Author Archive
Etsi virhe kuvasta
Äly loistaa
Se tunnisti herkun saunasta asti (kissa lötköili tapansa mukaan lauteilla ja minä heiluttelin muonaa eteisessä), nousi välittömästi ja juoksi naukuen kohti.
Samalla vaivalla se sitten jatkoi juoksemista ruokaa kohti niin pitkään, että tikku osui sitä silmään.
Olisi kyllä hävettänyt viedä lemmikkiä eläinlääkärille hoidettavaksi, jos olisi pitänyt selittää, että se sokaisi itsensä juoksemalla ruokaan.
Ihan typerää listaamista
Shrek 2 menetteli kaikin puolin, sillä ei se ykkönenkään minua erityisemmin ihmetyttänyt. Who Framed Roger Rabbit on teknisesti yhä niin hieno, että sen yhtä hienostunut film noir -pastissismi meinaa unohtua.
Notting Hill ja Love Actually — edellinen on parempi mutta jälkimmäisessä on hauskemmat läpät. Jos vain Hugh Grantin saisi taiottua kadoksiin…
The Power oli taas niin b-huttua yliluonnolisesta päästä, että itku meinasi päästä. Nuoremman Scottin The Hunger oli ehdottoman kasari ja aika heikosti katsottava.
Scorsesen New York, New Yorkista taisi yksi kerta riittää.
Time Machine (se 1960 valmistunut versio) oli pöhköydessään oikeastaan aika viehättävä, mutta kalkkunasuotimellahan se tuli katsottua. Planet of the Apesin uusintaversio taas, noh, ainakin Mark Wahlberg lausuu kuolemattoman repliikin I’m going to get my chimp back
.
Brazil oli todella paljon parempi kuin muistelin, ja menee kategoriaan ”hyvä virheistään huolimatta” — koko elokuva kun tuli katsottua leuka lattialle tipahtaneena. The cojones on Terry Gilliam!
El Espinazo del diablo oli ihan kiva fiilarikauhu, mutta Hellboy taas pahimmanlaatuista sarjakuvasössöä.
Nói albinói hurmasi pienieleisyydellään.
Ken tulta pyytää oli minusta mukavan nyrjähtänyt. Vähän ehkä toteutus oli vielä ideointia jäljessä, mutta virkistävä se oli joka tapauksessa.
Once Upon A Time In America menetteli paremmin kuin hyvin, sillä kyllähän Leone eeppistä osasi tehdä.
Dokkareista War Photographer oli teknisesti kiinnostava mutta sisällöllisesti ei ihan niin. Oliver Stonen Fidel Castroa profiloiva Comandante oli sitten melkoista huuhaata. Sen suurin arvo lie itse partamiehen monologeissa, sillä kovin tiukkaa journalismia pätkästä ei irtoa. One Day in September tuppasi pikkaisen menemään pitkän puolelle, mutta jaksoi silti pitää otteessaan.
Outfoxed toimi polemisointina ihan helvetin hyvin, ja sitä voinee suositella kaikille suomalaisen tv-journalismin tasosta valittaville ikään kuin worst case scenario -hengessä. Corporation oli minusta varsin vakuuttava esseedokumentti, jonka tarjoama näkökulma oli kovin kiintoisa. Être et avoir oli puolestaan hurmaava kaikessa maaseuturomantisoinnissaan. Saimaa-ilmiö? Kyllä kiitos.
French Connection ei tarvitse tippaakaan tasoitusta valmistumisvuodestaan tai muustakaan sellaisesta (toisin kuin vaikkapa täysin haalennut Bullitt). Me likee.
Pat Garrett & Billy the Kid jäi vähän epäselväksi. Ehkä sisäinen Peckinpahini ei ole vielä kasvanut tarpeeksi.
Sungnyangpali sonyeoui jaerim elikä Resurrection of the Little Match Girl kannattaa kiertää kaukaa.
