Jälkimmäinen osa sitten joskus.

Clash of the Titans oli ajoittain ihan kiva (Kreikan jumaltarusto sikailevine yliolentoineen on aina viehättänyt minua enemmän kuin kristinuskon totaalisen huumorintajuton despootti-Julle), mutta se oli myös erikoistehoste-elokuva. Harva asia vanhenee nopeammin kuin erikoistehosteet elokuvissa, joten Clash vaikutti paljon 24 vuottaan vanhemmalta. Leffan ensimmäinen puolisko on varsin notkea, mutta jälkipätkä onkin sitten jäykempi kuin Gorgonin uhri. Muihin puutteisiin voidaan lukea Harryhausenin animaatio, joka ei ole yhtä vakuuttavaa kuin Jason & Argonautsissa ja klassisten näyttelijöiden törkeä tuhlaaminen jumalrooleihin; Zeusia lukuunottamatta he lähinnä seisoskelevat taustalla.

Rupan sansei: Kariosutoro no shiro ei ole huono animaatioelokuva an sich, mutta sitä ei voi olla vertaamatta Miyazakin myöhempiin tuotoksiin. Kun tämä myöhäisempi tuotanto sisältää sellaiset pätkät kuin Totoro, Porco Rosso, Mononoke ja Sen to Chihiro, on tulos selvillä jo ennen alkuvihellystä: turpiin tulee. Okei, tässä on menoa ja meininkiä, mutta hahmot eivät ole Miyazakin omia ja ehkä sen takia jäävät elokuvassa varsin pinnallisiksi. Toisekseen vauhdikas seikkailu näyttää ihan siistiltä ja mageelta, mutta kun Miyazaki on hoitanut saman homman myöhemmin kotiin vielä todella paljon siistimmin ja mageemmin. Kompletionistit katsokoon.

Gong fu menee valitettavasti Chown tuotannossa kakkoskastiin. Itse asiassa tuohon alielokuvien joukkoon kuuluvat kaikki muut näkemäni Chow-pätkät mestarillista Shaolin Socceria lukuunottamatta. Kung Fu Hustlessa, kuten Gong Fu täällä englanninkielisessä maailmassa kotoisasti tunnetaan, pitää sisällään niin draamaa kuin aitoa chop! kick! hamster style! -taisteluakin, mutta mielestäni osaset eivät muodosta yhtä täyttävää soppaa kuin edellisellä kerralla. Mikäli en pitäisi Shaolin Socceria niin suuressa arvossa, olisin hyvinkin voinut saada tästä elokuvasta enemmän irti. Nyt se jää valitettavasti pettymykset-pinoon.

Pinocchio on viimeinen kruununjalokivi Disneyn varhaisten täyspitkien joukossa. Tässä yhteydessä jalokivi on ymmärrettävä suhteellisesti — onhan leffa väliotsikon ”yritystä” alla — eli suhteessa 1950-luvun ja myöhempään tuotantoon. Pinocchion puolesta on sanottava se, että se on aivan julmetun komea. Animaatio, taustat, kaikki pelaa yhteen loistavasti. Ongelmana taas on se, että tässäkin on kyse sadusta, ja sadusta joka on kerrottu niin että tiedostavalta kaksikymppiseltä puhkeaa verisuoni päästä. (Ihan tosi, lapsille voi tehdä elokuvia ilman että ne ovat niin saakelin banaaleja!) Mutta on tämä animaationa nätimpi kuin vaikka joku Ruusunen, joten Disney-leffojen henk. koht. top 5 -listalle Pinocchio kohoaa.

Aviator on tässä keskimmäisessä kategoriassa siksi, että henkeäsalpaavan alun jälkeen se muuttuu möhköfantiksi. Möhköfantiksi, jolla on kyllä hampaita ja villi katse, mutta myös niin perhanan harmaa ja leveä perse. Perse, jonka tuijottelu puuduttaa, vaikka sitä kuinka katselisi suurelta valkokankaalta ja monikanavaäänen kanssa. Leo hoitaa homman kotiin suvereenisti, ja aina välillä Scorsese potkii leffaan vauhtia oikein kunnolla. Jo ennen ensi-iltaa kuultiin purnausta siitä, että elokuva skippaa Hughesin loppuvuodet, mutta kyllähän niihin viimeisen puolituntisen aikana viitataan. Vähän hassua oli minusta sen sijaan se, että — *** SPOILER ALERT! *** — lopun Spruce Goose -lento näyttäytyy voittona, vaikka kyseessä oli ainoa kerta, kun jättilintu jätti maan kamaran. Nillitystähän tämä on, koska biopic on aina karsintaa, mutta vaivaamaan se jäi silti.

