Jahas, kadotin sitten listan jälkipuoliskon. Eipä sillä sen kummempaa väliä kai olisi ollut, sillä sen tärkein funktio on lopulta auttaa minua muistamaan, mitä elokuvia olen oikein nähnyt. Loppusummaksi tuli kuitenkin 184 leffaa, eli melkein elokuva joka toinen päivä.

Laskeskelin myös äsken talteen jääneitä Finnkinon lippuja. Niitä on 21, ja kun lukuun lisätään pari visiittiä muihin teattereihin, saadaan keskimääräiseksi leffateatterivauhdiksi kerta per kaksi viikkoa.

Mitähän näistä piti sanoa? Serenity oli tosi hyvä, ykkös-Narnia aivan hirvää kuonaa. (Carrie oli myös lähinnä koominen.) Useimmat muut olivat ”ihan hyviä”, eli aineski Wallace & Gromit, Mar adentro ja läjä muita. Kotimaisista Ystäväni Henry oli ok ja Pelikaanimies oikeastaan aika mainio, varsinkin ekan puolituntisen verran. (Jouluna katsoimma Tuomaan kera Bad Santan, joka oli vielä kolmannellakin kerralla aika hauska.)

Uuden vuoden ensimmäisen elokuvan on tarkoitus olla Herzogin White Diamond, jonka uusinta tulee Teemalta 14.30 — mikäli nyt siis herään siihen mennessä.

Read On…

Pikainen katsaus elokuun ja joulukuun väliseen elokuvatarjontaan: Katsastus tuli katsottua kahteen kertaan, sillä se on niin perkeleen hyvä. Haista jätkä vittu, ja mee veivaa Volgaas. Terminator on b-elokuva, mutta ajoittain ihan hauska b-elokuva. Monsters Inc on täyttä muovia, mutta sympaattinen. Tavallaan. Memories of Murder fiilistelee kivasti, mutta jääkö siitä loppupelissä mitään käteen? Ei kai. Crash — siis tämä uudempi Crash — oli vahvaa draamaa. Torremolinos 73 oli (muistaakseni) ihan hauska. Koti-ikävä rankistelee ajoittain ihan turhaan, Les Parapluies de Cherbourg — wau! Liekö katkeransuloisempaa läpilaulettua elokuvaa tehty koskaan? Vera Drake oli erinomaisesti näytelty, kyllä, 2046 oli kaunis, lumoava ja varsin utuinen, The Assassination of Richard Nixon ei oikein vakuuttanut, Liikkuva linna ei ole vahvinta Miyazakia, Pidä huivista kii, Tatjana! ja Calamari Union ovat molemmat hyviä elokuvia.

Tuosta ylläolevasta joukosta mieleenjääviä elokuvia olivat siis Katsastus, Cherbourg ja Kaurismäet.

Kubrickin elokuvista Dr Strangelove taitaa olla se, jonka olen nähnyt kaikkein useimmin. Muistaakseni ensikohtaamisemme oli Joensuussa Elokuva-arkiston näytöksessä, mikä meinaisi suunnilleen vuosia 1995–1998. Pidimme toisistamme ensi hetkestä alkaen, ja suhde on jatkunut lämpimänä siitä asti. Tosin nyt viimeisimmällä kerralla huomasin, että ystäväiseni onkin hieman hitaampi ja kömpelömpi kuin mitä muistelin.

Moiset pikkuvirheet on kuitenkin helppo antaa anteeksi, kun elokuvan sydän on silkkaa kultaa. Mikä Outolemmessä sitten viehättää? Näyttelijät. Tarinan päättömyys. Dialogi. Luontevuus. Hyvä se on, joka tapauksessa.

Chungking Express oli tuttu sillä tavalla, että olen joskus ollut Kampus Kinossa koneenkäyttäjänä, kun leffaa on näytetty. Toisin sanoen en muistanut siitä yhtään mitään. Kar-wain leffat ovat aina kauniita, kaupungit näyttävät niissä aina hyvältä ja ihmiset ovat parantumattomia romantikkoja.

