Aloitetaan nyrpeästi. Näin festareilla kaksi dokkaria, joissa molemmissa oli mielenkiintoinen aihe ja jotka oli ryssitty ihan täysin paskalla toteutuksella: Yes Men ja Secret Glory. Yes Men sisälti paljon hauskoja tepposteluja, mutta minkäänlaista selkärankaa siinä ei ollut, ei elokuvana eikä dokumenttina. Jackass globalisaation vastustajille.
Secret Glory puolestaan todisti jälleen kerran, että asiasta voi tietää paljon ja silti olla sanomatta mitään. Kasa kohtauksia, vihjauksia, salaliittoja ja aivan kammottavaa kuvituskuvaa sai minut ensin uneliaaksi ja sitten vihaiseksi.
Sen sijaan Super Size Me ja La Pelota vasca. La piel contra la piedra olivat molemmat hyviä, joskin puutteellisia elokuvia. SSM:n ongelma on sen kapeakatseisuus, mutta toisaalta se enemmän kuin paikkaa moiset puutteet silkalla hyväntahtoisuudellaan. Spurlock on karismaattinen heppu, jonka toilailuja seuraa mieluusti. Jackassia pikaruoan vastustajille, siis.
Tissiohjaaja Lunan La Pelota vasca oli valtava pökäle, jonka sulattelu vaati hieman voimia. Sitäkin voisi moittia näkökulman puutteesta, mutta elokuvan lähestymistapana olikin kertoa kaikki Baskimaasta ja sen historiasta, ja siinä tehtävässä se onnistui mielestäni erinomaisesti. Alkupuolella vaikutti hetkisen siltä, että akateemikkojen puhuvat päät filosofisoisivat asioiden laidasta, mutta onneksi niin ei käynyt. Voimakkain kohtaus oli mielestäni kahden lesken toisen mies vankilassa, toisen puoliso tapettu haastattelujen ristiinleikkaus tavalla, joka kertoo inhottavan paljon terrorismin noidankehästä ja kuinka hankala siitä on päästä irti.
Weather Underground jumittui sitten erikoisella tavalla liian kattavan ja liian suppean välille. Katsoin kelloani siinä vaiheessa, kun elokuvassa puhuttiin Weather Undergroundin ensimmäisestä terrori-iskusta. Siihen pisteeseen pääsemiseen oli kulunut liki tunti. Vaikka taustatiedot vastakulttuurista, joka johti WU:n syntyyn, olivat varsin kiinnostavia, ne tuntuivat saaneen hieman liikaakin tilaa. Ainakin minulle jäi sellainen olo, että sain tietää taustoista paljon, mutta liikkeestä varsin vähän.
Hardware, I Inside ja Chik yeung tin sai olivat melko yhdentekeviä elokuvia tavalla tai toisella. Hardwarelle pitää nostaa hattua siitä, että valkokankaalle heijastettiin näyttäviä kuvia, vaikka budjetti olikin ollut ilmeisen pieni. Valitettavasti elokuvalla ei ollut mitään muita ansioita. I Inside on tätä mindfuck-genreä, joka on tehty Mementossa, Fight Clubissa ja Donnie Darkossa paremmin ja aikaisemmin. Mitään uutta ei siis ollut tarjolla. Ja Chik yeung
se oli tylsä honkkari-aktion jo ekalla kerralla.
Joten jäljelle jäävät vain Buongiorno, notte sekä festareiden päätöselokuva Diarios de motocicleta. Edellinen oli kauniin surumielinen kuvaus siitä, mihin eurooppalainen äärivasemmisto hulluimmillaan ajautui. Suomalaisen katselijan kannalta on sääli, ettei elokuva taustoittanut paljoakaan, mutta henkilökuvauksena sillä oli ehdottomasti hetkensä. Oli se kyllä pirun tylsä välillä.
(Hei, ainakaan en teeskentele olevani muuta kuin popkornin purija.)
Nuoren Chen toilailuista kertonut Moottoripyöräpäiväkirjat oli kaksijakoinen: Se sekä onnistui että epäonnistui. Road moviena se on komea, henkeäsalpaavan hieno kuvaus Etelä-Amerikasta sekä sen ihmisten kurjuudesta. Chen elämäkertana se on aika lattea, sillä Gaelin esittämä nuori lääkäri ei tunnu mitenkään liittyvän hahmoon, joka myöhemmin samosi pyssy kourassa pitkin maailmaa. Mutta jos unohtaa sen, elokuva on nautittava ja jopa koskettava.
