Okei, tämä venyi niin pitkään, etten jaksa kirjoittaa lausetta tai paria enempää.

X-Men

Ryhmä-X on hyvä. Yhdessä kakkososan kanssa ne ovat kepeästi paras supersankarielokuva. Odotan innolla franchisen seuraavaa osaa, sillä kyllä nämä pyyhkivät Hämärillä, Hulkilla ja Daredevilillä pöydän alapuolella olevia kuivuneita räkäklähmiä.

Rushmore

Jännästi vinksahtanut, Bill Murray oli hyvä. Tykkäsin silti Royal Tenenbaumsista enemmän, koska se oli selkeämmin komedia. (Sellainen minä olen, yksinkertainen mies.)

Igby Goes Down

Jos olisi jenkkilän itärannikolla kasvanut keskiluokkaisen perheen älykköpoika, saisi tästä varmaan enemmän irti. Toisin sanottuna liikaa kiinni amerikkalaisuudessaan, jotta avautuisi oikein minulle. Kieran Culkin oli pääosassa todella hyvä! Suvun mustan lampaan tekoset Yksin kotona -sarjassa ovat täten anteeksiannetut Muutkin näyttelijät olivat erinomaisia.

Itse asiassa mitä enemmän tätä asiaa miettii, sitä enemmän Igby muistuttaa Rushmorea. Kyllä.

Celebrity

Miksei, oi miksei Woody Allen enää näyttele itseään? Vai pitäisikö kysyä: Miksei, oi miksei Woody Allen ole enää hauska? Hengästyttävin elokuva pitkään aikaan, eikä hyvällä tavalla.

Shampoo

No, se suihinottotilanne on kyllä aika hauska, mutta vähän tuntuu aikansa lapselta tämä seksifarssi. Tosin on piristävää nähdä Warren Beatty nolaamassa itsensä. Kokonaisuus ei silti jaksanut nousta lentoon.

Cowboy Bebop

Onko Bebop maailman ainoa scifi-sarja, jossa on ollut juonikuviona beta-nauhurin etsiminen? Tyylikkäästi animoitu ja mukavasti stailattu sarja, jossa oli kuitenkin turhan vähän juonikuvioiden kehittelyä ja liikaa irtojaksoja minun makuuni. Oli hyvä, mutta olisi voinut olla parempikin.

East is East

Kulttuurien kohtaamisesta on niin helppoa vääntää komediaa. Ikävä kyllä siitä on aika vaikea vääntää hauskaa komediaa. Kerran katsominen riitti.

The Making of the Mahatma

Ruma tv-elokuva, joka on Gandhin henkilökuvana kyllä monta kertaa Attenborough’n versiota kiinnostavampi. Riku-sedän leffa on vain muuten parempi.

Lisää aiheesta ensi kerralla.

Lisää myöhästyneitä mielipiteitä.

Magdalene Sisters

Magdalene Sisters on pääsyy siihen, että Pahuus tuntui kovin löysältä. Tämä irlantilaisversio kouluhelvetistä on sijoitettu luostariin, ja kaikkihan tietävät, että mikään ei ole niin paha kuin äärimmäistä hyvää tavoitteleva ihminen.

Päähenkilöt, joukko nuoria naisia (vai pitäisikö heitä tituleerata vielä ihan tytöiksi?), joutuvat sisarten hellään huomaan syyttöminä ja viattomina. Alusta asti on selvää, ettei heidän elonsa tule ainakaan muuttumaan helpommaksi neljän kiviseinän sisällä. Ja niinhän siinä käy, että papilla on lihan himo ja nunnaa kiinnostaa vain raha. Katsojalle pahaa oloa välitetään niin fyysisesti kuin henkisesti.

