Author Archive

Kritiikin tarkoitus?

Popkriitikon elo ei ole helppoa. Pitäisi olla objektiivinen ja subjektiivinen samaan aikaan, erottaa välittömästi hyvät akanoista, tuntea historia ja olla silti ennakkoluuloton sekä kokeilunhaluinen.

Ja paskat.

Todellisuudessa tärkeintä on se, että kriitikolla on oma ääni. Myönnä pois: popmusiikki ei ole tärkeää. Sillä ei ole mitään väliä. Sama koskee suurinta osaa kirjallisuudesta, televisio-ohjelmista, elokuvista, radiodokumenteista, kuvataiteesta, tanssista ja yleesäkin siitä, millä kovin moni täyttää elämänsä. Haluan tehdä heti selväksi, että minä kuulun näihin moniin, mistä seuraa liki eksistentiaalisia tuskia: kuinka voin nauttia niin paljon jostain, minkä arvoa on niin hankala perustella? Eikä kyse ole verbalisoinnin vaikeudesta. Koska kulttuuri on luonteeltaan sosiaalista, on myös sen nauttiminen ja arvostelu riippuvaista muista ihmisistä.

Niinpä saavutaan tilanteeseen, jossa henkilö X (esimerkiksi minä) huomaa pitävänsä huomattavan paljon asiasta Y, joka on – kiltisti sanottuna – tuubaa. ”Vai niin”, tuumaat sinä, oi valistunut lukijani, ”mutta eihän muiden ajatuksilla ole mitään väliä”. Voi kunpa voisin ajatella samoin.

Totuus on kuitenkin se, etten minä ole niin vahva. Sanon pitäväni monista asioista, jotka ovat todellisuudessa yhdentekeviä tai vastenmielisiä, enkä uskalla myöntää diggaavani sellaisia bändejä, jotka ovat kroonisen anti-siistejä.

Ei enää! On tullut aika heittää pois vaatimattomuuden viitta ja ottaa iskut vastaan kuin mies (tai ainakin kuten jokin varsin kookas ja melko kestävä asia)! Joten myönnetään: minä pidän poppipuurosta. Minusta monet maailman parhaista lauluista ovat sellaisia, jotka eivät olisi olleet omaperäisiä edes vuonna 1950. Minä nautin suuresti yksinkertaisista terssistemmoista ja Charlie Clouserin ohjelmoimista riffeistä.

En ole koskaan oppinut pitämään Weezerin Pinkertonista, koska se kuulostaa paskalta, olivat biisit miten hyviä tahansa. Minusta Queenin The Miracle sisältää monta hyvää biisiä. Minusta Nine Inch Nails ja melkein kaikki sen sukulaisbändit ovat parempia kuin uraauurtavat Einstürzende Neubauten tai Throbbing Gristle. Minusta Beatlesin varhaiset äänitteet ovat kiinnostavia ainoastaan korrektissa historiallisessa kontekstissa, kun taas Sgt Pepper’s on hyvä levy myös omillaan. Minusta klassinen musiikki ei useimmiten ole suinkaan suinkaan kiehtovan monipuolista, vaan masentavan tursuilevaa (eivätkö ne perkeleet tunnista hyvää kertosäettä vaikka se purisi heitä peruukkiin?).

Minusta Backstreet Boysillä on monta loistavaa popviisua, White Stripes / Vines / Strokes ja kumppanit ovat tylsimpiä bändejä vuosiin, ja Neljä Ruusua ei ole tehnyt huonoa levyä sitten Hyvää yötä Bankokin (4R:ää ei lasketa).

Tiedän olevani osin ääripopulistinen ja toisaalta täydellisen konservatiivinen. Kuten olen tunnustanutkin, olen teoreettisessa mielessä täydellinen musikaalinen juntti. Kaikesta siitä huolimatta tai juuri sen takia nämä ovat minun mielipiteitäni, täydellisen perusteettomia ja vastaansanomattomia. Hyvänen aika sentään, en ole enää teini-ikäinen – en minä jaksa rakastua uuteen musiikkiin!

Hyvä urheilujuttu

Juujuu, urheilu an sich ei kiinnosta minua ja Suomessa urheilujournalismi on yleensä oksymoroni, mutta Isossa Maailmassa on ihmisiä, jotka kirjoittavat ihan Oikeita Juttuja urheilusta, niin omituiselta kuin se vaikuttaakin.