Ihan heti kärkeen pitää sanoa, että mielipiteeni Linnunradan käsikirjasta liftareille on täydellisen subjektiivinen fanipojan kuolaus. Minusta nimittäin kyseessä oli epäonnistunut elokuva, huono kirjasovitus ja epähauska komedia. Näyttelijöissä tai toteutuksessa ei ole sinänsä mitään isoa vikaa, mutta leffa ei vain millään kanna omillaan.

Lähes joka kerta kun nauroin (ja miten hiljaista teatterissa muuten olikaan!), nauroin jo ennen vitsiä kirjan muistolle, enkä valkokankaan tapahtumille. Se on huono juttu komedialle. Tapahtumat seurailevat alkuvaiheessa kirjaa melko uskollisesti, loppua kohti niitä on pitänyt pusertaa enemmän elokuvan vaatimaan tarinalliseen muottiin. Eipä siitä mitään sen suurempaa valittamista ole, mutta ei se leffaa riitä pelastamaan.

Minun on mahdotonta sanoa, kuinka hyvin Liftari toimisi sellaiselle, joka ei ole lukenut kirjoja. Mainittakoon nyt kuitenkin, että Douglas Adamsin suosikkitrivia oli tieto siitä, että nuoret laiskiaiset tippuvat toisinaan puista, koska ne nukahtavat kesken kiipeilyn.

Thirteen Days kantaa pitemmälle kuin aluksi odotin. Jossain siellä kahden tunnin tienoilla — kun Kevin Costnerin hahmo menee käymään kotonaan — tarina alkaa hapuilla pikkuisen, mutta yleisesti ottaen leffa toimii trillerinä oikein hyvin. Voi olla, että lopputuloksen tietäminen jopa tehostaa jännitystä (miten ne yksityiskohdat oikein menivätkään? Kuinka lähellä sota oli?, eikä tositapahtumiin pohjautuminenkaan haittaa

Tucker — A Man and His Dream on Coppolalta varsin tavanomainen esitys. Jotenkin se ei vain tunnu pääsevän vauhtiin, vaikka toteutus on varsin hauska (Storarolla on varmasti ollut osansa asiaan) ja näyttelijät ihan hyviä. Päähenkilö tuntui pysyvän varsin samankaltaisena läpi koko leffan, ja Martin Landaun esittämä bisnesmies oli oikeastaan paljon kiinnostavampi hahmo. Toisaalta luulen ymmärtäväni, mikä tarinassa viehätti Coppolaa, onhan amerikkalainen unelma ja sen luhistuminen selvästi lähellä miehen sydäntä. Haalea elokuva.

Chasing Amyn ensimmäinen näytös on naiivissa vilpittömyydessään hurmaava, toinen siedettävä ja viimeinen kolmannes aivan silkkaa typeryyttä. Unohdetaan nyt ensinnäkin se, että Ben Affleck eheyttää lesbosta heteron silkalla affleckiydellään, sillä sitä voi sentään pitää vain kärjistettynä dramaturgisena ratkaisuna.

Paljon enemmän elokuvassa hiertää Kevin Smithin kömpelöys kuvankäyttäjänä, leikkaajana — jep, puhun riita jääkiekkokatsomossa -montaasista — ja käsikirjoittajana. Ainakin minusta tuntui siltä, että kaikki on esillä, että rivien väliin ei jää mitään tulkittavaa. Hahmojen verbaalius on tietenkin Smithin tyyliä, mutta se on myös varsin tylsää katsottavaa. Vitsit ovat kyllä välillä ihan hauskoja.

Bladerunner (director’s cut) muistutti taas siitä, kuinka hieno vuosikymmen 1977–1988 olikaan perinteisille erikoisefekteille. Bladerunner näyttää valtavan hienolta: kuluneelta, eletyltä ja fyysiseltä tavalla, johon puhdas CGI ei vielä yllä. Kasarilook puskee läpi jonkin verran hiuksissa ja vaatteissa, mutta yleisesti ottaen kyseessä on yksi uskottavimmista tulevaisuuden visioinneista koskaan.

Mutta en minä BR:stä tehosteiden vuoksi pidä. Eniten siinä viehättää sopivan avoimeksi jätetty tarina, jossa on paitsi pohdittavaa juonellisesti, myös tulkittavaa näyttelijöille. Harrison Ford on varsin siedettävä Deckard, Rutger Hauerin teatraalisuus sopii Roylle kuin nyrkki silmään. Eikä unohdeta Vangeliksen soundtrackia! Hieno leffa!