Äärimmäisen kurjan näköiseksi rakennettua luostaria oikein hivellään harmaasävyisellä kuvauksella. Jotenkin tästä tulee mieleen Suomen kansan kurjuudesta valkokankaalla kerrottujen tarinoiden yleinen ulkoasu. Tarinassa voisi nähdä tiettyä hengenheimolaisuutta vaikkapa Käenpesään, jossa siinäkin laitos yritti pusertaa poikkeavaa yksilöä yhteisölliseen muottiin.

Kaikesta kehusta huolimatta täytyy sanoa, että jotenkin tämä arkiharmaus (elokuva nimittäin perustuu tositapahtumiin siinä mielessä, että Magdalene Sisters -järjestö piti nuoria tyttöjä orjatyössä herra ties kuinka pitkään) ei pureudu kalloon aivan niin tehokkaasti kuin pitäisi. Vika on tuskin toteutuksessa, joten syypäätä täytyy etsiä aiheen puolelta. Loppujen lopuksi kyse on nimittäin tapahtumasta, jollaisista on dramatisoitu jo lukuisia versioita aiemminkin. Hyvin tehtyä ahdistushuttua siis, muttei mitään ennennäkemätöntä.

Battlestar Galactica

Kenellekään ei liene yllätys, että uusi Galactica näyttää todella paljon paremmalta kuin alkuperäinen sarja. Budjetin mukana on päivitetty myös tarina ja tarinan myötä tyylilaji. Nyt ei enää seikkaillakaan avaruudessa kuin lehmipojat Hollywoodin ensimmäisen kultakauden elokuvissa vaan ollaan ihan hirmuisen huolestuneita kaikesta ja esiinnytään niin hillitysti, että hyvä kun dialogista saa selvää. Kauas on tultu Flash Gordonin ihontiukista trikoista ja ekspositio-dialogista.

Alkuperäisen Galactican ja Ritari Ässän tuottaja, supermies Glen A. Larson on tarinan alkujaan kynäillyt. Oikeastaan kyseessä on esijakso, sillä kolmetuntisen aikana ei muuta saada aikaan kuin tuhottua koko ihmiskunta. Örm� tai no juu, onhan sekin jotain. Pääpaino on kuitenkin esileikeissä, kuvainnollisesti Galactican kyydissä ja liki kirjaimellisestikin uuden supermalli-cylonin tapauksessa. Draamaa rakennellaan parissa kolmessa paikassa samaan aikaan, ja ratkaisu toimii ihan hyvin. Kyllä kaksiosaisessa televisioelokuvassa on aikaa sellaiseen hajautukseen.

Avaruustaistelut ovat varsin hienon näköisiä, ja edes etäisesti realistisesta tyylistään selvästi velkaa eräällekin avaruusoopperalle. Loppuun on vielä ruipautettu sellainen cliffhanger, että ihan epäreilulta tuntuu � sitä ilman kun tarina olisi saavuttanut nätisti yhdenlaisen päätöspisteen. Vaan potentiaalisia katsojiahan tällä kalasteltiin täyspitkän (mini?)sarjan tekemistä varten. Varsin hyvä syötti, sanoisin.

Porco Rosso

Tarina punaisesta siasta on kenties realistisin elokuva vaihtoehtotodellisuudesta, jossa sikakin voi olla lentäjäsankari. Tai kuten sankarimme itse sanoo, Sika joka ei lennä on vain tavallinen sika. Syyt päähenkilön sikamaisuuteen ohitetaan muutaman rivin prologilla, joten voinee päätellä, että lajilla ei ole tarinan kannalta juurikaan väliä.

Vaan mikä tärkeintä: Porco Rosso on todella kauniisti animoitu jopa Studio Ghiblin mittapuiden mukaan. Pilvet, vesi, lentokoneet � kaikki on liikkeessä koko ajan. Väitän leffan olevan jopa nätimpi kuin Sen to Chihiro, sillä nämä kaksi elokuvaa tapahtuvat kovin erilaisissa maisemissa. Siinä missä Sen-tytön seikkailuissa on prameat puitteet ja uskomattoman näköiset sivuhenkilöt, Porcon maailmassa kaikki elää.