Ihan kuin elokuvissa

Koska en saa tiliä, johon liittyisi mahdollisuus maksaa shekeillä tai verkkopankin avulla, aion tilittää vuokran ruskeassa kirjekuoressa pieninä, käytettyinä seteleinä.

Päivityksiä ja muutoksia

Muutin eräiden kategorioiden nimeä, vaikka se rikkookin vanhat linkit (”hahahaha, se oikeasti kuvittelee että joku on kierrättänyt näitä linkkejä, hohohohh”), lisäsin sivun alalaitaan alkeellisen navigoinnin ja muutin koko höskän urlin. Täysin asiaankuulumattomasti tahdon myös huomauttaa, että tein skriptin, joka automatisoi blogin nettiyhteydettömän ylläpitämisen ja olen siitä melko ylpeä. Oletan, että nämä pienet muutokset tekevät tästä luettavamman ja ennen kaikkea helpommin selattavan. Ja uggi: uusimmat jutut ovat edelleen sivun ylälaidassa. Olen pahoillani, jos sen sisäistäminen vaatii mahdottomia henkisiä ponnisteluja.

Faktat selviksi

Minulle on käynyt ilmeiseksi, että aivan kaikki eivät tiedä, missä olen ja miksi olen, joten kerrataanpa asiat jälleen kerran. Kuten kotisivuillani olen maininnut – ja oletan röyhkeästi, että kaikki seuraavat sivujeni informaatiosisällön muuttumista puolisäännöllisesti – olen tämän kevään Cardiffissa, Walesin pääkaupungissa. (En siis Englannissa, kuten jotkut ovat virheellisesti olettaneet.) Syynä vierailuuni on yksinkertaisesti vaihto-opiskelu, tai hieman karummin sanottuna se, että yliopisto antaa ilmaista rahaa ja pitäähän se opintolainapotentiaalikin jotenkin aktualisoida. Sonja on täällä myös, mutta ei opiskelemassa. Hän etsii parhaillaan töitä, jotta voisi maksaa oman osansa vuokrasta (250 puntaa reilun kymmenen neliön kokolattiamattoisesta kämpästä). So there.

Kielenopetuksen iso ongelma

Kun olin vielä peruskoulussa ja lukiossa, englanninopettajat – ja muutkin kielenopettajat – tapasivat sanoa, että vasta yliopistotasolla huomaa, kuinka vaativa kieli englanti on. En ole aivan varma, selittikö kukaan koskaan tarkemmin, mitä he sillä tarkoittivat. Ainakaan se ei ole selvinnyt minulle vielä näiden ensimmäisten yliopistovuosien aikana.

Olen erittäin tietoinen siitä, että en ole täydellinen kielenkäyttäjä ja laajan sanavaraston kehittäminen on elinikäinen homma, mutta en ole vieläkään törmännyt siihen suureen kynnykseen, jota niin kovasti mainostettiin.

Tai tarkennetaanpa tuota ajatusta hiukkasen. Oikeastaan minun pitäisi kirjoittaa, että en ollut törmännyt siihen aiemmin. Sillä nyt, täällä natiivipuhujien ihmemaassa, olen lopulta löytänyt oman askelmani.

Ongelma ei ole se, että sanavarastoni olisi riittämätön arkielämän tai akatemian haasteisiin. Olenhan kirjoittanut jo esseitä Jyväskylässä ja nautin härkistä brittihuumorista siinä missä aasialainenkin maahanmuuttaja (that is to say, luultavasti en aivan yhtä paljon kuin syntyperäinen britti mutta kuitenkin huomattavasti). Erilaisten aksenttienkaan ymmärtäminen ei ole ylitsepääsemättömän vaikeaa, vaikka koulussa meitä paukutettiinkin vain RP:llä. Onhan Suomessakin sentään televisio ja levykauppoja. Hankalaa ei ole edes se, etten saisi ilmaistua itseäni ymmärrettävästi tai riittävästi, onhan minulla laajalti kliinistä eli koulupohjaista harjoitustaustaa ja useimmat paikalliset ymmärtävät kuunnella rauhassa, kun tajuavat että puhuja on ulkomaalainen.

