Kaltaiseni individualistinen liberaaliateisti uskoo vakaasti oman elämänmuotonsa olevan kaikista parhain, vaikka tietenkin suvaitsee myös poikkeavia. Jonathan Haidt kertoo esseessään Moral Psychology and the Misunderstanding of Religion, miksi saatan olla väärässä.

Haidtin teesi on tämä: jos mitataan ideologian toimivuutta ihmisten onnellisuuden maksimoimisella, uskonto tuottaa onnellisempia ihmisiä kuin ateismi.

Selitys menee jokseenkin näin. Ateismi ja liberaali ajatusmaailma painottavat yksilön vapauden merkitystä yhteiskunnassa. Tätä Haidt kutsuu sopimusyhteiskunnaksi. Karkeasti yksinkertaistaen mitä vain saa tehdä, kunhan siitä ei ole haittaa muille. Tämä lähestymistapa pyrkii maksimoimaan onnellisuuden ja minimoimaan kärsimyksen.

Sen sijaan uskonnollisen ihmisen näkemys yhteiskunnasta on mehiläispesä, jossa ryhmän menestys on perusarvo. Siteeraan vapaasti:

Yksilöllisiä mehiläisiä syntyy ja kuolee tuhansittain, mutta pesä elää pitkään ja jokaisella yksilöllä on oma tehtävänsä sen menestyksen takaamisessa. Suurimmat ongelmat ovat ulkopuolisten hyökkäykset ja sisältä päin tapahtuva yhteisten arvojen mädättäminen. Kumpikin voi johtaa pesän kuolemaan, joten kaikkien täytyy vetää yhtä köyttä ja olla valmis uhrautumaan yhteisen hyvän vuoksi.

Ja mistäkö sitten Haidt tietää, että uskonnolliset yhteiskunnat ovat onnellisempia? No, ensinnäkin uskovaiset lahjoittavat enemmän rahaa sekulaareille hyväntekeväisyysorganisaatioille ja naapureille. He uhraavat aikaansa ja lahjoittavat enemmän verta – molemmat varsin hyviä epäitsekkyyden mittareita.

Joten jos uskoo, että hyvässä yhteiskunnassa ihmiset ovat onnellisia, on kyettävä selittämään, miksi liberaalien perusarvona pitämästä vapaudestaan tinkivät uskovaiset ovat ateistiliberaaleja onnellisempia.

Ajattelin julkaista joka maanantai artikkelin, jossa paljastan tyhmyyteni. Mitä opin lukemalla -sarjan on tarkoitus toimia eräänlaisena laajennettuna kommenttina linkkilistan kiinnostavista jutuista poimituille faktoideille.

Ensimmäisenä on ambient awareness, jolle joku sosiologi voisi kertoa pätevän suomennoksen. New York Timesissä julkaistiin taannoin Clive Thompsonin juttu Brave New World of Digital Intimacy, joka on kokonaisuudessaan oikein kiinnostavaa luettavaa. Siinä Thompson yrittää selittää, miksi ihmisten arkipäiväiset puuhailut kiinnostaisivat ketään.

Kyse on siis siitä, kun minä kirjoitan internetiin aamukahdeksalta miksi olen hereillä? Thompsonin mukaan tämä ambient awareness eli yletön yhteys online-maailmassa toimii samalla tavalla kuin jonkun vieressä haahuilu: sitä huomaa toisen toimista kaikenlaista, kuten vaikka kehonkielen, huokailua ja irtokommentteja. Muistatte varmaan vanhan valituksen siitä, että sähköpostiviestintä johtaa lähes aina väärinkäsityksiin ja riitoihin. Ambient awareness on eräänlainen vastalääke sille.

Toinen osa ambient awarenessia on se, että yksinään viestit ovat arvottomia. Thompson kertoo Twitter-mikroblogipalvelua käyttäneestä ihmisestä, joka ei alkuaikoina saanut tolkkua koko härpäkkeestä. Ihmiset kirjoittivat banaaleja asioita voileivistään, kynsienleikkuusta ja pahoinvoinnista. Vasta kun viestejä oli seurannut pidemmän aikaa, alkoi niistä hahmottua jonkinlainen kokonaiskuva: ihmisten päivärytmit, sairauden kulku ja hyvät päivät töissä näkyivät jatkuvasti päivitettävässä Twitterissä aivan eri tavalla kuin päivittäisissä blogipostauksissa tai puheluissa (ja kuka soittaa pikkuserkulleen, että on tekemässä tänään meetvurstileipää?).

Thompsonin käyttämä vertaus on pointilistinen maalaus: yksinään pisteet ovat vain pisteitä, mutta yhdessä niistä muodostuu yllättävän hienovarainen muotokuva. Ambient-tietoisuus toimii kuin telepatia – haastateltava luonnehtii sitä jokapäiväisen elämänsä yllä leijuvaksi näkymättömäksi ulottuvuudeksi.

Viimeinen ja tavallaan tärkein pointti jutussa on tämä: ilmiötä on erittäin hankala ymmärtää, ellei ole kokeillut sitä itse. Vieraan ihmisten Twitter-sivun tai Facebook-päivitysten seuraaminen ei ole kiinnostavaa, koska se vaikuttaa höpöttelyltä. Mutta kun sitä katsoo päivän, se alkaa tuntua novellilta – kuukauden, ja se on romaani.

Tässä nimenomaisessa artikkelissa hienoa oli se, miten Thompsonin artikkeli antoi nimen ilmiölle, jonka olin omista nörtteilyistäni tunnistanut, mutta jota en osannut kuvailla. Nyt osaan.