Talvisota on vähintään yhtä siteerattava kuin Tuntematon sotilas. Lisäksi se on parempi elokuva, vaikkakaan ei sellainen virtuoosityö kuin viime kerralta (jostain teinivuosilta) muistelin. Näyttelijäkaartista ei voi valittaa, kuten ei myöskään Sohlbergin kameratyöskentelystä, mutta kun jo teatteriversio alkaa luhistua oman painonsa alle jossain kahden tunnin kohdalla, voi vain ihmetellä miten leikkaajat ovat voineet säilyttää mielenterveytensä tätä möhkälettä kootessaan.

Ainakin yksinään sunnuntai-iltapäivänä Talvisota oli minulle kokonaisuutena liian kova koettelemus (heh heh), vaikka yksittäisistä kohtauksista liki jokainen on rautaa. Ehkä tätä pitäisi tosiaan katsoa tv-sarja-versiona jakso kerrallaan.

Conversation on Coppolalta yllättävän pienimuotoinen elokuva. Gene Hackman tekee hyvän roolin, musiikkivalikoima on näppärä ja leffan vähäeleisyys on omalla tavallaan ihan viehättävää. En silti jaa toveri sosiologin innostusta leffaa kohtaan. Ehkä sillä on jotain tekemistä senkin kanssa, että tiesin juonen avainkohdan ennalta, mikä varmasti latisti trillerin jännitysmomenttia.

Ensimmäinen mieleeni pälkähtänyt tapa kuvailla Sky Captain and the World of Tomorrowia oli sanoa sitä Crimson Skiesin elokuvaversioksi. Toinen tapa oli verrata sitä Indiana Jonesiin, sillä kyseessä on samantapainen kunnianosoitus 1930-luvun sarjaleffoille. Ainakin Sky Captain näytti siltä, miltä kuvittelen sarjaleffojen aikanaan näyttäneen, tai vielä tarkemmin sanottuna siltä miltä kuvittelen ohjaaja-Conranin kuvitelleen 1930-luvun leffojen näyttäneen.

Se kylläkin tarkoittaa sitä, että kyseessä on pinnallinen (asiat seuraavat toisiaan kuin huonossa tietokonepelissä ikään), tökerösti näytelty (Paltrown ja Law’n välillä ei ole minkäänlaista kemiaa) ja omituisen hidas elokuva (kompositiot, leikkaus, tietokonetaustojen kertakaikkisen kuvottavalla tavalla läpitunkeva lavastuksellisuus). Loppurepliikki on hauska.

Sånger från andra våningen oli toisella katsomiskerralla parempi kuin ensimmäisellä. Se ei liene kovin yllättävää, sillä onhan kyseessä siinä määrin huolella rakennettu elokuva, että ensikatselulla lie mahdotonta kiinnittää huomiota kaikkiin yhteensattumiin ja yksityiskohtiin. Kuva-asetelmat, äänimaisemat ja deadpan-näyttelijäsuoritukset luovat arkisen ja silti surreaalisen maailman, johon on hankala samaistua mutta josta ei silti pääse irti. Erittäin hieno taideteos siis. ”Olipa masentava”, kommentoi katselukumppani, mutta sitä ei voine tulkita tässä yhteydessä haukuksi.

* * * * *

Keksin solvauksen: The best thing about Batman Begins is that Batman Ends, eli BB oli huono elokuva. Hahmot ovat latteita kuin sarjakuvaelokuvissa pahimmillaan. Toiminnasta ei ota kuvaamisen ja editoinnin hektisyyden vuoksi mitään selvää. Dialogi — tai pikemminkin monologit — ovat hirvittävän nenällä & saavat katsojan kiemurtelemaan tuolissaan vaivaantuneena. Näyttelijäkaartista ainakin puolet on ihan täysin väärässä elokuvassa. Onelinerit eivät ole hauskoja ja ne ovat aivan väärissä paikoissa. Siis tiivistettynä: Batman Begins on huono elokuva. Tai kuten Esa ilmaisi asian tekstiviestissään: ”Jos voit valita, ota ennemmin rutto kuin liput Batman Beginsiin.”

