Author Archive
Jorma Pokkinen, tuo ironian mestari
Jalkapalloilija Alexei Eremenko jr:n leuka murtui kävelyllä. Oli onni, ettei poika aikanaan ryhtynyt nyrkkeilijäksi, kun kerran työkalu on noin heikko.
Hahahahahaa! Pahoinpitelyt on aina yhtä hauskoja! Hahahahahahaha!
Kohdalla kuusi taas veistellään seuraavasti:
Henriikka Tavi voitti Helsingin Sanomien kirjallisuupalkinnon Esim. Esa -runokokoelmallaan. Siteeraamme: – Murhaa tukista – yks paks hik hel viis veis seis/
Johan tuossa runoa pukkasi 12 500 euron edestä.
Hahahahahaa! Moderni runous se on sitten perseestä! Hahahahahahaah!
Lions for Lambs, Pavlovin koirat, Tarina itkevästä kamelista, Miffo
Toisaalta nämä latteudet kuullaan todellisten tähtien eli Redfordin, Meryl Streepin ja Tom Cruisen suusta. Ja nämä tyypit eivät ole tähtiä sattumalta. Heihin on pakattu niin paljon karismaa, että jos sen voisi muuntaa sähköksi, seuraava öljykriisi siirtyisi kymmenellä vuodella eteenpäin. Niinpä heitä kuuntelee mieluusti, vaikka kyseessä olisikin yhteiskuntapolittinen studia generalia -luento.
Minusta Pavlovin koirat toimii oikein hyvin juuri sen takia, että yleisen ja yksityisen allegoriaa ei väännetä rautalangasta. Joo joo, asiat ovat Venäjällä sillä lailla vinksinvonksin, että keskitason dirikoista on hienoa mennä kadulle pummeiksi pukeutuneina, mutta ei siitä sen enempää. Jos ei katsojaa moisen tempauksen jälkeen ihmetytä, mitä naapurissa oikein tapahtuu, ei sitä varmaan plakaateilla ja julistuksillakaan tuoda ilmi.
Tarina itkevästä kamelista on siitä jännä tapaus, että etukäteistieto elokuvan semifaktuaalisesta luonteesta tuppaa johtamaan mielenkiinnon väärille raiteille. Siinä missä dokkarin tai draamaelokuvan kohdalla ihastelisi näyttelijöitä tai toteutuksen mielistelemätöntä pienieleisyyttä, jää nyt miettimään, että miten kameli saatiin keploteltua tuohon vai onkohan se oikeasti tuollainen eläin ja mikäs valo tässä kohtauksessa oikein on. Mutta ontologiset kysymykset sivuuttaen kyseessä on oikein viehättävä kuvaus jostain jumalan selän takavasemmalta puolelta. Eikä sitä totuudellisuuttakaan tule kovin paljon pohdittua, kunhan esitin mietteliästä.
Film-O-Holicin arvostelussa Miffoa kehutaan elokuvaksi, joka välttää taitavasti kaikista kuluneimmat kliseet
. Niin no, ainakin me huvitimme itseämme huutelemalla valkokankaalle seuraavia tapahtumia (jää kiinni epäilyttävästä asennosta, vanhemmat tulevat kotiin, mikrofoni jää päälle). Leffa olisi muuten aika symppis, mutta jotenkin vain ihmetyttää, että käsiksestä ei ole karsittu tuollaisia pöhköyksiä. Lisäksi jäin miettimään, mitä Jumalan näkökulmasta filmatut otokset tahtoivat sanoa. Etenkin kun koko pappisaspekti jäi täysin käsittelemättä: samanlaiset tunnontuskat olisi minkä tahansa ammatin edustajalla. Missä syvälle porautuvat pohdiskelut kristillisen vakaumuksen ja etiikan ongelmista? Eivät ainakaan tässä elokuvassa.
Kauniita sanoja Taloussanomista
- Tony Hertz, ”englantilais-amerikkalainen luovan radiomainonnan guru” (TalSa 14.11.)
Mainostajien visuaalinen työkalupakki on valtava ja kaikki on mahdollista.
–Mainoksen voi kuvata vaikka tuossa Aleksanterinkadulla. Katu aukeaa, sieltä nousee norsu, joka juoksee Stockmannille ja ajaa BMW:llä auringonlaskuun.Hitsi vieköön, tuo Hertzin kuvailema mainoshan kuulostaa mahtavalta. Minä ainakin ostaisin minkä tahansa asian, jota mainostettaisiin Aleksanterinkadusta nousevalla norsulla. Ihan minkä tahansa.
- Saman lehden avausaukeamalla tiedusteltiin, millainen vaara Fujitsulle on viedä kutsuvieraat katsomaan Kansallisteatterin uutta Tuntematonta. Sitaatti:
Onko Fujitsu ottanut tietoisen riskin, että asiakkaat poistuvat tilaisuudesta huonolla tuulella?