Outo kutina takaraivossani viestii, että Slither olisi saattanut olla hyvinkin nautittava elokuva, mikäli sen olisi ohjannut joku joka tietää mitä on tekemässä. Tunnelma on nyrjähtänyt, ja non sequitureja pomppaa esiin aina muutaman minuutin välein. Ei vikaa voi oikein näyttelijöidenkään niskoille pistää, vaan enempi kyse on koko elokuvan rytmistä. IMDB:ssä joku kommentoi, että Coeneiden ohjaamana tämä olisi mestariteos. Voi olla… mutta toisaalta Coenit eivät ohjanneet Slitheriä.

Comedians on aika väsynyttä kamaa, vaikka perustuukin Graham Greenen teokseen ja pääosissa pomppivat itse Burton + Taylor. Paras osa on Alec Guinnessilla, jonka hurlumhei-upseeri herättää katsojassa sentään jonkinlaisia tunteita.

Rebel Without A Cause on eloukuva, josta voin pinnistämällä ymmärtää, miksi se aikanaan oli niin kova juttu. Ilman ilmestymisaika-kontekstointia tämä on lähinnä koominen teos — teinien repelöinti ei ole kovinkaan repeliä (eivätkä näyttelijät näytä kovinkaan teineiltä). Sitä paitsi Plato on hervottoman rasittavaksi kirjoitettu & näytelty. Jimmy Deanissa on kyllä yritystä, ja ehdottomasti ainesta idoliksi.

Ice Station Zebra oli (IMDB:n mukaan) Howard Hughesin suosikkielokuva. Urgh. Onhan tässä välillä vähän jännitystä, mutta suurin osa ajasta kuluu katsellessa sukellusvenettä ja ihmetellessä, miten Pohjoisnavalla voi hengailla ilman pipoa. Loppukin on melkoinen antikliimaksi.

Jimmy Cagneyn gangsteriroolit ovat kuulemma legendaarisia. Okei, Angels with Dirty Faces antaa jotain osviittaa siitä, että miehellä oli coolia, mutta kun ympäröivä elokuva on niin lattea, niin lattea, että maitokahvi pursuu ulos tyhjistä silmäkuopista.

Miestä ei voi raiskata. Ei ehkä voi, mutta voi pojat kun siitä voikin tehdä tylsän elokuvan. Eniten viehätti 1970-luvun tarkkailu; vaatteet, autot, rillit… vau. Täytyy tosin mainita, että en ole nähnyt raiskaus-kosto-genren klassikoista yhtäkään (I Spit on Your Grave on jonossa odottamassa näkemistä), joten kaikupohjakin puuttuu.

Dr. Mabuse, der Spieler… ei ei ei ei ei. Kuten joskus totesin Metropoliksesta, minä en vain jaksa näitä mykkä-draamoja. Ne on kerrottu niin ylettömän hitaasti, että draama haihtuu kuin pieru Saharaan. (Hidas kerronta ei muuten ole sama asia kuin hidas rytmi. Tarkoitan mykkäleffojen hitaudella ennen kaikkea sitä, että simppelin asian viestiminen kestää minuuttitolkulla, kun katsoja tajuaa sen jo sekunnissa parissa. Vaan minkäpä sille 1920-luvun ohjaaja mahtaa, että nykykatsoja on pikkuisen nopsempi kuin aikalaiset.)

The Year of Living Dangerously yritti olla ilmeisesti yhteiskunnallisesti tiedostava draama (Killing Fields, Welcome to Sarajevo, Hotel Rwanda), mutta eipä Indonesian kuohuista paljon jäänyt meikäläiselle mieleen. Journalistisen kiemuroinnin lisäksi leffassa pelattiin erikoista kolmiodraamaa, joka toimi sinälleen ihan okei, mutta ei polttanut aivon pintaan erityisempiä muistijälkiä. Itse asiassa Master and Commanderin ekstratkin olivat kiehtovampia kuin tämä.