Tarina on pastissi kaikista maailman romanttisista lentäjäsaduista. Jos jumala olisi halunnut että ihminen ei lennä, hän olisi antanut meille juuret, sanovat ilmailuun hurahtaneet. Porco on aina osannut lentää, mutta paljon muuta hän ei osaakaan. Hän on erakko, joka ei edes huomaa Adrianmeren kauneimman naisen ihannoivan häntä. Mutta toisaalta, mitä sialta voisi odottaa?

Lentovekottimet ovat varsin ilmeisesti lähellä herra Miyazakin sydäntä. Sikaelokuvassa kyseinen intohimo näkyy paitsi lukuisina lentovekottimina (�), myös kunnioittavana henkenä. IMDB:ssä joku arvostelija piti tätä kunnianosoituksena de Saint-Exupérylle ja muille vuosisadan alkupuolen lentäjäsankareille. Voi hyvinkin olla. Mikä on varmaa, on se, että Porco Rosso on yksi 1990-luvun hienoimmista animaatioista. Jos maailmassa olisi oikeutta, Aladdinin vuosi tunnettaisiin lännessä myös Punaisen sian vuotena.

Tonari no Totoro

Totoro on maailman paras lastenelokuva. Piste. Kaiken maailman muumit ja akuankat voi tunkea takaisin kaappiin homehtumaan, kun Totoro saapuu bussipysäkille ja ottaa tilanteen hallintaan.

Miyazaki-san näyttää, miten rakennetaan jännitystä ilman väkivaltaa ja huumoria ilman piirakkasotia. Tarina kahdesta tytöstä, jotka muuttavat isänsä mukana maalle asumaan sillä välin kun äiti on sairaalassa, on kaunis ja koskettava. Pikkutyttöyden syvin olemus on vangittu muutamalla viivalla piirrettyihin Satsukiin ja Meihin taianomaisesti, niin paljon he muistuttavat tämän tylsemmän maailman hameisiin verhottuja pikkunaisia.

Studio Ghiblin kehityskaaressa Totoro on ensimmäisiä askeleita kohti nykyistä, todella maalauksellista tyyliä. Luonto on varsin ilmeisesti lähellä herra Miyazakin sydäntä, siinä määrin hienoja taustat ovat. Lisäksi elokuvan sanoma on melko ekologinen, kuten myös Nausicaassa ja Mononokessa.

Mutta mikä tärkeintä, itse Totorot, Makkuru-kurusake ja Kissabussi ovat mielikuvituksen riemuvoittoja. Jos Sen to Chihirossa nähdään hienoimmat mörököllit ikinä, on Totoro söpöläisten kuningas. Ei ihme, että pikkusiskon pehmo-Totoro on ollut erään nuorehkon serkkuni suuri suosikki aina ensitapaamisesta asti.

Aluksi sanoin, että Totoro on kaikkien aikojen paras lastenelokuva. Jos sinä, kyyninen lukija, kuvittelet että lastenelokuvat eivät sovi aikuismielisille ihmisille, olet väärässä. Jos olet todellakin niin onneton, ettet ole Totoroa vielä nähnyt, saat itsellesi joulumielisen tehtävän: Hanki elokuva käsiisi tavalla tai toisella, ota viltti jaloille ja varaa itsellesi 90 minuuttia seikkailuun metsän hengen kanssa.

PS: Kyynisen humanistiseurueemme piirissä Totoro on ehtinyt jo yhdellä katselemiskerralla synnyttää fanaattisen kultin, joka on hyvää vauhtia kehittelemässä elokuvan katselemista suurta vuosittaista juhlarituaalia. Suosittelemme muillekin.

Sekä tietenkin erittäin tarpeellinen mielipide kolmannesta Sormusten herra -elokuvasta.

