Sonja sanoi aiemmin illalla, että näytin ylpeältä kun kerroin esseen kirjoittamisen olevan jumissa. Ei pidä paikkaansa. Tiedostan hyvin, kuinka surullista tälläinen jahkailu on. En vain voi olla huvittumatta tilanteesta.
Kun viime viikolla duunasin tuon kalenterin, tuijottelin liikkuvaa keltaista laatikkoa hyvän aikaa. Vähissä on ilot.
Alan vähitellen toivoa, että aivo toimisi edes öisin.
Tein päätöksen: Ei enää uusia merkintöjä, ennen kuin minulla on 500 sanaa kasassa.
Sanamäärä: 464 (…)
Naapuri harjoittelee taas soittamaan kitaraa.
Oikeasti edellisestä merkinnästä ei ole näin kauan, koska muokkailin sanalistaa vielä ainakin varttitunti sitten. Mutta nyt minusta tuntuu siltä, että edistyn aidosti. Saas nähdä kuinka kauan tämä itsepetos kestää.
Kahvikouristukset iskivät.
Minusta Halo (joka soi juuri nyt) on Violatorin paras biisi. Sen parhautta korostaa vielä se, että sillä ei ole Enjoy the Silencen megahittiaseman tuomaa automaattista parhauspainetta. Väännänpä volaa kovemmalle.
Sanamäärä: 505
Vietin tualetissa aikaa noin viiden biisin ajan. Voin kuvailla käyntiäni neljällä eufemismilla.
Onpas täällä huoneessa kylmä. Ja naapuri soittaa vieläkin kitaraa.
Sanamäärä: 505 (Eihän sitä nyt ulostettaessa voi kirjoittaa mitään akateemista. Mitä oikein luulit?)
Teen yhden rivin tiivistelmiä kaikista kirjoittamistani kappaleista, sillä ne ovat tällä hetkellä täydellisessä epäjärjestyksessä. Tämän pitäisi – niin ainakin kuvittelen vielä nyt – auttaa minua organisoimaan lopullinen versio esseestä.
Olisikohan minun pitänyt ottaa ilmoitus ”deadline on perjantaina kello 16” hieman vähemmän kirjallisesti? Anyhow, aikaa on vieläkin yli puoli vuorokautta, ja vaikken vielä olekaan saanut kovin paljon aikaan, uskon työtahtini kiihtyvän geometrisesti tulevina tunteina. (Pakkohan sen on.) Porsaanreikänä on se, että kurssiarvosanalla ei ole oikeastaan mitään väliä, kunhan se menee läpi ja saan opintotuet. (Mutta jos tätä lukee joku englannin laitoksen väestä, en tarkoittanut tuota tosissani, ha-haa, vitsivitsi.)
Sonja lähtee töihin muutaman tunnin päästä.
Silmää luppasee ja elohiiri palasi. En ole kyllä syönyt kuin kuivattuja banaanilastuja, ja kahvia kuluu kuten ennenkin. Tämänöiset sumpit on kyllä jo juotu ja keitin sammutettu. Otan korvikkeeksi vähän salmiakkia. Nami.
Sanamäärä: 633 (ja tässä on 30 oikeaa sanaa enemmän, sillä karsin muistiinpanoja.) Kohtalon ivaa lienee se, että näihin päiväkirjamerkintöihin on käytetty jo yli tuhat sanaa.
Kriteerit ovat seuraavanlaiset: 1500 sanaa. Minun tilanteeni: 463 sanaa, joista reilut 130 on lähdelistaa tai muuta pöppää. Tavoitteeni: Seurata blogissa mahdollisimman tarkasti toimintaani seuraavan yön aikana. En oikein tiedä, minkä kategorian alle tämän pitäisi mennä, joten laitan nyt tänne yleisiin kamoihin.
Aika alkaa… nyt!
I love deadlines, especially the whooshing sound they make as they go bysanoi Douglas Adams, ja minä puolestani olen huomannut, että ei väliä missä päin maailmaa sitä asustaa, aina koulutyöt jää viime tippaan. Case in point: tuhatsanaisen esseen pitäisi olla valmis ensi perjantaina. Pitäisiköhän aloittaa?
I do not believe life is about problems and solutions. I believe it is about dilemmas, and dilemmas don’t have solutions; they have resolutions, which then morph and lead you into future dilemmas.ja
I wrote Travis Bickle in order not to become Travis Bickle.– Paul Schrader
In spite years of training, I had not become my mother. I was my father, with ovaries.
– Cathi Hanauer
Lähde: The Guardian Weekend 8.3.2003
Some editors contend that, if Genesis can describe the earth’s creation in a thousand words, then no reporter needs any more than four pages of copy for any event of human dimension.
Lähde: Melvin Mencher: News Reporting and Writing
So values are there in literary criticism, but they must never ever show themselves. – – This is possible because of the underlying assumption in literary studies that every text studied in a course is valuable, by definition: what is English literature as an academic discipline if not study of valuable literature? This assumption becomes clear at unexpected (unexpected by me, anyway) moments of staffroom conflict. We can’t teach a course in contemporary literature, I’m told, we don’t yet know which authors and titles are any good. We can’t offer a degree course in creative writing, I’m warned, we wouldn’t know how to assess it – this from the only group of people in the country who make a full-time living from literary criticism.
The problem for the music student, suggests Kingsbury, is focused on the concept of ”talent”. Talent is something that students possess, it is talked about as something real, but it can only be recognized by someone else, by a teacher, and the paradox of music education is its underlying assumption that only the ”talented” few can be taught what is in the end unteachable (because it is, in fact, a quality of the student).
Art music makers also know well enough that their livelihoods depend on commercial logic, that art and commercial values have to reconciled in practice if kept apart in rhetoric – – one can still hear the argument at work on North American classical music radio stations: listen to the deejays imply in their reverent tones of voice that what is on offer is still a transcendent experience even if it is now punctuated by advertisements for insurance.
Lähde: Simon Frith: Performing Rites
It is a relatively recent phenomenon for us to be aware of what’s going on all over the world. We’re not wired up to cope with the suffering of huge numbers of anonymous people. – – So it’s a triumph of reason that most of us feel that if it’s terrible that someone should be starving to death on our own doorstep, then it is equally terrible if they are starving a million miles away. It takes an intellectual effort to make that transposition.
Lähde: Julian Baggini (G2 4.2.2003)