Author Archive

Ei se suunnittelu, vaan se tekeminen

Kahvistelin viime viikolla Esan ja Piian kanssa. Piia kertoi käyttävänsä joka päivä viisi tuntia gradun tekemiseen. Motivoiduin.

Päätin, että neljä tuntia päivässä on minulle sopiva määrä. Se on jopa laskennallisesti melko lähellä opintoviikkomäärää, vaikka sillä nyt ei ole mitään väliä. Tärkeämpää on se, että säännöllinen ja jatkuva työskentely pitää aivon virkeänä ja takaa sen, että jotain päätyy paperillekin.

Niinpä olen viime viikon nököttänyt kirjastossa, päntännyt sohvalla ja ähissyt koneen ääressä. (Kissa kävi juuri tiputtamassa kirjan hyllystä ja poistui paikalta viattoman näköisenä.) Mitään konkreettista siitä ei ole seurannut, sekavia muistiinpanoja kuitenkin. Omatunto on myös pysynyt puhtaana.

Työskentelemistä helpottaa myös se, että tässä vaiheessa en oikeastaan tee muuta kuin lue kirjallisuutta tai New Yorkereita. Lukeminen kun on tunnetusti graduntekijöille se vaihe, jota mieluusti venyttäisi vaikka miten pitkäksi. Minullakin on sen seitsemän sortin muistelmaa, tutkimusta ja esseetä hyllyssä, että voin valita tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivaa silmäiltävää.

Joten pitäisiköhän tästä raahautua tuonne olohuoneen sohvalle taas.

Alkuhapuilua ja kirjallisuutta

”Pitkän aikakauslehtijutun rakenne”. Niin minä kirjoitin ensimmäiseen tutkimussuunnitelmaani. En ole siltikään oikein varma siitä, mitä olen tutkimassa. Tämänhetkisen teoriani mukaan se ei ole edes välttämättä paha asia, sillä nyt pidän silmäni auki uusille ja yllättäville suuntauksille. Toisin sanoen olen selaillut kirjallisuutta sieltä ja täältä.

Narratologiaa on sovellettu journalistisiin tarkoituksiin Tampereella 1980-luvulla, ja aikakauslehdistä on kirjoitettu suomeksikin. Eittämättä joku on pohtinut myös draaman ujuttamista aikakauslehtiteksteihin. Joten mikäs se minun tehtäväni taas olikaan?

Ai niin, en ollut vielä varma siitä.

New Yorker -lehden historiasta olen sentään päässyt jyvälle. Innostuksissani tilasin useampia entisten kirjoittajien muistelmateoksia kuin olisi tarvekaan, mutta ei kai liiasta lukemisesta voi haittaa olla?

Tutkielman rakenne tuntuu edelleen pysyvän samankaltaisena: Ensin katsaus New Yorkeriin, sitten dramaturgisiin ja narratologisiin keinoihin ja kolmanneksi sovelletaan. Ehkä siitä tulee jotain. Ainakin erilaisia lähestymistapoja tuntuu olevan tarpeeksi, nyt ei tarvitsisi enää kuin tiivistää ne yhdeksi.

Pelien dramaturgia on saippuaoopperaa

Nyt-liitteessä 42/2004 haastatellaan online-pelejä suunnitellutta Jessica Mulligania, jonka mielestä perinteinen kolminäytöksinen rakenne ei sovellu peleihin.

[Pelien tarinoilla] on alku ja joskus keskikohta. Niillä voi olla dramaattinen kliimaksi, muttei varsinaista loppua.

Saippuoopperoitahan on luonnehdittu samankaltaisiksi. Niissä on ensimmäinen näytös muttei kolmatta. Sen sijaan, että tarina päättyisi, se versoilee aina uuteen suuntaan.

Voidaanko tästä päätellä, että Remedyn kannattaisi tehdä tarjous Salkkareiden kirjoittajille?

Mulligan on tuottanut tekstiä aiheesta näemmä enemmänkin. Tarjolla on ainakin kirja Developing Online Games: An Insider’s Guide ja Biting the Hand -kolumnit.

Palestiinalaiset ~ suomalaiset

Washington Post:

”What I effectively agreed to with the Americans was that part of the settlements would not be dealt with at all, and the rest will not be dealt with until the Palestinians turn into Finns,” Weisglass [until recently Sharon’s chief of staff, his personal attorney and still one of his closest advisers] said in an interview with the daily Haaretz newspaper.

Täh?

Tony Halme, itkupilli

Lihavointi minun.

