Für Asmo.
Paikkameemi
Author Archive
Sano vaan
Olen tässä pohtinut, että jos tiputtaisi päivitystahtia. Ethän sie nykyäänkään mitään enää kirjoita
, huutaa fiktiivinen lukija. Totta, mutta periaatteessa yritän kirjoittaa koko ajan jotain. Siitä ei vain näytä seuraavan juurikaan konkreettisia tuloksia.
Joten täst’edes uusi Virallinen Bloggaustahtini on yksi juttu / kaksi päivää. Olen myös suunnitellut armoittavani eri päivät eri teemoille, niin ettei aiheista tule pulaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettenkö kirjoittaisi enemmänkin, jos siltä tuntuu. Jonkin sortin tavoite vain auttanee pitämään edes perustahdin yllä. Tuhnuisia mobiilikuviakin alan tänne tunkea kunhan vaan keksin miten saan ne puhelimesta ulos.
Tahti alkaa ensi maanantaista, koska loppuviikko menee Tampereella lyhäreillä. Siihen asti ollaan hiljaa, *hyss*.
PS: Tarjoaako Tampereen blogisuuruudet (you know who you are) kaffia esimerkiksi perjantaina tahi lauantaina?
Scifiä ja kieliä
Word 175: Vim
Gosh, Bob, how come you’re so down? Where’s your vim? Your vigour? Your perfect energy?
vim (n) 1: a healthy capacity for vigorous activity [syn: energy, vitality] 2: an imaginative lively style (especially style of writing); [syn: vigour] – source: Bob the Angry Flower: Down
Jäällävaeltajan synty
Syksyllä kuulin Jorin tekemän Murhamäen valssi–rallin, joka kuulosti niin dramaattiselta, että sitä piti päästä käyttämään jonkin ohjelman taustamusiikkina. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut vielä muutamaan kuukauteen.
Varsinaisesti idea pätkään syntyi, kun oikaisin Jyväsjärven jään poikki matkalla luennolle. Ulappa ei ole suuren suuri, mutta kuitenkin niin kookas, että voi kävellä hyvän aikaa eikä perspektiivi näytä muuttuvan lainkaan. Samoihin aikoihin Visio-juttumme deadline lähestyi, joten aivoni laski yhteen yksi ja yksi – siinähän on Sooda-kanavalle juttu!
Seuraavalla luennolla esittelin ideani Esalle ja hahmottelin paperille tovin kuvakäsikirjoitusta. kuvakäsikirjoitusta. Suttailun mittaan syntyi ideakin: Jäällä kulkisi mies, joka kantaisi mukanaan mystistä roskasäkkiä. Lopulta hän ei jaksaisi enää, vaan heittäytyisi maahan ja säkki söisi hänet*. Jossain vaiheessa tuumasin, että jutun nimi voisi olla Jäällävaeltaja, koska JYT:illä on samanniminen näytelmä ja Volter Kilpi on kova nimi. Aivan, sen tarkempaa linkkiä alkutekstiin ei todellakaan ole.
Seuraavassa vaiheessa läksimme remuamaan jäälle, jossa vietimmekin pari tuntia. Matkalla sinne Esa ehdotti jotain käänteentekevää. Hän tuumasi, että jos aivan oikeasti hankkisimme Kilven Jäällävaeltajan käsiimme ja irrottaisimme sieltä pari lausetta juttuumme, hämäyksen vuoksi lähinnä. Tämän kuningasidean innoittamina remusimme jäällä lumisateessa parisen tuntia, ja jopa seurasimme välillä kuvakäsikirjoitusta. Enempi kuitenkin pelattiin perstuntumalla, kuten aina. Sen verran olin keksinyt, että aloituskuvan tulisi olla todella laaja ja pitkä, sellainen jossa jäällävaeltaja lähenee hitaasti kameraa ja kuvan laidassa pyörivät alkutekstit. Tiesin myös, että alkuteksteissä on pakko lukea Esa Lilja on… JÄÄLLÄVAELTAJA
.
Paria päivää myöhemmin linnoittauduimme editointikoppiin ja aloimme lätkiä lyhytelokuvaa kasaan. Kohdemitta oli kolmisen minuuttia. Muutaman tunnin puurtamisen jälkeen alkutekstit olivat valmiit, mutta ne kestivät minuutin. Esittely vei siis kolmanneksen kokonaisuudesta. Tekstit olivat kuitenkin niin julmetun hienot, että totesimme niiden olevan just eikä melkein ja jatkoimme leikkaamista. Intensiivinen sessiomme kesti viisi tuntia, ja sen jälkeen lopputuote oli valmis.
Joten mikä oli homman clue? Lähinnä se, että alunperin muutamasta irtokuvasta syntynyt pätkä muuttuikin kunnianosoitukseksi/vinoiluksi Kilvelle. Esa jopa
Palautteen muoto
Karpolle on paketti
Word 174: Exult
They root for the hero, exult at his successes, are anxious for his triumph, and suffer at his reversals.
exult (v) 1: feel extreme happiness or elation [syn: walk on air, be on cloud nine, jump for joy] 2: to express great joy [syn: rejoice, triumph, jubilate] – source: Root for the hero
Ollin videotuotos
Tarkempi kuvaus jutun syntyvaiheista tulee huomenna, en halua nimittäin vielä spoilata katselukokemusta (vrt. kriitikon ongelma).