Ei puhuta Casshernista enää koskaan, okei?

Nyt kun olen ehtinyt sulatella asiaa tovin, tarjoan sinulle parhaat, hienoimmat tai muuten vain mieleenpainuneimmat vuonna 2004 näkemäni elokuvat, kukin virkkeeseen tiivistettynä.

Syvälle sydämeen sattuu

Oldboyn kostofantasia ja likainen visuaalisuus tärähti kuin nyrkki, Capturing the Friedmans lienee paras koskaan näkemäni dokumenttielokuva, Hafiðin (Meri) tragedia toimi, Elephantin ilmeettömyys vain korosti sen keskiössä olevan hirmuteon voimakkuutta. Irreversible on kuristavan kauhea elokuva jonka hirvittävin kohta ei edes ole se pahamaineinen raiskaus vaan sitä seuraava takauma, 21 Gramsin rikottu rakenne tuki rikkirepivää tarinaa (ja sai jopa Sean Pennin näyttämään hyvältä), Love Liza antoi Philip Seymour Hoffmanille mahdollisuuden näytellä luuseria oikein olan takaa ja vaikka Welcome to the Dollhouse ei ole ihan Happinessin veroinen, sukulaisuuden tunnistaa kyllä helposti.

Hauskat

Tulitikkutehtaan tyttö olikin ihan pirun hauska, Dellamorte Dellamore tarjosi tissejä ja zombeja eikä höpöleffalta voi paljon enempää pyytää, Harold and Mauden huumori oli mustaa mutta sitäkin hauskempaa, Crumb olisi vain ratkiriemukas elokuva mutta dokumenttina siihen tulee myös vakava sivuteksti, Spellbound pitää otteessaan alusta loppuun ja Bubba Ho-Tep on hieno filmatisointi limaisesta novellista.

Jänskät & dramaattiset

Elephant Manin puhdas sentimentaalisuus vetosi syvästi, La Mala Education tuntui oikealta taiteelta, Lapsia ja aikuisia oli hyvä elokuva ihan ilman mitään suomalaistasoituksia, American Splendor yhdisti dokumentin ja fiktion hienolla tavalla, Koyaanisqatsin musiikkivideototeutus oli hypnoottinen, Il buono, il brutto & il cattivo (Hyvät, pahat ja rumat) käyttää kankaan aika- ja avaruusulottuvuudet niin kuin vain Leone westerneissä osasi, Invasions Barbaresin nokkela sanailu ei ehkä muistuta mitään todellisuutta mutta vetoavaa se oli silti, Wu jian dao (Infernal affairs) oli yksi parhaista trillereistä koko vuonna, Kill Bill vol 1 on suoraviivaisuudessaan kakkosta vakuuttavampi, Cowboy Bebop -elokuva Knockin’ On Heavens Door toimi sarjaa paremmin juuri tiukan aikarajan takia, Glengarry Glen Ross on yllättävänkin visuaalinen Mamet-elokuvaksi (dialogista ei varmaan tarvitse edes mainita) ja Lost In Translation oli minusta — kaikessa implisiittisessä rasismissaan, leijailevuudessaan ja artsy-fartsiudessaan — kaunis.

Toista kertaa katsotut

Kauas pilvet karkaavat oli yhä hurmaava, Royal Tenenbaumsin äkkivääryys ei kyllästyttänyt vieläkään, Bad Santan rivous jaksaa aina vain huvittaa, Being John Malkovich paljastaa lisää kiemuroitaan samoin kuin Adaptation, Casablanca on niitä harvoja vanhan Hollywoodin tuotoksia jotka toimivat minulle, Aleksis Kiven elämä on hauskempi kerta kerralta, Les Triplettes de Bellevillen animaatio on huikaisevaa, Pulp Fiction on Tarantinon paras elokuva, Shaolin Soccerin voinee ylittää vain Chow’n tuleva pätkä ja Big Lebowski oli paljon hauskempi elokuva kuin mitä ensikatsomisella, silloin Fargon varjostamana, ajattelin.