* * * * *

Huutajat on sinänsä kiehtova dokumentti, mutta vähän minua jäi vaivaamaan sen päähenkilö. Tai no, oikeastaan minua vaivasi koko teos, mutta iso osa ongelmista liittyy tähän rakenteelliseen ratkaisuun. Jos kerta miesjoukkiosta kertova ohjelma keskittyy vain yhteen tyyppiin, eikö katsojien tulisi saada tietää hänestä enemmän? Toki hänen käytöksensä kuoron piirissä antaa jonkinlaisen kuvan ihmisestä kokonaisuutena, mutta koska näemme myös vilauksen hänen yksityiselämästään, jäin ainakin minä odottamaan lisää — mutta silloin elokuva loppuu.

Elokuvan tyylistä tuli mieleen Errol Morris sekä visuaalisesti että rakenteellisesti. Tarkoitan tällä siis lavastettuja/järjestettyjä osioita, kuten alku ja uusien laulajien haastattelut. (Mitä uusille jäsenille edes tapahtui? Pestattiinko ketään? Lopettiko joku vanhoista? Tällaiset asiat tuodaan esille, mutta jätetään ilman vastausta.)

* * * * *

Waiting for Guffman on helvetin hauska, vaikkakin Guest vetää oman roolinsa hiukkasen överiksi. Miksei häntä kutsuttu tekemään jenkkiversiota Officesta? Guest ymmärtää selvästi, mikä ihmisten nolaamisessa on hauskaa. (Muistutan vielä, että minusta myös Best in Show oli vallan mainio elokuva.)

Leffaa katsellessani mieleeni tuli sellainenkin visio, että pseudodokumentti voisi olla elokuvagenrenä halvalla toteutettavissa. Jos vain käsikirjoitus on kunnossa ja näyttelijät ymmärtävät tyylilajin, voisi tällaisia pätkiä kuvitella tehtävän Suomessakin. En kyllä tiedä, olisiko niille yleisöä, mutta ei kai minun tarvitse olla niin pitkälle tulosvastuullinen irtoajatuksistani?

* * * * *

Go on melko tyhjänpäiväinen tuotos. Näyttelijöistä ei ole hyvää eikä pahaa sanottavaa, ja episodit saattaisivat toimia yksinään melkeinpä paremmin kuin yhdistettynä. Ensimmäinen jakso on varsin tyhjänpäiväinen jännäri, toinen sinällään ihan nautittava tarantinolainen pikkurikollisten sattumasoppa ja kolmas sekä paras pätkä onkin sitten jo aidosti yllättävä (ainakin ennen kuin se degeneroituu Twilight Zonen jaksoksi). Lisäksi en ymmärrä, miten Doug Liman on voinut saada mainetta tämän elokuvan avulla.

* * * * *

Sin Cityn ensimmäinen näytös on myös sen paras. Onhan Marv kuitenkin aina Marv, ja kuka voisi olla rakastamatta kaveria, jota ei saada ihan vähällä hiiltymään? Kun meno sitten seestyy ja Rourke vaihdetaan Oweniin (ihan tyhjänpäiväinen kaveri) tai Willisiin (vähän parempi suoritus), paljastuu myös elokuvan täydellinen tyhjyys. Totta kai tiesin meneväni katsomaan filmattua sarjakuvaa, mutta jos sitten elokuvalta ei voi odottaa juonellisia tahi hahmollisia ihmetekoja, mitä se voi tarjota kun greenscreenauksen alkuhuuma on haihtunut?

Selvyyden vuoksi pitää kyllä sanoa, että oli tämä jotain Star Wars kolmosta nautittavampi elokuva, sillä SC ei edes esitä olevansa muuta kuin mitä on. Okei, onhan kolmannessa episodissa sentään hirressä roikkuva Willis, joka on kuvana varsin hillitön. Lisäksi ennakko-odotuksiini saattoi vaikuttaa se, että ensimmäinen Sin City on se, jonka luin ensimmäisenä ja johon kiinnyin eniten. Jatko-osat ovat vaikuttaneet minusta melkoiselta paperin hukalta.