Minusta on tosi koskettavaa, että lehti jaksaa huolehtia jonkun firman kutsuvieraiden viihtyvyydestä.
Eiku ei koskettavaa. Mikä se sana on?
…
Ai niin: raivostuttavaa.
Ei, kyllä myös Euroviisumetalli on vaarallista
Metallimusiikki on saatanasta, paitsi jos se voittaa Euroviisut.
Hän ei selvästikään ole lukenut Aamulehteä tarpeeksi tarkkaan. Keskiviikon 14.11. lehden aliossa nimittäin Antti Alanen (joo, juuri SE(A) Alanen) kirjoittaa, että
Tarkemmin ajatellen suvaitsevaisuudessa lienee kyse välinpitämättömyydestä ja neuvottomuudesta. Esimerkki siitä oli Lordi-ilmiön käsittely mediassa, kun paholaisen ruumiillistumasta tehtiin vain harmitonta leikkiä.
Vähän myöhemmin Alanen pääsee vielä syvemmälle todetessaan, kuinka
vaikka [populaarimusiikin] kokonaisuutta on aina vaikeampi hallita ja asiantuntemuksen tarve siis on kasvanut, pop-kanavilla hyvän toimitustyön on annettu romahtaa ja annettu valtaa koneellisille soittolistoille.
Tämä saattaa olla ensimmäinen lukemani artikkeli, jossa päästään jotenkin joukkomurhasta soittolistoihin.
Andersson digs Dix
Luin Roy Anderssonin haastattelun, jossa ohjaaja kertoi arvostavansa saksalaisen ekspressionistin Otto Dixin maalauksia.
Googlen kuvahaku tuottaa melkoisia näkymiä. Organisoidumpaa tietoa löytyy Otto Dix -säätiön kotisivuilta (teokset).
Kääk kääk sensuuria Harmaassa hatussa kääk!
Kävin nimittäin erinomaisen mainion Harmaan hatun putoamismerkintään huutamassa, että En syytä sinua plagioinnista, mutta http://www.newyorker.com/humor/2007/08/20/070820sh_shouts_simms, sinä saastainen plagioija!
Ja sitten perään jotain hassua, jotta HH:lle ei tulisi paha mieli, sillä enhän minä pahalla.
Mutta missä on kommenttini nyt? Missä – se – on? (Se on vasemmassa lahkeessa, mutta nyt ei ole sopiva aika kehnoille kaksimielisyyksille.)
Aamulehti pisti etusivun uusiksi
Noin niinko visuaalisesti, siis. Ja kai siellä jotain rakenteitakin on rämpätty. Douglas Adamsia siteeratakseni deadlinet viuhuvat, joten en tutustunut lehteen vielä sen tarkemmin, nappasinpa vain pari kuvaa.
Sivupohjia on selkiytytty ja otsikkoleikkauksia jykevöitetty, sanoisin. Osin lehti näyttää nyt vähän KSML/SS/Karjalainen-tripletiltä, mikä saattaa selittyä sillä, että uudistuksesta vastasivat samat heebot (joilla on muuten kohtalaisen hauskapaskat-flässisivut).
Allt jag ville sägä / glömde jag i kväll
Vielä muutama tunti.
Itella palvelee
Lähetin taannoin Itellaan sähköpostia, jossa pyysin muutosta suurten kirjeiden jakeluun. Täällä ei ole postiluukkuja ovissa vaan pienehköt laatikot alakerrassa. Niinpä joka kerta kun postinkantaja tuo vähänkään isomman laatikon, se ei mahdu laatikkoon, vaan hän vie sen takaisin konttoriin ja jättää ”voitte noutaa lähetyksen huomenna” -lapun.
Tässä tapahtuu kahdensorttista tuhlurointia: postinkantajaparka joutuu roudaamaan laatikkoa eestaas vaikka se ei tule mahtumaan minun laatikkooni ja jokainen minulle tuleva lähetys myöhästyy de facto päivän. Tilanteeseen olisi yksinkertainen ratkaisu. Jos isot paketit voisi jättää konttoriin ja kantaa minulle suoraan ”voitte noutaa paketin tänään” -lapun, säästyisi siinä vaivaa kantajalta ja aikaa minulta.
Sain vastauksen, joka oli oikein ystävällinen. Asiasta oli keskusteltu jakeluesimiehen kanssa, mutta
Maksikirje on lähetys, josta lähettäjä on maksanut perilletoimituksen, ja jakelun on noudatettava työohjetta. Pahoittelen, että ainakaan tällä hetkellä emme pysty noudattamaan toivettanne.
Tilanne on varsin herkullinen: ohjeita on noudatettava, oli lopputulos sitten tolkullinen tai ei.
* * *
Lähdenkin kohta taas Itellakonttoria päin.