Return of the King

Wuuhaa! Peter Jackson on tajunnut, että kun tehdään eeppistä elokuvaa, niin silloin tehdään eeppistä. Joten ei sillä väliä, että dialogi on edelleen korventavan hirveää, että patsastelua on enemmän kuin tarpeeksi (herra Gondorin valtias, Denethor, parhaana esimerkkinä ylinäyttelemisen jalon koulukunnan hedelmistä), että taistelut kestävät ja kestävät, että Sarumania ei näy, että loppuja on liikaa.

Nimittäin jos elokuva, jonka tapahtumat tietää täydellisesti etukäteen, saa katsojan elikäs minut nyyhkyttämään, pidättämään henkeä ja sydämen jyskäämään, on homma hoidettu kotiin. Yksittäisenä elokuvana rankkaisin Kuninkaan paluun paremmaksi kuin Kaksi tornia mutta huonommaksi kuin Sormuksen ritarit. Sen sijaan trilogian päätösosana RotK on erinomainen. Katharsista tulee niin että heikompia huimaa. Perhana soikoon, leffa on niin kova, että se tarvitsee varttitunnin mittaisen codan, jonka aikana katsomossa voi vähitellen palautua normaalitodellisuuteen.

Älyllä ja objektiivisella kritiikillä ei ole mitään tekemistä tämän elokuvan kanssa. Sen sijaan primitiivireaktioilla ja helvetin isolla valkokankaalla on. Meidän Jackson-uskovaisten ei tarvinnut pettyä, ja se on vallan ihana joululahja se.

Insider

Michael Mann on taitava ohjaaja. Sekä Ali että Insider ovat molemmat totuuspohjaisia tarinoita, joissa tarinankerronta kestää hyvin kolmituntiseksikin venytettynä. Molemmissa on käytetty käsivarakuvausta lisäämässä dokumentaarisuuden makua ja taitavia, karismaattisia näyttelijöitä. Mannin elokuvia katsoo mielikseen.

Pientä nillittämistäkin tosin löytyy. Ensimmäistä kertaa sain puettua sanoiksi sen, mikä Al Pacinossa nyppii. Hän osaa näytellä todella intensiivisesti ja on sen takia miellyttävää katsottavaa, mutta aina ei voi olla varma, esittääkö Pacino näyttelemäänsä hahmoa vai itseään näyttelemässä. Sen takia sitä kai sanotaan maneeriksi.

Russell Crowe, joka normaalisti näyttelee lihaskimppua, on tällä kertaa rillipäisen nyhverön roolissa. Lopputuloksesta voi olla vain kahta mieltä: Joko yllättävä roolitus on neronleimaus tai sitten täydellinen fiasko. Minusta Crowe oli varsin vakuuttava, mutta kenties kuitenkin liian macho. Jotenkin tuntuu siltä, että lopputuloksessa on enemmän näyttelijää kuin näyteltävää.

Tämä taas liittyy leffan ”perustuu tositapahtumiin”-aspektiin. Elokuvan todenmukaisuutta voi arvioida vaikkapa lukemalla Marie Brennerin artikkelin, johon käsikirjoitus perustuu. Tiesin jo etukäteen, että esimerkiksi tapahtumien aikajärjestystä on muutettu, jotta lopputulos olisi dramaattisempi. Silti Brennerin jutun luettuani minusta tuntui siltä, että elokuvassa oli otettu turhankin paljon vapauksia.

Mutta jos moiset pilkkuasiat unohdetaan, on lopputulos nautittava. Näkymättömiä lisäpisteitä elokuva saa sankarijournalisti-asenteestaan (vrt. Presidentin miehet ja Kuoleman kentät).

Days of Heaven, Badlands

Terrence Malickin elokuvissa on aina lähes pysähtynyt lähikuva lehdestä, oksasta tai kukasta. Miestä pidetään yhtenä 1970-luvun Hollywoodin suurimmista lahjakkuuksista, runollisena selluloidivelhona. Nämä kaksi elokuvaa selittävät, miksi.

