Jenkkiläisessä journalismikriitikissä tunnutaan vouhottavan vähän väliä objektiivisuuden perään. Today’s Papersissa on voivoteltu useammin kuin kerran siitä, että objektiivisuus tunnutaan ymmärrettävän tasamääräisyytenä. Kunhan vain puolustajat ja vastustajat saavat sitaatteina saman merkkimäärän juttuun, homma on hoidossa.

Uudessa Suomen Lehdistössä (9/04) tutkija Risto Kunelius haastattelee New York Timesin public editor Daniel Okrentia. Tämä julkisotoimittaja puhuu viisaita sanoja samasta asiasta. Otteita:

— Pitäisi muistaa, että objektiivisuuden alkuperäinen tarkoitus oli istuttaa journalismiin tieteellisen metodin hyveitä. Tieteessä todistusaineiston on tarkoitus aina johtaa johonkin johtopäätökseen, Okrent muistuttaa.

— Objektiivisuuden tavoittelun seurauksena on usein veretöntä, tavanomaista ja ennakoitavaa sitaattipeliä. Yksi totuus yhtäällä, toinen toisaalla ja yleisö jätetään pulaan niiden väliseen ratkaisemattomaan ristiriitaan.

— Tulee helposti ajateltua, että parasta vaan antaa kaikille tilaa ja ääntä ja antaa yleisön tehdä johtopäätöksensä. Se on kuitenkin yleisölle karhunpalvelus.

Toinen erittäin kiinnostava teema jutussa on se, miten lehden omat toimittajat ovat reagoineet tämän uudenlaisen lukija-asiamiehen toimiin.

— Toimittajat eivät ole tottuneet siihen, että heitä arvioidaan samalla tavalla, kuin he arvioivat muita.

Joidenkin mielestä tällainen toiminta on vastenmielistä. He uskovat, että lehden julkinen itsekritiikki heikentää toimitusta ja vaikeuttaa kriittisen, aggressiivisen journalismin tekemistä, Okrent tiivistää.

— Lehden pitäisi olla ylpeä siitä, että se myöntää erehdyksensä. Se on ainoa tie lisätä aitoa lukijoiden luottamusta. Journalismin tulisi myös lisätä oman työnsä läpinäkyvyyttä. Kun arvostelua tulee, pitäisi antaa ihmisten nähdä, miten lopputuloksiin on tultu ja jaksaa selittää, miksi.

Näin sanoo siis henkilö, joka saa palkkansa kritisoimaltaan lehdeltä. Järjestely ulkopuolelta palkatusta julkisotoimittajasta vaikuttaa ainakin minun lukemani perusteella juuri sellaiselta toiminnalta, jota jokaisen mediafirman pitäisi tehdä.

Loppuun vielä bonuksena vähän uuskieltä from PressThink:

We need to keep the press from being absorbed into The Media. This means keeping the word press, which is antiquated. But included under its modern umbrella should be all who do the serious work in journalism, regardless of the technology used.

On laajassa maassamme varmaankin ihmisiä, jotka eivät ole saaneet tietoonsa kuulla maakuntamme eittämättä ykkösluokan kärkipäähän lukeutuvasta kynäilijästä. Viittaan tällä tietenkin tarkoittaen maakuntalehti Keskisuomalaisen päätoimittaja Erkki Laatikaiseen, jonka viikottainen kolumnointipalsta on verbaalisessa sanallisuudessaan yksi kirjallisen itseilmaisun laadukkaimmista kirkastumista.

Kasvu tuo valon ohella varjoja:

Jyväskylä on kylpenyt myönteisessä julkisuudessa vuosia, joten kielteinen uutinen hämmentää tuntoja. Eikö Jyväskylä olekaan niin kelpo kuin on uskottu? Miten nyt käy? Alkaako alamäki?

Lipsuvaeloisen kansalaisen on viisasta turvautua taksiin.

Kaupunkikuvallisessa kokonaisuudessa on paljon erilaisia totuuden viipaleita. Dynamiikka ja kiihottava vetovoima rakentuvat niistä jokaisesta.

Yhteistyö korostuu Jyväskylän valtuustossa:

Jyväskylä on ollut lähes koko 1990-luvun nostureiden ihailtu mekka.

Valaistuksen ehostaminen luo aivan oman viehättävyytensä.

Jonkin verran porukoissa elää henkeä, jossa mielitään tehdä valintoja äänestää rätkäyttämällä, jopa varsin pienillä marginaaleilla. Tämä on aina luvallista, mutta kovin viisasta ja rakentavaa se ei ole tilanteessa, jossa on varmistuttava kattavan ja pitkäkestoisen yhteistyön siltojen valamisesta.