Still. They should’ve let Marv handle this all the way.

* * * * *

Oliko War of the Worlds hyvä elokuva? Luultavasti ei, mikäli hyvän elokuvan määreeseen liitetään jonkinlainen esteettis-moraalinen-ulottuvuus.

Sen sijaan voisi ehkä sanoa, että kyseessä oli rautaisen ammattilaisen taidonnäyte, sillä trillerinä ja kauhuelokuvana WotW toimii erittäin hyvin. Spielberg on mestarillinen manipuloija ja ensiluokkainen tarinankertoja, joten kun hän tahtoo pelotella katsojia, hän myös onnistuu siinä. WotW onkin A-luokan Hollywood-leffaksi siitä harvinaislaatuinen tuotos, että sen synnyttämä kauhu on trillerin, jännityksen kauhua, ei pelkkää nopeiden leikkausten ja riitasoituisen musiikin synnyttämää kakat housuun -säikyttelyä.

Jos nyt muita yksityiskohtia tahtoo listata, niin voisi mainita että elokuvan lopetus on täsmälleen yhtä tyhmä kuin kaikissa muissakin tarinan versioissa, Tom Cruise on Tom Cruise mutta näyttelijöistä parhaiten tunteita liikuttelee Dakota Fanning ja että leffan soundtrack on harvinaisen tyylikäs: se toki määräilee tunteita itsevaltijan ottein, mutta sitä ei kuulla kovinkaan paljon.

Kaiken kaikkiaan kyseessä oli kaksituntiseksi elokuvaksi yllättävän toimiva opus, jota voinee suositella laajakangasformaatissa kaikille niille, jotka tahtovat ahdistua.

Määrä on 130.

(Yritin myös katsoa Mel Brooksin High Anxietyä, mutta tunnin jälkeen oli pakko antaa periksi.)

Kas, unohdin kirjoittaa kahdesta viimeisestä Jyväskylässä katsomastani elokuvasta.

Team America: World Police on saanut huonoja arvioita ihan syyttä suotta. Yritän nyt selittää, miksi elokuva on mielestäni hauska.

Ensinnäkin ajatus siitä, että marionetit ovat yhtä hyviä näyttelijöitä kuin tomcruiset ja benaffleckit, on nerokas. Mitä intensiivisempi joku kohtaus on emotionaalisesti (tämä siis toimintaelokuvan tunneskaalalla), sitä vähemmän eroa nuken ja ihmisen näyttelijänkyvyissä tuntuu olevan.

Toisekseen nukkenäyttelijöiden avulla TAWP:ssä voidaan näyttää se, mikä äksönpätkissä jää puheen tasolle. Eli jos Bruckheimer-elokuvan sankari harrastaa seksiä kolmen kuvan ajan tunnelmavalaistuna ja pylly peiton alla, Parker ja Stone laittavat nukkekaksikon irstailemaan kolmen minuutin ajan mitä pöhköimmillä tavoilla. Samalla logiikalla toimivat myös dialogi ja ammuskelu, joskin viimeisimmän kohdalla ero oikeisiin toimintaelokuviin on pienehkö.

Kolmannekseen elokuvan kieli on niin järkyttävän siivotonta, ettei siitä voi olla nauttimatta. Neljännekseen TAWP:in soundtrack on nerokas, hienoimpina hetkinään The End of an Act, America Fuck Yeah! ja Everyone Has AIDS.

Siinä ohessa pilkataan vähän Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja Hollywood-näyttelijöitä, mutta se ei ole ollenkaan niin hauskaa (ducks, barrell).

Salonin arvostelija oli luultavasti oikeassa todetessaan, että kyky nauttia TAWP:stä riippuu pitkälti siitä, kuinka paljon on katsonut 1980- ja 1990-lukujen toimintaelokuvia. Kokonaisuutena arvioituna South Park: Bigger, Longer & Uncut on kyllä parempi elokuva ja etenkin terävämpi satiiri, mutta toisaalta Team American näkeminen sai minut harkitsemaan Top Gunin uudelleenkatselua. Arvo sekin.