Ensinnäkin ne ovat upean näköisiä. Days of Heaven on kuvattu melkein kokonaan magic hourin aikana, sinä hetkenä, jolloin aurinko ei ole vielä laskenut kokonaan taivaanrannan taa. Toisekseen ne eivät selittele. Molemmissa elokuvissa käytetään kertojaa, joka puhuu likimain kaikesta muusta paitsi siitä mistä kertojan odotetaan puhuvan.

Eteerisistä elokuvista tykkääville Malickin pätkät ovat silkkaa mannaa. Minulle Thin Red Line maistui paremmin, mutta kauniita nämäkin ovat.

Saari

Myönnän: Saari on oudolla tavalla kiehtova. Ja kyllä: Siinä on todella, todella ilkeännäköistä väkivaltaa. Harvoin on valkokankaan kakistelut tuntuneet yhtä hyvin mahanpohjassa. Vaikkapa Ichi the Killeriin verrattuna Saaressa oli paljon enemmän ideaa, ja pahan olon näyttäminen/aiheuttaminen liittyi olennaisesti tarinankerrontaan.

Kokonaan toinen juttu on sitten se, että irtoaako tästä melkein sanattomasta S/M-näytelmästä katsojalle jotain. Jossain väitettiin, että Kauko-Idästä tulevissa elokuvissa käytetään äärimmäisiä keinoja, kuten juuri väkivaltaa, karrikoituina indekseinä hahmojen tuntemuksista. Suomeksi sanottuna: Ilman taustatietoja korealaisesta elokuvaperinteestä (joita minulla ei ainakaan ole) on hankala mennä sanomaan yhtään mitään. Ei se huono ollut, jotenkin vain…

Vielä pitää mainita, että Futurefilmin julkaiseman DVD:n kuva on luvattoman huono. Pelkästään letterboksattu laajakuva menee aivan tuhnuksi veden ja sumun kanssa.

Manaaja

Manaaja kuuluu sarjaan kirja luettu ala-asteella, leffan näin vasta nyt. Senpä takia oli miellyttävää huomata, miten hemmetin tehokas kauhuväristely oli kyseessä. Lopputuloksen tietäminen ei vähentänyt jännitystä yhtään. Itse asiassa lopun manaaminen oli koko elokuvan heikointa antia, jossa katsojalle ei jäänyt paljon muuta tekemistä kuin efektien tirkistely.

Sen sijaan ensimmäinen tunti on aivan pirullisen toimivaa peukaloruuvin kiristämistä. Kaikki toimii: Kuva, ääni, leikkaus, näyttelijät (joiden tehtävänä on lähinnä näyttää huolestuneilta muovinaamoilta). Mainiota popkornikauhua tämä. Hieman säälittävää oli huomata, että kakkososaa ei edes yritetty tehdä samalla pieteetillä, vaan vedettiin koko homma ihan läskiksi. On se vaan niin, että kauhuleffatkin oli parempia 1970-luvulla.

Uudesta aallosta ja koulukodeista merisotamiehiin ja fantasiaan.

Ondskan

Kyllä ruotsin pojilla ja tytöillä on filminteon teollinen puoli selvästi hallussa. Pahuuden näyttelijät ovat ammattimaisia nuoresta iästään huolimatta, tarina on jämäkästi ohjattu ja silmiä suorastaan hemmotellaan epookilla ja kuvaustyylillä.

Hienointa on aloituskohtaus, jossa pojan toikkaroinnit ruokapöydässä johtavat isäpuolen välittömästi jakamaan kurinpalautukseen. Kuvia ei käytetä turhaan ja katsojan annetaan täydentää kokonaisuus yksityiskohdasta.