Brewster McCloud on — kiltisti sanottuna — erikoinen elokuvan poikanen ohjaajamaestro Altmanilta. Melko irtonaisia elementtejä heitetään peliin kukin vuorollaan, mutta seuraako montaasista mitään? En tiedä. Hienoja, surrealistisia hetkiä leffa on kyllä sinänsä täynnä. Toisaalta minun mielestäni Altmania voi pitää siinä mielessä auteurina, että miehen tuotanto on kokonaisuudessaan yksittäistapauksia kiinnostavampi. Täten kompletionisti tahtonee nähdä myös Brewsterin, vaikka se ei merkittävimpien elokuvien listoille kohoakaan.

Point Blank, John ”Deliverance” Boormanin kostoelokuva toi monellakin tapaa mieleen Get Carterin: juoni, sävy, pääosarooli, aikakausi. Sohvalla maaten katsottuna kovin kummoista muistijälkeä rahankeruureissusta ei kuitenkaan jäänyt, joten ehkä tätäkin elokuvaa pitää tulkita aikansa kontekstissa (fuusio eurooppalaisesta sensibiliteetistä ja perin ameriikkalaisesta väkivaltagenrestä). Deliverance oli parempi.

Teatteri on yksi niistä monista, monista asioista, joista en tiedä yhtään mitään. Aatos pompahti päähän kun telkkarissa vilahti Illuminata. Hienosti, joskin hieman teatraalisesti näytelty elokuva olisi varmaan avautunut monine draama-alluusioineen paljon paremmin, jos niistä asioista jotain tajuaisi. Nyt tyhmän katsojan osaksi jäi nauttia ajoittain purevasta puheesta ja ihmetellä loppuaika lavasteita.

Ihan pakko on mainita, että puvustajana ja puppetöörinä elokuvassa toimi mies nimeltään Roman Paska, joka — ainakin pikaisen googlauksen perusteella — ilmeisesti on teatterimaailmassa kova nimi.

Your Friends & Neighbors oli tiukasti näytelty, aika tuimasti kirjoitettukin ja miellyttävän minimalisesti valkokankaistettu. Sen verran myöhässä kytkin televisio päälle, että rakenteesta ei uskalla paljon puhua. Tämän perusteella mieleen jäi kuitenkin kytemään aatos siitä, että kenties La Buten muitakin elokuvia pitäisi vilkaista.

Dogme #1 eli Festen oli hyvä elokuva, dogmaa tai ei. Itse asiassa minulla ei pistänyt silmään tahi korvaan yksikään dogmaattinen seikka. Selvää on, että käsivarainen videokamerajälki poikkesi 35-milliselle kuvatusta ja jälkikäteen dubatusta tuotteesta, mutta onko kyseessä vain aste-ero vai jotain syvällisempää? Minun käsitykseni mukaan tässä tapauksessa edellistä, ja aika lievää sellaista. Hauskasti tästä tuli mieleen äskettäin katsomani Buñuelin Charme discret de la bourgeoisie, liikutaanhan siinäkin parempien piirien päivällisellä, kun katastrofi tulee kylään.

Tilanne, johon en olisi uskonut: Katsoin samana päivänä sekä Jean-Pierre Jeunet’n että Aku Louhimiehen ohjaamat elokuvat, ja jälkimmäinen oli niistä kirkkaasti parempi. Kyse on tietenkin kaksikosta Un long dimanche de fiançailles ja Paha maa. Seepia-toonattu Kihlajaiset on sitä samaa söpöilyä ja silmäkarkkia, jonka Jeunet on aina osannut. Vastaavasti miehen rakkaus yksityiskohtiin kokonaisuuden kustannuksella on käynyt sitä rasittavammaksi, mitä pidemmälle ura on edennyt. (Minun kirjoissani Amélie ei ole mestariteos, onpahan vain Alien: Resurrectionin yläpuolella.)

Nyt on pakettiin saatu tehokas aloitus ja mainio lopetus, mutta kun niiden välissä lötköttää puolitoistatuninen leffanraato, ei tulokseen voi olla erityisen tyytyväinen. Minua ei vaivannut romanttisen höttöilyn ja Sommen lihamyllytyksen rinnastaminen, vaan yksinkertaisesti draivin puute. Mathilden mies saattaa olla hengissä tai sitten ei, mutta kun sillä ei tunnu olevan mitään väliä.