Life Aquatic with Steve Zissou on Wes Andersonia oikein syvältä ja sieltä. Minä en oikein lämmennyt kokonaisuudelle, vaikka loistavia hahmoja, mahtavia kohtauksia ja eksentristä silmäkarkkia on taas tajolla oikein olan takaa. (En muuten tykännyt Rushmorestakaan ihmeemmin.) Deadpan-huumorin puolella roikutaan ja lujaa, mutta se ei varmaan yllättänyt ketään. Hankala tätä elokuvaa on selittää Andersonia tuntemattomille ja toisaalta taas miehen tuotantoon tutustuneille ei ole tarjolla mitään uutta. Pitääkö sitä sitten tähteiden lämmittelynä vai auteurin merkkinä, mene ja tiedä. Sen verran optimisti olen, että ostin vastikään Bottle Rocketin. Ehkä se on parempi.

”Luku!” ”Sir, 123, sir!”

Blow almost did… well, not quite. Vaikka toteutuksesta on hankala löytää yksittäisiä ongelmia, kokonaisuus ei nouse lentoon. Eeppisen rikossaagan muotoa seurataan tarkasti, eli välillä käydään linnassa ja sitten palataan kaduille entistä hurjempien suunnitelmien kanssa, mutta kaikesta huolimatta päähenkilö jää jotenkin passiiviseksi. Kun sen sijaan…

…Goodfellas on kaikkea sitä, mitä Blow tahtoisi olla. Myönnän auliisti, etten tajunnut leffan suuruutta ensimmäisellä tai toisellakaan katselukerralla, mutta nyt Scorsesen tuotos alkaa avautua minulle. Meinaan vaan, että mistä tässä ei voisi pitää? ”You think I’m funny?” Kuvaus, musiikki, rytmi — kaikki on Scorsesea parhaimmillaan. Ei turvonnutta pukudraamaa, ei liiallista maailmantuskaa, vaan tiukkaa mafiameininkiä, juuri sopivan ylitsepursuavasti mutta silti pakottomasti esitettynä. Ammattilaisen työtä.

Jäniksen vuosi lienee paras Paasilinna-filmatisointi — which ain’t sayin’ much. Litja on hyvässä vedossa, vaikka replikointi menee välillä vähän kököksi (esim. lopun intomielinen puhe oikeusistunnossa). Yleisesti ottaen kaikki dialogiin perustuva huumori on kauheaa sekä tekstinä että toteutukseltaan, mutta muutama visuaalinen vitsi huvittaa (poliisit konttaamassa jänön kanssa). Kirjan ja leffan viesti on omalla tavallaan hellyttävän 1970-lukulainen ekohuolineen, mutta aika raskaalla kädellä teemaa katsojalle tuputetaan.

Hassua sinänsä että dissasin Short Cutsia punaisen langan puutteesta, sillä Slackerissa moinen ei vaivannut minua lain. Ehkä kyse on siitä, että kun tehdään yhdistävän tarinan poissaolo tarpeeksi selväksi, aivo osaa nauttia irrallisista palasista. Leffan paskanjauhantaa ei vaivannut myöskään Before Sunrisen keinotekoisen vääntämällä väännetty syvällisyys (siinä kun kaksi ihmistä ymmärtää ja tukee toisiaan niin mahottomasti). Oikein nautittavaa tavaraa.

Big Empty oli alikäsikirjoitettu. Näin on pakko päätellä, sillä näyttelijät tuntuivat tietävän mitä tekivät, leffan tai ainakin yksittäisten kohtausten rytmi oli ihan ok ja pikkubudjetin pätkäksi se näytti hyvältä. Mitä se alikirjoittaminen tässä sitten tarkoitti? No, ohuiksi ja yksipuolisiksi jääviä hahmoja sekä loppua kohti laihemmaksi ja laihemmaksi lantraantuva tarina, jonka loppu sentään jätetään tyylikkäästi avoimeksi. Jos olisin ilkeä, sanoisin lopputuloksessa näkyvän sen, että elokuva suunniteltiin alkujaan kaveriporukan viikonloppuviihteeksi. Tämän olisi pitänyt muhia pitempään.

Vuosisaldo on nyt 121. Se tarkoittanee, että 250 elokuvan vuositavoite ei olisi mahdoton.