Perusasiat ovat siis kunnossa. Ongelmalliseksi minusta muodostuukin lähinnä elokuvan sanoma. Auktoriteetti asettuu pahan edustajaksi ja repeli kapinoi ihmisen ja hyvän puolesta. Vähän aikaa juoni sentään pitää jännityksessä, mutta melko pian käy myös selväksi se, kenelle pitää hurrata. Eikä päähenkilön kohtaloa tarvitse juurikaan angstailla, elokuvamaailmassa kun kerta ollaan.

Ehkä tämä lievä stereotyyppisuus tuntui vain voimakkaalta, koska Magdalene Sistersin katsomisesta on vasta lyhyt tovi. Siinä oli ainakin julmuusruuvi väännetty vielä tuuman verran kovemmalle, jonka takia tämmöinen kevytversio samansuuntaisesta teemasta ei tunteen tasolla tempaissut mukaansa.

Siispä: Hyvin tehty mutta hiukan näköalaton.

Apocalypse Now Redux

Onhan se vaan ihanaa, että toisinaan käy näinkin. Että kun ei ole katsonut sitten teinivuosien jotain elokuvahistorian klassikkoa, ja epäilee omien muistikuviensa pätevyyttä. Jotta oliko se nyt oikeasti hyvä vai onko minua vain vedetty nokasta.

Niin että onhan Ilmestyskirja ihan helvetin hyvä elokuva. Kaikkein korkeimpaan kategoriaan en sitä omilla listoillani nosta, koska sinne pääsee vain ennakko-odotukset rikkomalla (ja tämän kulttimaineen tiesin jo teininä). Sen sijaan Ilmestyskirja edustaa Hollywoodin 1970-luvun parhaita puolia, ammattimaisesti tehtyjä isoja elokuvia, joissa on ripaus taidettakin mukana.

Ensimmäiseksi haluaisin päiväkirjaan merkittävän, että Coppola teki mahdottoman ovelan tempun sotaelokuvaa haluaville. Alkupuolella kun räjäytellään, lennetään ja ammutaan niin maan perkeleesti, että pikkupatriooteilla alkaa jo puntissa liristä sekä tappamisen ilosta että kuolemisen riemusta tasapuolisesti. Wagner soi ja monikanavaremiksi soi tehokkaasti kuin valkyyriain marssi taistelukentillä konsanaan. Kuvaus on henkeäsalpaavan hienoa, vaikka laajakulmatelkkari-ihmisiä tällä uusiksi rajatulla kuvalla (1:2,4 -> 1:2) selkeästi kosiskellaankin.

Reduxin eroista alkuperäispainokseen en osaa sanoa juuta tai jaata, kun mielikuvat siitä lyhyemmästä versiosta ovat hieman utuisia.

Detailihaukoille tarjottakoon siis artikkeli alkuperäisestä elokuvasta ja Reduxiin tehdyistä muutoksista. Minusta tämä uusikin kokonaisuus kyllä toimii hienosti, osin siksi että erillisiä episodeja on jokimatkan varrelle helppo istuttaa ilman että tarina siitä liiemmälti kärsisi. Konkreettisesti, leikkauksen tasolla sen näkee siitä, että ranskalaisten plantaasikohtaus alkaa samanlaisesta partiolaiva sumussa -kuvasta kuin mihin se päättyykin.

Conradin novelli eli Heart of Darkness ei ole tuttu, mutta kyllä leffakäsiskin tarjoaa monitasoista tulkintaa länsimaisesta ihmisestä ja sodasta. Ehkä tulkinnat, jotka rinnastavat Apocalypsen kuvaus- ja muun valmisteluprosessin Vietnamin sotaan, menevät askeleen liian pitkälle, mutta ajatus on ainakin oikea. Taistelua voi kuvata hienosti mutta ilman kommenttia sodan järkevyydestä taistelupätkä ei paljon jostain Commandon ruumisorgiasta eroa (vrt. Ridley Scottin Blackhawk Down). Nyt vain pitäisi päättää, että ostaisiko tuon alkuperäisversionkin vai olisiko se liioittelua.