Sen sijaan Aku Louhimies pyyhkäisi ennakkoluulot kerralla puhtaaksi. Suoritus on sellainen, että Levottomia ja Kuutamolla alkavat tuntua täysin hyväksyttäviltä harjoituksilta — pitäähän ne oppirahat joskus maksaa. Pahassa maassa tragediaruuvia kiristetään ja kiristetään, kunnes kenelläkään ei ole enää hauskaa. Parhaiten se toimii Sulevi Peltolan segmentissä, joka onkin silkka tour de force. Yleisö, jota känninen hupsuttelu nauratti vielä hetkisen pitempään kuin olisi ollut tarvettakaan, vaikeni yhtäkkiä ja pysyi sitten loppuelokuvan ajan hiljaa.

Kokonaisuutena elokuva on siis helvetillisen hieno. Yksityiskohdista voi toki aina keskustella, eikä tässä mistään virheettömästä mestariteoksesta ole kyse. Silti: Näyttelijöistä ei voi naputtaa eikä käsikirjoituksessa ole löysiä, eli tunnetta löytyy. Visuaalisella puolella syvyysterävyyttä käytetään hahmojen eristämiseen samoin kuin äänen ambienssia, eli teknisestikin kaikki on kunnossa. Ehkä osan palasista olisi voinut järjestellä hieman toisin, takaa-ajoja Suomessa lie turha vieläkin tehdä ja ehkä välillä ollaan turhankin julmia, mutta kuten sanoin, kyse on yksityiskohdista. Ratkaiseva kriteeri, eli lopputulos kokonaisuutena, on erittäin onnistunut. Käy muuten ihmeessä katsomassa elokuva teatterissa, sillä vaikka genrensä ei isoa kangasta tarvitsekaan, on jo Peltolan lähikuva metrisenä sellainen elämys, johon ei kotiteatterissa heti päästä.

Saldo vuodelle 2005 on nyt 25 elokuvaa. Leffa per päivä -tahdista on sentään jo tiputtu, luojan kiitos. Saattaisi muuten graduilu kärsiä vielä nykyistä enemmän. Minkä sille mahtaa, että elokuvat ovat niin mukavia?

Post scriptum: Olkoonkin niin, että aikaperspektiivini on lyhyt ja näkemykseni tylsän kotikatsojan, mutta minusta Suomessa ei ole aikoihin tehty näin hienoja elokuvia. Kultakaudella suollettiin kamaa, joka oli varmaan aikanaan ihan vetoavaa, mutta Pahan maan 1970-lukulaisuus toimi minulle.

Sotalapset oli koskettava dokumentti. Kirjoitan tarkoituksella ’dokumentti’, sillä näillä matskuilla olisi voinut ihan yhtä hyvin tehdä radiodokkarin, eikä mitään olisi menetetty. Kuvituksena käytetyillä kotivideoilla on kyllä arvoa sinänsä, mutta kovin elimellisesti ne eivät juuri näiden haastateltavien tarinoihin istuneet. Toisaalta olin nähnyt tovia aiemmin Capturing the Friedmansin, jossa perheen omia videomatskuja käytettiin uskomattomilla tavoilla.

Jûichi-nin iru oli varsin rasittava kasarianime, jossa juoni on päätön, hahmot karikatyyrejä ja draama lähinnä tukkamalleissa. Skip.

Cold Mountain miellytti silmää enemmän kuin ennalta arvelin (Toisaalta vaikka English Patient olikin silkka pökäle, Talented Mr Ripley oli ihan sujuva trilleri). Kuvauksellisestihan tämä on aivan huikea ja näyttelijöistäkin voi nauttia, kunhan unohtaa pääosissa haahuilevat starat ja keskittyy sivuosiin. Kenties olen mainonnan uhri, mutta en myöskään tajunnut miten isossa osassa Yhdysvaltain sisällissota elokuvassa on. Suhde sotaan määrittää kaikkia hahmoja ja ohjaa tapahtumia traagiseen suuntaan, mikä tietenkin miellyttää vanhaa sivaria. En ole silti aivan varma siitä, jaksaisiko tämän katsoa toistamiseen.