Post-pommi The Day After oli kasariudessaan viehättävä, mutta (tv-)elokuvana aika kömpelö. The Day After Tomorrow’ssa ei sitten muuta nähtävää ollutkaan kuin hyökyaallot.
Jing wu men oli roskaa, oli se sitten miten klassikko hyvänsä.
En tiedä, kuinka usein pääsen sanomaan näin, mutta Helenä Ylänen oli täysin oikeassa Vares-elokuvan suhteen. Se on sopivan suolaista popkornia, vaikkei koko ateriaa siitä saakaan.
Dawn of the Deadin uusintaversio oli ihan pirteä toimintaelokuva, kun taas alkuperäisen trilogian päättävä Day of the Dead on kehnoista näyttelijöistä kärsivä jännäri, joka lässähtää lopun splättäilyissä.
Ameriikan kaimat
Cover-bändin nimi
Liikaa kaikkea
Kaikkiaan tuohon levymäärään sisältyy vajaat 500 elokuvaa ja jokunen tv-sarja. Jos katsoisi kaikki nuo putkeen, pitäisi töllön edessä viettää melkein kaksi kuukautta. Tällä hetkellä paras suunnitelmani onkin se, että valmistun työttömäksi ja vietän puolisen vuotta katsoen elokuvia. Sen jälkeen voisi harkita jotain ei-vegetointia.
Perimmäisenä pointtina tässä oli se, että leffojen keräily on päässyt käsistä. Tuntuu, että mihinkään ei ole aikaa. Omituista se on siksi, että tänä syksynä minulla on ollut ainoastaan kaksi kielikurssia, yksi luentosarja ja graduseminaari opintopuolta rasittamassa. Töissä olen ollut kesän jälkeen yhteensä noin viikon verran, eikä freejuttujakaan ole tullut kovin paljon kynäiltyä. En harrasta yhtään mitään urheilullista tahi kulturellia, mutta silti minulla on koko ajan kiire. En ymmärrä.
Kun on monta rautaa tulessa, jää jokainen niistä takomatta. Gradu seisoo edelleen taustalueskeluvaiheessa, Jylkkäriin tulevat jutut ovat yhtä kirjoittamattomia kuin kaksi viikkoa sitten, huominen japanin koe tulee olemaan silkkaa itkua ja hampaidenkiristelyä. Jos nyt jotain positiivista tästä pitää etsiä, niin syksy on ollut vallan mukavaa aikaa, sellaisella syntisen syyllisellä tavalla mukavaa — ”pitäisi kai opiskella, mutta menenpä pelaamaan Puerto Ricoa”.
Miten tästä eteenpäin?
Myytävät DVD:t
Kylmäverisesti Truman Capote
Jokunen vuosi sitten julkaistiin parikin kirjaa Capotesta. Vepistä löytyy LRB:n arvio Capote-elämäkerrasta, New Yorkerin arvio Capoten kirjeenvaihdosta kootusta kirjasta ja vielä ote itse teoksesta.
Vaikka kirjaa pidetään nonfiktiivisen journalismin klassikkona, sen totuudenmukaisuudesta on esitetty myös kritiikkiä . Muitakin versioita murhien kulusta on. New Yorkerin tuolloinen päätoimittaja Harold Ross, jolle Capote tavallaan kirjoitti, sai likimain slaagin juuri faktapuolen kyseenalaisuuden takia. Häntä vaivasi raportoidusti ainakin kohta, jossa kerrotaan mistä äiti ja tytär keskustelivat ennen kuin menivät nukkumaan. Murhaajat olivat nimittäin ainoat henkilöt, jotka näkivät heidät elossa sen jälkeen.
Lähteenä oli jälleen Metafilter.
Kirjakaupan mainoselokuva
Tony Scottin Agent Orangeen on upotettu ainakin farkut, saappaat, kamera, kaksi kelloa, t-paita, tennarit ja aurinkolasit.
Onko tämä nyt sitten enemmän mainontaa vai tavallisia lyhytelokuvia, jotka on vain satuttu rahoittamaan tällä tavalla?