Nausicaa

Itse asiassa tuli pikkusiskon kanssa vilkaistua paria muutakin Miyazakin pätkää (namely Laputa, Mononoke, Kiki, vähän myöhemmin Sen ja vielä Totorkin) mutta tämä oli ainoa jonka ehdin katsoa kokonaan.

Pahinta pätkässä on kasarimusiikki, joka ei ole kestänyt aikaa yhtään. Liekö kuulostanut hyvältä edes elokuvan syntyhetkillä. Piirtojälkikin on hieman yksinkertaisempaa kuin Miyazakin myöhäisemmissä leffoissa. Toisaalta taas keskiverto-Miyazaki on jo hemmetin paljon hienompaa kuin se mössö, mitä ihmisille yleensä piirrettyinä syötetään.

Mitä Nausicaasta kertoisi? Se on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Elokuvassa näkyvät jo Miyazakin toistuvat teemat ekologisuudesta ja rohkeudesta. Päähenkilö Nausicaa on tyttö, joka joutuu kantamaan ison vastuun jo nuorella iällä. Lisäksi elokuvan perusasetelma ei ole mustavalkoinen hyvät vastaan pahat, vaan jopa roistoissa on sävyjä. (Tosin voisi väittää, että luontoa vastaan toimivat ovat pahiksia juuri mainitsemassani mustavalkoisessa mielessä, mutta ei nyt puututa pikkuasioihin.)

Seikkailu on eeppinen, yhtä aikaa post-apokalyptistä sci-fiä ja toisaalta swords & sorcery -henkistä fantasiaa. On humoristisia sivuhahmoja ja traagisia juonteita. On kaikkea! Ja mikä hienointa, Miyazakin myöhemmät työt sekä syventävät samoja kerronnallisia teemoja että vievät esteettisyyden aivan uudelle asteelle. Kaunis työ taiteilijan varhaiskaudelta siis. Kannattaa katsoa.

Kaksi tornia

Ensin katottiin pohjille tietenkin Sormuksen ritarit ja se olikin suositeltava siirto. FOTR antaa nimittäin Tornin hitaalle alulle reilusti vauhtia, kun leffaa ei enää starttaa jostain aromaiden keskeltä, vaan örkkijahdista.

Toisaalta taas FOTR-pohjat osoittavat selkeämmin, kuinka erilainen elokuva Kaksi tornia on. Edellisessä on kyse yksilöistä, jotka ovat lennähtäneet puolivahingossa keskelle seikkailua. Jälkimmäisessä taas yhteen ottavat armeijat ja kuninkaat, eikä pikku hobittisille jää juurikaan tilaa hengittää. Frodon tarina kaikkineen … Merristä ja Pippinistä puhumattakaan – jää vähän Rohanin sekoilujen jalkoihin.

Vaan tässäpä erikoisversio näyttää kyntensä. Faramirin käytös ei enää olekaan irrationaalista, kun flashbackissa muistutetaan (sinänsä kyllä kliseisesti, mutta perkule, eeppisiähän tässä ollaan) että isin suosikki olikin joku ihan muu. Samoin comical sidekick -hobittien toilailut Fangornissa saavat vähän lisää tilaa hengittää. Uudet enttiläkohtaukset eivät nimittäin juurikaan kerro tarinasta, vaan hahmoista. Eipä siinä mitään, minusta Jackson & co:n päätös tehdä kirjassa hieman harmaista (Sam oli sentään säälittävä ja uskollinen) hobittisista huumoriveikkoja on onnistunut.

Jos nyt oikein kovasti koettaa pähkinänkuoreen tätä elokuvakokemusta sovittaa, niin seuraavat asiat nousevat esille.

1. Teatteriversio oli aika keskiverto
2. DVD:llä julkaistu erikoisversio on parempi
3. Sormusten ritarit oli silti parempi

Kenties tärkeimpänä kuitenkin pitää mainita, että FOTR:in ja TTT:n jälkeen olen suuntaamassa Kuninkaan paluun näytöksiin toiveikkain mielin. Jackson-setä on osoittanut, että kun lähdeteos on kohdallaan, hänen tiiminsä pystyy tekemään loistavaa elokuvaa. Vaikka Klonkku vähän muoviselta näyttikin.