The Score kärsii löperöstä käsikirjoituksesta. Kun pääosiin on haalittu De Niro ja Norton sekä vielä vanha kunnon Brando taustapiruksi, pitäisi matskuissa olla scenery to chew. Sen sijaan että kaappauskeikka olisi koko ajan vaarassa kaatua, sankarimme kohtaavat pieniä esteitä, joista he pääsisivät yli unissaankin. Missä on meno, missä on vaara, missä on zing? Se tosin pitää mainita, että laajakuvalla sommitellaan monessa kohtauksessa erinomaisen hienolla tavalla. Mutta mitäpä iloa siitä, kun leffa on muuten silkkaa pannukakkua?

Levottomat 3 — wau. Tsekatkaa Nicke Lignellin replikointityyli! Ihastelkaa Lara Moonin (mikä pseudonyymi pornokirjoittajalle se olisikaan) käsikirjoituksen dramaattista voimaa ja dialogin iskevyyttä. Tuijottakaa Jasper Pääkkösen siitintä! Älkääkä helvetissä katsoko tätä elokuvaa.

Saldo lie nyt 18.

Le charme discret de la bourgeoisie eli Porvariston hillityssä charmissa ei ollut mitään hillittyä. Loistava elokuva.

Un homme et une femme -elokuvalla on suomalaisen nykykatsojan näkökulmasta eräs ongelma. Siinä soi kaksi kappaletta, joiden assosiaatiot ovat jotain ihan muuta. Silja Linen mainosjinkku ja Ajankohtaisen kakkosen tunnari eivät varsinaisesti ohjaa aatoksia romanttiseen suuntaan. Vähän ohueksi tämä jää henkilökuvana tahi juonipätkänä, mutta tunnelma on kyllä 1960-luvun ranskalainen.

Easy Riderillä on toisenlainen musiikkiongelma. Ilmestyessään sen soundtrack oli uutta, radikaalia rokkia, joka sopi täydellisesti yhteen elokuvan in your face -asenteen kanssa. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin on hankala kuunnella Steppenwolfin Born to be freetä ja olla hihittelemättä. Ainakin minulle kappaleesta tulee ensimmäisenä mieleen neljäkymppinen, kaljamahainen retrorokkari. Mikä — tarkemmin ajateltuna — taitaa sopia Easy Rideriin aika hyvin. On se kyllä silti nautittava elokuva.

Tian di ying xiong eli Warriors of Heaven and Earth on tätä uuden koulukunnan Kauko-Itä-aktionia, jossa perustavanlaatuinen ristiriita höperön toiminnan ja pseudohistoriallisen dramatiikan kanssa ei ratkea oikein tyydyttävästi. Välillä siis pannaan miekoilla pahiksia halki, poikki ja pinoon, välillä taas puhutaan uskollisuudesta ja sen sellaisesta. Aika haaleaksi jäi, vaikka toki hienojakin kohtauksia oli mukana.

Maria Full of Grace oli varsin keskinkertainen, tärkeä aihe kun ei vielä tee tärkeää elokuvaa. Teema ja osittain tyylikin huitovat jossain Lilja 4 everin tienoilla. Kuvauksellisesti alkupuoliskon Kolumbian auringonvalo ja jälkimmäisen osan New Yorkin keinovalo vahvistavat hienosti tarinaa. Pääosassa näyttelevä Catalina Sandino Morano tekee erinomaista työtä. Ei tämä silti tunneviisaria väräyttänyt mitenkään ihmeellisesti, eikä missään nimessä niin paljon kuin monilla jenkkikriitikoilla.

Tavallaan sama vaivaa Victor/Victoriaa, joka käsitteli kyllä hienoa ja arvokasta aihetta, mutta romanttiset musikaalit eivät tärkeistä aiheista huolimatta ole minun makuuni. Eivät edes silloin, kun niissä on mukana hillitöntä slapstick-komiikkaa.

Sabrina ja To Have and to Have Not olivat molemmat todisteita siitä, että Bogartin karisma ei ole haihtunut vuosien kuluessa minnekään ja että Lauren Bacall oli nuorna plikkana melkoisen ultimate femme fatale. Sabrinan vaihdos kepeästä komediasta syvästi tuntevaksi (meinasin kirjoittaa tunkevaksi) ei ole minun makuuni, mutta minä olenkin tylsä ihminen. Hyvin se silti toimii. To Have and to Have Not haisee vähän esi-Casablancalta — jep, varastin idean leffakotelon takakannesta — mikä vaivaa siksi, että se ei kuitenkaan kohoa ison C:n tasolle. Mukavaa katsottavaa anyhow, vaikka mukana onkin maailman hirvein ranskalaisaksentti.