Elokuva joka kosketti
Tony Halme, kansanedustaja
Menneisyyden ote (2003)

Pala tuli kurkkuun elokuvan lopussa. Sean Penn tappaa kaverrinsa, vaika hänen olisi pitänyt uskoa tätä yhdessä vaikeassa asiassa. Elokuvassa on kolme kaverusta, ja heidän kohtaloon on helppo verrata omaa elämäänsä. Minulla on itselläni ollut samat kaverit koko elämäni. Mietin katsoessa, että jos itse tappaisi kaverin, jota olisikin pitänyt kuunnella.

Lähde: Seura 24.9.2004

Blogikone ja -paikka vaihtui

Kuten huomasit, AHBoSG näyttää nyt eriltä. Se johtuu siitä, että en jaksanut enää säätää käsin blosxomia. Se on kätevä softa moneen tarkoitukseen, mutta minä halusin jotain hieman erilaista, ja vaihdoin WordPressiin. Suurimmat syyt ovat kommenttispammi, jota vastaan en jaksanut taistella manuaalisesti, levytilan puute ja säätämisen hankaluus.

Voi olla, että WP:n kanssa törmään samoihin ongelmiin, mutta ainakin Lehti ja Linkkivarasto ovat olleet teknisesti helppoja tapauksia tähän asti. Tarkoituksena on säätää tuonne sivupalkkiin joku RSS-feedin parsija, joka näyttää myös sen mitä noissa muissa blogeissa tapahtuu. Desentralisoituminen kun on johtanut siihen, että itse AHBoSG on saanut kärsiä.

Ai niin, tuo uusi url. Koska siirrän vanhan blogin arkistot tänne käsin, menevät urlitkin rikki. Ne olisi mahdollista säilyttää, mutta suoraan sanottuna jo pelkässä tekstin siirtämisessä on tarpeeksi vaivaa. Jos joku tekee/tietää skriptin, joka a) siirtää blosxomin tekstitiedostot MySQL-kantaan WP:n muodossa ja b) parsii ajan entries_indexistä ja c) tekee tiedostonimen perusteella vielä korrektit permalinkit, niin mikäs siinä. Minä en sitä osaa. Iki-osoitteen ja muutkin osoitevänkyrät olen jo fiksannut sojottamaan tänne, joten perus-kirjanmerkkejä ei tarvitse muutella. Ulkoasu elää vielä jne.

Hyvät jatkot vaan sinnekin puolen ruutua.

Lehden selitys?

NY Timesin artikkelissa pohditaan, miksi uutissatiirit ovat niin suosittuja juuri nyt.

The hyped-up news cycle has been a boon to the fake news racket. For one thing, there is a steady flow of new material. And for another, a more informed public means a bigger potential audience. When Cat Stevens was barred from entering the country late last month after showing up on a terrorist watch list, Mr. Borowitz said he sat down to write a fake news story about it. ”You don’t have to start by saying to the audience, `See, there was this singer-songwriter from the 70’s named Cat Stevens,’ ” he said. ”In comedy parlance that was called the set-up. Now you can go straight to the punch line.” (Mr. Borowitz came up with ”Angry Cat Stevens Vows to Resume Singing: Broadcasts Threat on Al Jazeera.”)

Onko Lehden synnyn takana samoja motiiveja? Kenties.

Idea kiteytyy

Idea oli pakko kirkastaa (tai kehittää) gradusemman paineessa. Heikki patisti meidät määrittelemään aiheemme viidellä sanalla, minä sain aikaan kolme tärkeää ja loput sössöä.

  1. rakenne
  2. nonfiktio
  3. tekstianalyysi
  4. dramaturgia

Kahlasin läpi Lassila-Merisalon (Merisalo-Lassilan?) gradun lähdeluettelon. Lainasin mitä irti sain, varasin yhden, pistin lopuista muistutuksen itselleni sähköpostiin, että voisi harkita kaukolainausta. Sitten selailin Amazonin tarjontaa, ja sieltä löytyikin ainakin yksi kirja New Yorkerista sekä kahden päätoimittajan muistelmat.

Espoo Ciné 2004

Aloitetaan nyrpeästi. Näin festareilla kaksi dokkaria, joissa molemmissa oli mielenkiintoinen aihe ja jotka oli ryssitty ihan täysin paskalla toteutuksella: Yes Men ja Secret Glory. Yes Men sisälti paljon hauskoja tepposteluja, mutta minkäänlaista selkärankaa siinä ei ollut, ei elokuvana eikä dokumenttina. Jackass globalisaation vastustajille.