The core of the poodle is that I can’t engange in conversations. Toisin sanoin: osaan sanoa oman asiani varsin selkeästi, ja ymmärrän mitä televisiossa tai radiossa sanotaan. Mutta kun joku huutaa kadulla ja kysyy ohjeita, peukku uppoaa syvälle suuhun. Kyse ei ole arkuudesta sinänsä (vaikka olenhan minä sitäkin), vaan siitä, että tähän outoon tilanteeseen ei koulussa ole valmistettu. Tähän asti olen törmännyt ei-standardiin englantiin vain yksisuuntaisesti. En nyt laske tähän niitä kertoja, kun jenkkiläisen vaihto-opiskelijan kanssa on keskusteltu Limp Biskitin Nookiesta (tai miehen omin sanoin: ”That song is so about me and my ex”) tai kun australialainen majoituksenetsijä on kertonut kuinka halpaa olut on down under. Kuten jo mainitsin, toisinaan – lähinnä yksinkertaisissa ”keskusteluissa” – arvaaminen auttaa. Mutta jos keskustelukumppanilta tulee vähänkin monimutkaisempi, ennalta-arvaamaton viesti, olen pihalla. Glee Clubilla ovimies kertoi meille pöytänumeromme ja se meni totaalisen ohi, koska en osannut odottaa sitä. Simppeli luku, 427, ei kovin vaikea ymmärtää ja muistaa edes englanniksi. Tässä toki jälleen auttaa se, että kun naapuri tajuaa puhuvansa ulkomaiselle pönttöpäälle, hän hidastaa vauhtia, artikuloi selvemmin ja käyttää lapsisanastoa. Mutta ongelmia riittää silti.

Joten siinä teille, Seppo Mäkelä & co. Isoin ongelma on siinä, että nothing but nothing voi korvata käytännön harjoittelun.

Hyviä ideoita nauhalla

Sain monta hyvää ja tarpeellista ideaa viime yönä noin kello 4. Sanelin ne kaikki nauhalle, yksi kerrallaan, pieneen mukavaan sanelimeen jonka sain joululahjaksi. Mutta nyt minulla on ollut niin kiireinen päivä, että en ole ehtinyt purkaa nauhaa. Olen siis käyttänyt muistiapuvälinettä mutten ole muistanut purkaa sitä. Loistavaa.

Daniel Kitson

Saavuimme juuri Sonjan kanssa Glee Clubilta, joka on paikallinen (tai no on niillä toisessakin kaupungissa paikka) stand up -klubi. Siellä esiintyi muuan Daniel Kitson*, ja voi pojat – kylläpä meillä olikin hauskaa.

Se oli vähän niin kuin kaikki muutkin ekat kerrat. Aika tuntui kuluvan siivillä, välillä jännitti, ei ollut aivan selvää mitä tapahtuu, kaikki muut tuntuivat ymmärtävän homman paremmin ja lopuksi tuntui ekstaattiselta.

Mutta vaikka antaisikin 25-vuotiaalle Kitsonille tasoitusta siitä, etten ollut ennen kokenut mitään vastaavaa (ja ollaanpa rehellisiä, Seisomapaikka on hyvä klubi, mutta varsin erilainen), oli miehen yhteensä yli kaksi tuntia kestänyt setti vallan mainio. Mitään kovin yhtenäistä teemaa ei ollut, mutta improkyvyt olivat huomattavat ja hra Kitsonillä oli varsin laaja kirosanavarasto. Itse asiassa hän yhdessä vaiheessa otti tehtäväkseen todistaa, että kiroilu ei tarkoita suppeaa sanastoa (”Dick, cunt, piss, fuck, shite, arse – now if you never use them, that means I’m six words ahead already”).

Shown huippukohta oli silti absurdiuksiin asti kohonnut tarina sedästä, joka harrasti karatea ja kuultuaan, että ninjat kykenivät nostamaan kiveksensä piiloon, päätti opetella saman. Valitettavasti paras mihin hän kykeni oli se, että hän sai suihkussa toisen kiveksen piiloon sormen avulla. Samainen setä otti myös asiakseen kertoa tästä silloin 7-vuotiaalle Danielille. Kaiken huipuksi varsinaisen jutun jo päätyttyä Kitson heitti vielä peliin aivan loistavan lisäyksen: ”Kun setäni kuuli, että aion käyttää tätä juttua, hän oli puoliksi nolostunut ja puoliksi ylpeä ja kysyi että aionko kertoa hänen nimensä.” Sitten Kitson sanoi setänsä nimen, sitten koko nimen, sitten osoitteen ja puhelinnumeron. ”Ja jos saitte tuon kaiken ylös, voittekin soittaa hänelle ja kertoa että olette ninja joka aikoo tulla potkaisemaan häntä kiveksiin. Sitten kuulet kun luuri tipahtaa ja jostain taustalta kuuluu suihkun ääniä ja mies, joka huutaa ’Nyt ne tulee mutta se oli Cardiffin numero joten meillä on vielä aikaa!’.”