En oikein tiedä, mihin kategoriaan tämä pitäisi rämpätä, joten tulkoon nyt tänne.
2004 tokat leffat
Jos en kirjoita näistä edes lyhyesti nyt, en ikinä saa niitä pois käsistäni.
Gandhi
Hämmentävästi kävikin niin, että intialaisessa röpöleffassa oli paljon parempi henkilökuva itse Gandhista. Sen sijaan eeppisenä tuotoksena Attenborough’n pätkä pesee kilpailijat 1–0, siinä määrin suurissa sfääreissä leijutaan. Ben Kingsley on hyvä ja erityisen miellyttävän elokuvasta tekee se, että se toimii myös katsauksena Intian historiaan 1900-luvulla. Ehkä ylimalkaisena ja puolueellisena sellaisena, mutta kuitenkin.
Breakfast at Tiffany’s
Audrey on kyllä ihan mahdottoman söpö, mutta ehkä en silti jaksa katsoa tätä toistamiseen uudestaan ihan heti.
Carne Tremula
Habla con ella
En sano näistä (paljon) mitään ennen toista katselukertaa, koska eka satsi meni melko lailla ohi tapellessa miesten ja naisten biologis-sosiologisista eroista. Tarinankuljetus etenkin jäi vähän hämäräksi, mutta henkilöhahmot olivat kyllä hienoja, ja aivan julmetun valloittavan mahtavia kuvia oli molemmissa.
Carnivale
Vähän hidas, kun otetaan huomioon, että ensimmäinen kausi kestää kymmenen tuntia, eikä sen mittaan tapahdu oikeastaan mitään. Mutta hienoltahan se näytti ja MuTui, elikä jäämme odottamaan seuraavia kausia. Nick-poika etenkin pisti peliin vallan mainion roolisuorituksen, paremman kuin mitä T3:n perusteella olisi voinut luulla.
Thirteen
Hyperrealismia vai vanhanmallista moralismia? Katsottava elokuva, jonka käsivarainen, hektinen olemus on välillä hurmaava, välillä rasittava. Parasta pätkässä oli se, että teatterista poistuessamme ostarin pihassa oli aito lauma pissaliisoja kykkimässä. Taide matkii todellisuutta, sano.
Big Lebowski
Saakeli! Sehän oli paljon parempi kuin muistin. Fargon ohi ei mennä vieläkään (eikä se olisi mahdollistakaan, koska sillä elokuvalla on erityinen paikka pienessä mustassa sydämessäni), mutta Coen-asteikon kärkipäähän tämä pamahti vallan vaivatta. Goodman on minusta rasittava, mutta dialogi on niin valtavan hienoa, että naurun kätkätykseltä ja spastisilta reaktioilta ei voi välttyä. Uudestaan, uudestaan!
The Paper
Tylsä.
Harrison’s Flowers
Aika tylsä.
Narc
Hyvä hiilipaperikopio 1970-luvulta, paitsi että hienovaraiseksi ja yllättäväksi tarkoitettu juoni ei ole. Ulkoasu on hillitty ja hieno, ja sitä paitsi Jason Patric on aika näppärä roolissaan hyvänä poliisina (ups, spoilasin).
Big Chill
Tykkäsin oikein kovasti tästä, vaikka realismihan tästä college-kamujen jälleennäkemisestä on kaukana. Jokainen repliikki voisi olla mietelausekirjasta ja tuollaisia ihmissuhteita ei ole oikeasti edes Amerikassa. Kenties se oli se nuoruusvuosien nostalgia kun pääsi myöhäisteini-Ollia puraisemaan takavasemmalta, kenties upea ensemble-näytteleminen – onhan mukana Glenn Close, Jeff Goldblum, William Hurt ja Kevin Kline.
Aika jännällä tavalla elokuvan eduksi toimii myös se, että porukan uudelleen yhteen koonneen kaveriin (jonka hautajaisissa kaikki käynnistyy) elämään ei juurikaan viitata. Huhu kertoo, että Kevin Costnerin näyttelemän äijäkkeen osuuksia olisi filmattu reilustikin, mutta että ne jäivät kaikki leikkauspöydälle. Ihan hyvä valinta.
Apt Pupil
X-Menit on parempia, sanoivat höpsöt Hesari-kriitikot mitä tahtovat. Vallan hallittu esityshän tämä natsitarina on, ja etenkin herra Ian McKellenin työskentely on veitsenterävää. Nuorukainen on sen sijaan ongelmallisempi tapaus, enkä ole ihan tyystin vakuuttunut pahuuden tematiikan käsittelystäkään.
Twin Peaks
Missä oli Bob, missä punainen huone? Tämä Frost & Lynch -parivaljakon ohjastama ensimmäinen kausi olikin yllättävän koherenttia tavaraa yhtä tai kahta kohtausta lukuunottamatta. Onko sittenkin päässyt käymään niin, että halpahintaisesti tuotteistettu kakkoskausi oli se, mistä sarja on jäänyt mieleen?
Ei arvosanaa, mutta erikoismaininta leikkaukselle, jolla siirrytään suoraan eläinklinikalla olevaan alpakkaan. Koko huone repesi nimittäin siinä nauramaan.