Valtapolitiikka heikentäisi pahimmillaan Jyväskylään liittyvää runsasta hyvää ja sen tulevaisuuden jalostumista.

Ulkopoliittista linjausta tarvitaan:

Isänmaamme on kellunut Euroopan unionin yleisillä hymistelevyyden aalloilla.

Suomi lököttelee ulkopolitiikassaan lepotilassa, EU:n siipien suojassa.

Keskisuomalaisen suosio kasvaa:

Ja ilmoitusmarkkinoinnissa hyristään tyytyväisinä. Ja miksi ei hyrrättäisi.

Ja mannana kaiken päälle alueellinen mediatutkimus julistaa lukijapeiton suurentuneen neljällä prosenttiyksiköllä. Maakunnan 12-vuotiaasta väestöstä lukee Keskisuomalaista peräti 77 prosenttia.

Mutta kun eri tutkimukset julistavat yhdensuuntaisesti hyvää Keskisuomalaisen menestyksen sanomaa ja kun sama tieto vahvistuu käytännön levikki- ja ilmoitusmyynnissä, pakko on uskoa iloinen valoisuus todeksi.

Suomi on jännä maa.

Tulevaisuudenuskolle ovat lujat perusteet. Keskisuomalainen on suuri voima myös huomisen maakunnan tiedonvälityksessä, henkisen ilmapiirin ylläpitämisessä ja tasavallan keskeisimpiin lukeutuvana viestintäyrityksenä, jonka omistajuuden ylivoimainen valtavirta on yhä kiistattomasti maakunnan ihmisillä. Tämäkin kertoo luottamuksesta, ja aivan upeasta joukkuehengestä.

Voimakkaan mainonnan kunnallisvaalit:

Sähköinen media jäi vähälle siivulle mainonnassa. Varsinkin televisiossa rummuttaminen on kallista. Kun kanavia on paljon, sanoma saavuttaa kohteensa heikosti. Tämä väite on tuttu myös kaupallisissa radioissa.

Sanomalehdestä saa havainnollisen tiedon läheisistä ja kaukaisista asioista. Ja erilaisia virikkeitä tarjotaan.

Ainoaksi selitykseksi piirtynee ehdokkaiden oman rahoituksen kasvaminen.

Kun kunnalliseen päätäntään osallistuminen kiinnostaa ja tarjoaa keskeisen vaikuttamisen ja harrastamisen väylän, miksi ehdolle asettunut ihminen ei lohkaisisi kilpaan eurojaan?

Nöyrtykää neron läsnäolon piirissä!

Taustoiksi tarjoan Morgan Spurlock -juttuni Jylkkäristä (PDF), ~5500 merkkiä.

Halusin päästä Espoo Cinéen, ja helpoin tapa päästä sinne oli akkreditoitua Jylkkärin piikkiin. Löimme viisaat päämme yhteen päätoimittaja-Tonin kanssa, ja päättelimme, että turha meidän on Jylkkärissä tarinoida festivaalista imperfektissä. Niinpä päädyimme paljon puhetta aiheuttaneen Super Size Men ohjaajan profiloimiseen.

Kun menin perjantaina haastattelupaikalle, tiesin että aikaa olisi tarjolla rajoitetusti ja että paikalla olisi muitakin toimittajia. Paljon enempää en sitten tiennytkään. Olin raapustanut vihkooni muutaman kysymyksen valmiiksi ja varmistanut, että mikrokasettinauhurissa oli tyhjä nauha ja paristoissa virtaa.

Minulla ei ollut — eikä ole vieläkään — juurikaan kokemusta julkkishaastatteluista (jollaiseksi Spurlockin jututtamisen voisi hyvin laskea) tai jaetuista haastatteluista (täällä Keski-Suomessa useimmilla löytyy ihan omaakin aikaa toimittajalle annettavaksi). Niinpä pyrin pitämään odotukseni matalalla.

Tämä voi vaikuttaa itsestäänselvyydeltä, mutta yritin kysyä sellaisia kysymyksiä, joita ei ollut jo jauhettu jo aivan puhki aiemmin. Super Size Men suomalainen levittäjä lähetti sitä paitsi toimittajille reiluhkon kokoisen pressikansion, jossa oli kymmeniä lehtileikkeitä ympäri maailmaa. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että suurin osa muiden toimittajien kysymyksistä oli vanhoja, mutta en minäkään siinä suhteessa mitenkään loistanut. Jotain kuitenkin jäi talteen.

Koska jutun julkaisulla ei ollut kiirettä, sain rauhassa hermoilla kirjoittamisvaiheen kanssa. Päätimme aika pian, että juttu laitetaan lehteen silloin, kun elokuva tulee Jyväskylään. (Tällä hetkellä näyttää totta kai siltä, että leffa saattaa jäädä tulemattakin. That’s Mr Murphy for ya.) Kirjoitin jutusta raakaakin raaemman version, joka perustui pitkälti muistiinpanojen transkriptioon. Aloitus siinä sentään jo oli.