Rear Window’ssa oli jätetty jännitys viimeisen vartin varaan. Sen sijaan sanailua Stewartin ja Kellyn välillä seurailin kyllä ihan mielikseen. Herääkin kysymys siitä, olenko jälleen ymmärtänyt jännityselokuvan merkityksen väärin. Minusta elokuva pysyttelee lievästi kiehtovalla tasolla niin kauan, kun seurataan Stewartin puuhasteluja. Vasta kun Grace Kelly vie kirjeen naapurille tai tunkeutuu tämän asuntoon, syntyy todellista jännitystä. Mutta se onkin vain minun mielipiteeni, ja jos et pidä siitä, minulla on monia muitakin.

Disneyn versio Jungle Bookista on ihan yhtä pökkelö kuin muutkin firman varhaiset piirretyt. Baloon animaatiossa on välillä hauskaa rentoutta ja onhan ne poppijankutukset vallan siedettäviä, mutta ei voi olla ajattelematta, että Disneyn valtakausi animaatiomarkkinoilla johtui vain ja ainoastaan kilpailun puutteesta.

Ja sitten vaihtuikin vuosi.

Shivers ei kyllä toiminut sitten millään tasolla. Mr Hankeytä muistuttaneet loiseliöt saivat kyllä kirkumaan, mutta ei pelosta. Kun kamerankäyttö oli lähinnä kivikautista ja näyttelijätkään eivät varsinaisesti loistaneet, ei voinut muuta kuin kikatella kökköyksille ja kiittää elokuvan jumalia siitä, että Cronenbergin ura ei jäänyt tähän pökäleeseen.

Carpenterin versio Thing-elokuvasta sen sijaan on muotovalio lajinsa edustaja. Samalla se tosin taitaa olla viimeinen Carpenterin ohjaama pätkä, jonka voi katsoa ilman, että silmistä alkaa vuotaa verta. Ensimmäinen puolituntinen liitää kuin siivillä, eikä loppupätkäkään päästä otteestaan. Yllättävän vähän pelataan klaustrofobialla, isoimmat paukut käytetään ihan perinteiseen paranoiaan. (Tehtiinkö muuten Jenkeissä 1950-luvulla yhtään scifi-leffaa, joka ei olisi jonkin sortin kommunismi-allegoria?) Pahin gaffe on mielestäni siinä, että ohjaaja tahtoo näyttää kökösti animoitua muukalaisnukkea hieman liian paljon. Toisaalta välillä nukke-efektit toimivat, joten ei se ole niin vakavaa.

Antz oli niitä elokuvia, joista on hankala sanoa tarkasti missä vika oli. Selvää on se, että leffa ei ollut erityisen hauska tai koskettava, vaikka se yritti molempia. Periaatteessa Woody Allen muurahaisena on ihan hauska premissi, mutta vitsit eivät vain toimineet. Animaatiossa oli pari erittäin hienoa hetkeä, jolloin otettiin murkkujen pienestä koosta kaikki irti. Perustarina oli kuitenkin niin pöhkö (ja luonnonvastainen — mikä hiton muurahaiskenraali?), että sen päälle ripotellut koristeet eivät riittäneet pitämään korttitaloa pystyssä.

En vieläkään oikein tiedä, miksi 1970-luvulla tehdyt trillerit vaikuttavat paremmilta kuin muiden aikojen kappaleet. Case in point: Marathon Man. Hienot näyttelijät ja -näyttelijäsuoritukset, tiukka juoni, New Yorkin öiset kadut… what’s not to like? Kaiken lisäksi lätyllä oli kerrankin kiinnostavat ekstrat. Ilmeisesti 30 vuotta on tarpeeksi aikaa sille, että muistot eivät ole enää pelkästään kultaisia. En tarkoita tällä sitä, että tekijät dissaisivat leffaa — sillä niin tekee vain William Goldman — vaan että he kertovat ikään kuin huomaamattaan kiinnostavia asioita. (Vaikkapa nyt vain se tapa, jolla Scheider laittoi ohjaajan muuttamaan taistelukohtausta.)

Vuoden 2005 leffasaldo: 5.