Ja kyllä, tiedän että se oli paljon hauskempi juttu kuultuna. Oma häpeäsi kun et ollut siellä.

*: Jumaliste, tässä blogimerkinnässä on lukenut 12 vuotta väärä nimi. Se on Daniel Kitson, ei Kitts.

Intressantteja linkkejä

Eräs sivutyöni on se, että kerään Sykkeeseen mielenkiintoisia linkkejä. Popsahtipa mieleeni lopulta sellainenkin aatos, että kenties voin listata ne myös täällä, joten ole hyvä.

http://www.hsx.com/ – Hollywood Stock Exchangessa voi yhdistää kaksi jokaisen jupin suurinta rakkautta: pörssin ja elokuvat. Leikkikaupankäyntiä sillä, kuinka hyvin tulevat leffat menestyvät.

http://www.dvdtracks.com/ – Jos DVD:iden valmiit kommenttiraidat eivät ole tarpeeksi, täältä löytyy läjä amatöörien nauhoittamia, vaihtoehtoisia kommentaareja.

http://smallworld.sociology.columbia.edu/ – Smallword-ryhmä yrittää toistaa kuuluisan Six Degrees of Separation -testin, mutta maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Kaikki voivat osallistua.

http://www.cia.gov/cia/publications/factbook/ – CIA World Factbook on ylittämätön tietolähde, jos tarvitset nopean ja ajantasaisen yleiskatsauksen mistä tahansa maailman valtiosta.

http://home.online.no/~gremmem/engrish_ttt_captions/ – Aasialaisen piraatti-DVD:n uumenista löytyi tämä käsittämätön siansaksa-englanninnos The Two Towers -elokuvasta. Hankala selittää, helppo käsittää omin silmin. Pakkotäky kaikille Jacksonin leffatrilogian kakkososan nähneille.

http://www.h2g2.com/ –

The Hitch-Hiker’s Guide to the Galaxy tai kotoisammin Linnunradan
käsikirja liftareille on yritys tuoda tuo kaikenkattava ja lohduttava
opus myös Maapallon asukkaiden ulottuville.

http://sd.znet.com/~iwamura/page2.html –

Jos päässäsi soi sävelmä, jota et saa nimettyä, kokeile Ryuichi
Iwamuran melodiantunnistuskonetta.

http://www.sonera.net/muumimaailma/muumipeli/index.html –

Aivan kaikki Soneraan laitetut rahat eivät menneet hukkaan. Sen
todistaa tämä Muumipeli.

http://typera.cjb.net –

Niille, jotka haluavat pullistella mutta eivät jaksa pumpata rautaa,
sopii TyperA, peli joka testaa kirjoittamisnopeutesi.

http://www.toyarchive.com/ –

Transformers! Masters of the Universe! Teenage Mutant Ninja Turtles!
Kaikki hienoimmat toimintafiguurit 1980-luvulta ovat taas täällä!

Mikä tämän kaiken tarkoitus on?

Olen tässä pohdiskellut ohimennen (vessanpöntöllä, sämpylää syödessä, sateessa), että mikä tämän blogin tarkoitus taas oikein onkaan.

Saatat muistaa aiemmat pohdiskeluni aiheesta. Tämä ei selvästikään ole linkkikokoelma, vaikkakin se voi hyvinkin liukua siihen suuntaan kunhan saan taas nettiyhteyden. Se ei ole päiväkirja, sillä kirjoittelen tänne epäsäännöllisesti ja yleensä täysin turhanpäiväisistä asioista.

Joten mitä jää jäljelle? Kirjoittaminen. Kaiken tämän tarkoituksena on kirjoittaminen an sich.

Tuo on kyllä vale. Minä olen niin kömpelö kirjoittaja, että kirjallisen itseilmaisuni arvo sinänsä on suunnilleen sama kuin sinivalaiden panos kansainväliseen ilmastonsuojeluun. (Ja tuo analogia osoittanee melko tarkasti, kuinka kehno oikeastaan olenkaan.) Todellisuudessa tämän kaiken tarkoituksena on huvittaa sinua, lukijaa, edes hiukkasen. Toisinaan se onnistuu, toisinaan ei. Onnistumisprosentin arviointia vaikeuttaa hieman se, ettei kukaan kommentoi tätä mitenkään. (Tai no, seia sanoi että minulla on ”ihku blog”.) Joten sähköpostiohjelma tulille ja mailia osoitteeseen dst@iki.fi.

Older Entries Newer Entries