CJR:ssä kirjoitetaan Pew Research Centerin tutkimuksesta, jossa on selvitetty yhdysvaltalaisten uutismieltymyksiä viimeisen 20 vuoden aikana.

Äkkiseltään on paha sanoa, miten paljon tuloksia uskaltaa soveltaa Suomeen, mutta kenties tässä tämä loppupuolen huomio on universaali:

”That the national news audience does not shift its news diet nearly so quickly as news organizations shift their news menu” is one of the most important take-away messages for journalists in Robinson’s study. –– Robinson implies that on a national scale changes in coverage tend to mold public interest rather than vice versa.

Tuon perusteella siis ei olisi perusteetonta kaataa tervaa niiden lehtitalojen niskaan, jotka ovat lisänneet hömpän uutisointia sillä verukkeella, että ihmiset tahtovat lukea missein tisseist’.

Ehdotan jotain täydellisen ei-radikaalia ja epäomaperäistä.

Sanomalehdet voisivat laittaa oikaisut paraatipaikalle, vaikka heti pääuutissivun jälkeen. Lisäksi ne pitäisi laittaa näkyvälle paikalle veppiin, josta voisi kätevästi tarkistaa vaikkapa viime viikon korjaukset.

Sillä ketä oikein palvelee se, että oikaisut seikkailevat yksipalstaisina yltympäri lehteä? Oikaisuissa ei mainita toimittajan nimeä, jotta virheet eivät yksilöityisi liikaa, ja se tuntuu ihan tolkulliselta. Kaikki tietävät, että toimittajat tekevät virheitä yhtä paljon kuin muutkin ihmiset (maajussi istutti perunan väärin!) mutta jotenkin sen myöntäminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta.

Totta kai tiedotusvälineen ideana on saada faktat oikein jo ensimmäisellä kerralla, mutta parempi se on kai osua oikeaan edes toisella yrittämällä.

PS: Televisiouutisissa ei ilmeisesti koskaan tehdä virheitä, tai ainakaan niitä ei koskaan tarvitse oikaista.

On tullut aika astua ulos kaapista ja vannoa kuolematonta rakkautta Riku Siivoselle.

Näin kirjoitettiin hänestä kertovassa jutussa Journalistissa:

Tiukka ajankohtaisuuden vaatimus alkaa rajoittaa aiheiden valintaa. Toimittajat eivät usko hyväänkään aiheeseen, vaan se pitää kytkeä johonkin tapahtumaan tai teema­päivään. ”Syrjäytymisestä voidaan tehdä juttu vain silloin, kun aiheesta julkistetaan tutkimus. Asian pitäisi kuitenkin olla esillä koko ajan.”

Uusimmassa Nytissä mies itse kolumnisoi näin:

Taiteilijoilla on yllättävän vähän kiinnostavaa sanottavaa siihen nähden, miten paljon heidän persoonistaan kirjoitetaan. Ilmeisesti oletetaan, että heillä on kyky nähdä tarkemmin. Mutta jos oivallukset ovat sitä tasoa, että ”monikansallisissa halpavaatekaupoissa myydään havalla tehtyä kertakäyttömuotia”, niin performanssissa saa olla aika paljon ytyä, että se muuttaisi massojen käyttäytymistä.

Eräskin huolestunut bestseller-kirjailija kieltäytyi puhumasta yhtään siitä, miten hänen kuvaamansa ongelmat voitaisiin ratkaista. Se ei kuulemma ole hänen asiansa – taiteilijan tehtävä on tuoda ongelmat esille.

Yleensä ne kyllä tiedetään jo.

Loppuun vielä sitaatti tämän päivän Hesarista, jossa seurattiin Esko Männikön uuden näyttelyn pystyttämistä:

”Sitä vartenhan ne siellä ovat, tuijotettavina! Jos nyt vasta hoksataan, että eläimet kärsivät, eikö olisi aika päästää ne vapaiksi.”

Vaikka Männikkö innostuu puhumaan eläinten puolesta, hän korostaa, että ei valokuvaa ajaakseen jotain asiaa.

”Olen kuvantekijä. Tärkeintä on, miltä kuva näyttää. Politiikka on jossain taustalla.”

Word.