtiä eivät enää kisaa katsojan huomiosta.
Sideways oli hyvä, mutta tykkäsin kyllä About Schmidtistä enemmän. Okei, Milesin ja Mayan kohtaus siellä pihalla (tiedät kyllä mistä kohdasta puhun) on valtaisan hieno, mutta mutta. Ehkä minua vaivaa se, etten tiedä pitäisikö leffaa katsoa draamana vai komediallisena draamana. Et silleen laatutyötä, muttei transendoidu!
Dig! on toinen hieno rokkidokkari. Vaikka sitä markkinoidaan Dandy Warholseilla, on pääpaino Brian Jonestown Massacressa ja etenkin sen läpihullussa päämiehessä. Ryysyistä rikkauksiin -tarinaa enteillään, mutta sitten mennäänkin alaspäin ja rytinällä.
Isältä pojalle ei ole missään mielessä täydellinen (esim. esittelytekstin väite elokuva kertoo isien ja poikien suhteista ja sukupolvien välisestä kuilusta yhden suvun kautta; elokuvan päähenkilöt edustavat neljää miespolvea
on kyllä liioittelua), mutta erittäin kiinnostava se on joka tapauksessa. Elokuvaa katsoessa kun ei voi olla miettimättä omaa isäsuhdettaan. Minun tapauksessani ajatuskulku meni suunnilleen ”onhan meilläkin tukistettu ja itketty, mutta ei se ihan noin pahalta tuntunut”, eli tuli normaali olo. Se lie ihan hyvä terapeuttinen tulema elokuvalle. Isältä pojalle vertautuu mielestäni monella tasolla Capturing the Friedmansiin, onhan molempien ytimessä perhe ja muistin luotettavuus. Tässä vertailusa CtF kyllä vie voiton, mutta toisaalta se ei kerrokaan suomalaisesta perheestä. (Tästä nationalistis-romanttisesta aihebonuksesta pitää kirjoittaa lisää Työväenluokan kohdalla.)
Naked Lunch oli aika wau. Ötököitä, Peter Weller ja Bilbo Reppuli sekoilemassa Pohjois-Afrikassa. Jos olisin lukenut Burroughsin eepoksen, raskauttaisi tietoisuus näiden kahden teoksen eroista varmaan katselukokemustani, mutta neitseellisen puhdas mieleni kykeni nauttimaan Cronenbergin visioista estottomasti. Elokuva, jossa on paljon puutteita, mutta joka siitä huolimatta pitää jotenkin kokonaisvaltaisesti otteessaan.
I Heart Huckabees eli Paul Thomas Anderson ohjaa Charlie Kaufmanin käsikirjoituksen. Paitsi ei oikeasti, sillä Kaufmanin käsiksessä olisi paljon enemmän tolkkua, ja P. T. Anderson hoitaisi hektisyyden tyylikkäämmin. Voi olla, että toisella katselukerralla Huckabees vaikuttaisi paljon tyhjemmältä kuin mitä nyt luulen. Tai onhan se aika selvää, että ei tässä mitään tolkkua ole — mitä nyt ihmiset toikkaroivat ympäriinsä ja lausuvat monimutkaisen kuuloisia tyhjänpäiväisyyksiä. Silti: Selluloidin magia toimii joskus ihmeellisillä tavoilla. Ks. yllä.
Vapaata kirjoittamista #2
Vapaata kirjoittamista #1
Kirjoitan näin, koska innostuin eilen lukiessani esseitä. Kirjan nimi on Everyone can write. Minun ei pitänyt oikeastaan lukea sitä, sillä se ei suoranaisesti liity graduuni. Tai liittyy se — näin jossain viittauksen ko. kirjaan, mutta enhän minä enää muista, missä se oli tai mitä siinä sanottiin.
Joten luin kirjaa muuten vain.
Minun piti vain selailla sisällysluettelo läpi, mutta jäin koukkuun. Kirjoittajan esseet kirjoittamisen opettamisesta, omista kokemuksistaan ja sen sellaisista tuntuivat innostavilta. Erityisen innostavalta tuntui ajatus freewritingista, aktivoivasta kirjoitusharjoituksesta (kuten se jossain oli suomennettu). Olen minä sitä joskus kokeillut ihan yleisenä luovan kirjoittamisen metodina, mutta en ole mikään prosaisti. En ole koskaan ollut enkä varmaan ihan heti tule olemaankaan.