Secret Glory puolestaan todisti jälleen kerran, että asiasta voi tietää paljon ja silti olla sanomatta mitään. Kasa kohtauksia, vihjauksia, salaliittoja ja aivan kammottavaa kuvituskuvaa sai minut ensin uneliaaksi ja sitten vihaiseksi.

Sen sijaan Super Size Me ja La Pelota vasca. La piel contra la piedra olivat molemmat hyviä, joskin puutteellisia elokuvia. SSM:n ongelma on sen kapeakatseisuus, mutta toisaalta se enemmän kuin paikkaa moiset puutteet silkalla hyväntahtoisuudellaan. Spurlock on karismaattinen heppu, jonka toilailuja seuraa mieluusti. Jackassia pikaruoan vastustajille, siis.

Tissiohjaaja Lunan La Pelota vasca oli valtava pökäle, jonka sulattelu vaati hieman voimia. Sitäkin voisi moittia näkökulman puutteesta, mutta elokuvan lähestymistapana olikin kertoa kaikki Baskimaasta ja sen historiasta, ja siinä tehtävässä se onnistui mielestäni erinomaisesti. Alkupuolella vaikutti hetkisen siltä, että akateemikkojen puhuvat päät filosofisoisivat asioiden laidasta, mutta onneksi niin ei käynyt. Voimakkain kohtaus oli mielestäni kahden lesken – toisen mies vankilassa, toisen puoliso tapettu – haastattelujen ristiinleikkaus tavalla, joka kertoo inhottavan paljon terrorismin noidankehästä ja kuinka hankala siitä on päästä irti.

Weather Underground jumittui sitten erikoisella tavalla liian kattavan ja liian suppean välille. Katsoin kelloani siinä vaiheessa, kun elokuvassa puhuttiin Weather Undergroundin ensimmäisestä terrori-iskusta. Siihen pisteeseen pääsemiseen oli kulunut liki tunti. Vaikka taustatiedot vastakulttuurista, joka johti WU:n syntyyn, olivat varsin kiinnostavia, ne tuntuivat saaneen hieman liikaakin tilaa. Ainakin minulle jäi sellainen olo, että sain tietää taustoista paljon, mutta liikkeestä varsin vähän.

Hardware, I Inside ja Chik yeung tin sai olivat melko yhdentekeviä elokuvia tavalla tai toisella. Hardwarelle pitää nostaa hattua siitä, että valkokankaalle heijastettiin näyttäviä kuvia, vaikka budjetti olikin ollut ilmeisen pieni. Valitettavasti elokuvalla ei ollut mitään muita ansioita. I Inside on tätä mindfuck-genreä, joka on tehty Mementossa, Fight Clubissa ja Donnie Darkossa paremmin ja aikaisemmin. Mitään uutta ei siis ollut tarjolla. Ja Chik yeung… se oli tylsä honkkari-aktion jo ekalla kerralla.

Joten jäljelle jäävät vain Buongiorno, notte sekä festareiden päätöselokuva Diarios de motocicleta. Edellinen oli kauniin surumielinen kuvaus siitä, mihin eurooppalainen äärivasemmisto hulluimmillaan ajautui. Suomalaisen katselijan kannalta on sääli, ettei elokuva taustoittanut paljoakaan, mutta henkilökuvauksena sillä oli ehdottomasti hetkensä. Oli se kyllä pirun tylsä välillä.

(Hei, ainakaan en teeskentele olevani muuta kuin popkornin purija.)

Nuoren Chen toilailuista kertonut Moottoripyöräpäiväkirjat oli kaksijakoinen: Se sekä onnistui että epäonnistui. Road moviena se on komea, henkeäsalpaavan hieno kuvaus Etelä-Amerikasta sekä sen ihmisten kurjuudesta. Chen elämäkertana se on aika lattea, sillä Gaelin esittämä nuori lääkäri ei tunnu mitenkään liittyvän hahmoon, joka myöhemmin samosi pyssy kourassa pitkin maailmaa. Mutta jos unohtaa sen, elokuva on nautittava ja jopa koskettava.

Asiasana: journalismi

Selailin kirjastossa asiasanalistoja etsiessäni ideoita graduntekoon. En väitä, että oma työni tulisi olemaan mikään Kadotettujen laiva, mutta silti hymyilytti, kun törmäsin Marja-Liisa Kainulaisen kirjaan Suomalaisen urkurakennuksen ja urkuihin liittyvän journalismin pääpiirteet 1960 ja 1970 luvuilla.

Typerä Linda-järjestelmä ei luo kestäviä urleja.