Archive for the ‘leffat’ Category
Hienoja elokuvia: Sinä elävä ja Rottatouille
Pari hyvää merkintää leffoista ja telkkarista
The answer to that is simple — the pilot is a sales tool, designed to wow test audiences, networks executives, and advertising executives. A pilot is not REALLY meant to be the first episode of a show. So they’re spending ten million dollars on these sales tools and then the budgets for the episodes are a more realistic two million
David Edelstein arvostaa Brian de Palman uutta Redacted-elokuvaa, mutta minua kiinnosti enemmän merkinnän loppupuolelta löytyvä pätkä. Siinä hän kirjoittaa elokuvan sisällön ja muodon (jos tällaiset rajut yksinkertaistukset sallitaan) merkityksestä:
I said in my column that although it’s a clunky piece of storytelling and a third-rate mystery, it’s also a powerful and important film. Douthat sees this as representative of a liberal tying himself up in knots to praise a movie he dislikes but agrees with politically. If he thinks those are knots, he should read me on Michael Moore!
Täältä tullaan, R&A
Mainiota, mainiota. Näyttää tosin siltä, että aiempien töiden takia en ehdi ensimmäiselle viikolle lainkaan ja luultavasti en voi hengata jälkimmäistäkään viikkoa Helsingissä kokonaan, mutta luultavasti tästä tulee silti pitempi visiitti kuin viime vuoden viikonloppupysähdys.
Nyt: mitäpä siellä kävisi katsomassa? Valintoja, valintoja…
Kirjoitin Aviisiin kulttuurikolumnin
Rakkautta ja Anarkiaa Tampereella lokakuussa
Erinomaiselta näyttää.
”Eiku pistä siihen sittenkin näin”
Kuuntele elokuvan kommenttiraita jo teatterissa
Lisää tähtipelleilyä
Elokuvia keväältä
Magnolia sai kunnian olla ensimmäinen kotiteatterissamme keväällä katsottu elokuva (ja tykkinä oli muuten Epson EMP-TW600). Elokuva tuntui jo silloin jotenkin röyhkeältä, ja nyt sen uskaliaisuus oli vielä silmäänpistävämpää. Kamera-ajot hyppivät nenälle heti alusta, hahmot puhkeavat lauluun, puhuvat kovin teatraalisesti, puhuvat toistensa päälle, monologisoivat… PTA ei ole valinnut tyylilajikseen hienovaraisuutta. David Bordwell on puhunut haastattelussa siitä, kuinka Magnolian kuvakerronta tuntuu sisältävän jonkinlaisen syvemmän merkityksen, joten turha minun on siitä turista. Totean vain, että ensimmäisellä kerralla puheen teatraalinen rekisteri jäi suomennetun tekstin alle. Nyt, kun elokuvan katsoi englanninkielisen tekstityksen kanssa dvd:ltä, puheen sävyn hiffasi paljon helpommin. Kai sillä joku vaikutus on.
Kaante on huonoin pitkään aikaan näkemäni elokuva, and that’s saying something. (Muistakaamme Tuomaan kuolematon tokaisu: ”Miksi me katsotaan aina huonoja japanilaisia elokuvia?”) Se on siis todella, todella huono. Kyseessä on olevinaan Bollywood-versio Reservoir Dogsista, mutta leffan ensimmäisellä kaksituntisella ei ole oikeastaan mitään tekemistä Tarantinon kanssa. Enemmän huidotaan Usual Suspectsin suuntaan. Laatu on kuitenkin yhtä karmea alusta loppuun, vaikka muutama tahattomasti (?) hauska kohtaus välistä löytyykin. Musiikkinumerot ovat huikeita, mutta niitä on ihan liian vähän 200-minuuttiseen elokuvaan. Lopussa on joku hauska flashback, jonka missasin, koska kävin vessassa.
Stagecoach on ur-länkkäri oikein parhaimman kaavan mukaan. Tosin tässä vaiheessa en muista enää mitään muuta kuin heti elokuvan katsomisen jälkeen muistiin rustaamani vuorosanan ”Toisen vaimon löydän helposti, mutten sellaista hevosta!” Luulen, että se kuvasti mielestäni hauskasti elokuvan ajatusmaailmaa.
Titanic: The Jack Edit on faniversio, josta on poistettu a) kaikki nykyaikaan sijoittuvat kohtaukset ja b) kaikki kohtaukset, jotka eivät liity suoraan Jackiin. Onko lopputulos parempi kuin alkuperäinen? En osaa sanoa, koska Titanicin näkemisestä on niin pitkä aika. Olen kuitenkin sitä mieltä, että elokuva toimii myös tällaisenaan. Luultavasti kehystarina lisää kertomuksen emotionaalista painoarvoa ja tekee koko hommasta jotenkin vielä traagisemman. Pääasiallinen syy tämän katsomiselle oli tietenkin halu nähdä, miten kukaan voi uhrata kymmeniä tunteja elämästään sörkkiäkseen James Cameronin kädenjälkeä.
Cutting Edge opettaa ainakin sen, että ohjaaja Rob Cohen on leikannut xXx:n kubististen ihanteiden mukaisesti. Vakavasti puhuen dokkarin suurin puute on se, että näin lyhyessä ajassa ei ehdi pureutua kovin syvälle elokuvaleikkaamisen taitoon, historiasta ja kokeiluista nyt puhumattakaan. Iso osa oli siis jo muualta tuttua kamaa, mutta tietenkin elokuva on monella tapaa ihanteellinen muoto tällaiselle. Siis: suositeltavaa kamaa, kuitenkin.