Muutaman viikon tuskailun jälkeen sain muodottoman juttumöhkäleen tahkottua jonkinlaiseen kuntoon. Se oli jo melko lähellä tuota lehteen painettua versiota. Koska aikaa oli edelleen reilusti jäljellä, näytin tekstiä parille ystävälleni ja pyysin heitä editoimaan sitä mahdollisimman vittumaisesti. Oma kustannustoimittaja on ylellisyyttä, johon toimittajalla on harvoin varaa. Nyt oli, kun ei tarvinnut maksaa.

Editointivaihe olikin erinomaisen hyödyllinen. Jutun puutteet tulivat selvästi näkyville. Osalle niistä en mahtanut mitään (merkkimäärä kolkutteli jo ylärajaa), osalle voinut tehdä enää mitään (haastattelusta oli kulunut jo niin kauan, etten enää muistanut tilanteen yksityiskohtia) mutta jotain oli sentään pelastettavissa. Juttuun tuli hiukan jämäkkyyttä. Muutin ingressiä niin, että siinä esitettyihin kysymyksiin annettiin edes jonkinlaiset vastaukset (jep, niin alkeellisia virheitä minä teen), pyörittelin kappaleita ympäriinsä ja karsin sitaatteja.

(Sivuhuomautuksena pitää sanoa, että juuri yletön verbaalius on yksi tuon jutun hölmöimmistä piirteistä. Se varmaan juontaa juurensa siihen, että ensimmäinen versio oli — kuten sanoin — pitkälti vain kirjallinen kopio haastattelunauhan valituista paloista.)

Sitten päästäänkin tuohon julkaistuun versioon. Jotain Toni siitä vielä muutti, mutten jaksanut edes tarkistaa, mitä. Se olisi ihan höpsöäkin, sillä päätoimittajalla on valta sen suhteen, mitä lehteen painetaan, ja luotan häneen näissä asioissa. Ei siis ollut pelkoa siitä, että sivuille ilmaantuisi jotain muuta kuin mitä minä olin näppäimistöllä takonut.

Mikään maatamullistava tuo juttu ei minusta ole. Se kertaa paljon sellaista, jota Spurlockista on sanottu muualla. Siitä puuttuu selkeä, kantava idea, vaikka jonkinlaista tukirankaa on pykätty. Minun maneerini kirjoittajana varmaankin näkyvät edelleen selvästi, vaikken minä niitä huomakaan (siksi ne ovatkin maneereita). Mutta ehkä sen kestää lukea.

Mitä enemmän lukee aikakauslehtikirjoja, -oppaita ja -historiikkejä, sitä suuremmaksi kasvaa himo oman lehden perustamisesta. Olenkin jo vakaasti päättänyt, että seuraavasta lottovoitosta (…) rahoitetaan av-hankintojen lisäksi myös yksi kappale unelmalehtiä.

Otetaan Kuukausiliite ja sen mahtavat, maalailevat reportaasit; Imagen asenne ja uutisnenä; New Yorkerin ”jutusta tulee niin pitkä kuin kirjoittaja sanoo”-ajatusmaailma ja Wordin rakkaus populaarikulttuuriin. Sitten palkataan Samuli Knuuti kirjoittamaan vaikka Bret Easton Ellisistä, pyydetään Pauli Kalliolta aukeaman juttu Peter Baggesta, syötetään Hunter S. Thompsonille tajuntaalaajentavia, tuodaan saarivaltiosta ainakin Simon Price ja Alexis Petridis ja annetaan kaikille vapaat kädet. Tai jospa varastettaisiin Parnasson parhaat esseet, kaivettaisiin vihaisia vanhoja miehiä elokuvakriitikoiksi ja tilattaisiin kolumni vihaiselta nuorelta naiselta.

Kansikuvajuttu voisi hyvin käsitellä jotain 1990-luvun pop-idoleistani, tai ehkä zombie-elokuvia, tai Monty Pythonia, tai vanhoja vekottimia, tai oikeastaan ihan mitä tahansa. Ehkä joku bloggaaja intoutuisi kirjoittamaan siitä mitä tekee. Juttujen pituus ei olisi tärkeää, kuvitus olisi minimaalista mutta ulkoasu silti huippuhyvin suunniteltua. Jutuilla olisi kaksi ja vain kaksi vaatimusta: Niiden pitäisi olla hyvin kirjoitettuja ja kiinnostavia.

Sellaisen lehden irtonumeron minä ainakin ostaisin.