Mystic River

Clint tekee äijäin elokuvia. Sellaisia, joissa tapetaan ja kostetaan. Ja jälkeenpäin kaikkia ahdistaa, elleivät satu olemaan kuolleita. Mystisen joen käsikirjoitus on jonkun toisen käsialaa, mutta maailma on silti sama.

Elokuvassa läjä lapsuudenkavereita pohtii kukin tahoillaan, kenellä meni pieleen ja milloin ja kenen syytä se on. Ihmissuhteista on siis kyse, mutta hieman erilaisessa merkityksessä kuin standardisaippuassa. Sean Penn tihrustaa joka toisessa kohtauksessa itkua, joka toisessa pyrkii ilmeettömään ankaruuteen. En ole vieläkään oikein vakuuttunut siitä, osaako hän näytellä. Sen sijaan Kevin Bacon on mieluisa yllätys. Miehen näytteleminen on varmaa (jos niitä puhelinkohtauksia ei oteta lukuun) ja kaiken kaikkiaan sujuvampaa kuin hänen parinaan esiintyvän Fishburnen. Toisaalta Laurencen esittämä poliisi onkin kaveriporukan ulkopuolella, joten hänen funktionsa on varsin erilainen.

Samassa näytöksessä leffaa katsomassa ollut Jaska ei pitänyt lopusta yhtään, minua se ei haitannut. Sen sijaan erään vaimon deus ex machina -tempaus oli vähän omituinen. Naistenko vika tämä koko homma olikin?

Musiikista herra Itämetsä voisi kyllä pitää näppinsä vastedes erossa.

Underworld

Ainakaan tämä ei ollut niin toivottoman huono kuin Equilibrium tai Bad Boys 2. Velka WoD:ille painaa raskaana ja käsikirjoituksessa on hyvin ideoita tunnin leffaan. Ikävästi Underworld vain kestää kaksi. Näyttelijät vaihtelevat keskiverrosta huonoon ja tunkkainen production design & kuvaus -yhdistelmä on pitemmän päälle tylsää.

Baisers Volés

Elokuva oli jo reilusti yli puolenvälin kun tajusin, että ei tässä kuulukaan mitään juonta olla. Francois Truffaut eli Antoine Doinel eli Jean-Pierre Lelaud sekkailee 1960-luvun Pariisissa omituisten ihmisten seassa ja on kovin hämmentynyt kaikesta.

Jotenkin minusta tuntui, että tämän elokuvan Doinel on perusluonteeltaan aivan erilainen kuin 400 kepposen poika. Siis jopa niin paljon, että oli aluksi suhtautumisvaikeuksia. Varauksettoman ihastunut en siis ollut, mutta toisaalta tämä on kyllä mahottoman raikkaasti näytelty. Vaatii siis vain sopivan ranskalaiset ne sitten osaa olla höpsöjä-mielialan katsomoon, jotta pätkästä voisi nauttia. En siis laske tätä pelkästään pakkosivistykseksi, vaan myös omillaan seisovaksi elokuvaksi.

Master and Commander

REIVATKAA MÄRSSYPURJEET! Närhi kirjoitti MC:stä niin nasevan arvion City-lehteen, ettei minulla ole siihen mitään lisättävää, paitsi nämä neljä asiaa:

1. Näytteleminenkin voi olla voimalaji, kuten hra Crowe osoittaa
2. Elokuvasta lähtiessä on vastustamaton himo huudella pseudo-nautikaalisia termejä itselleen.
3. Englannin sotavoimien upseeristo on minusta aina ollut vähän erikoista (vrt. Pythonien Meaning of Life)
4. Onhan se dialogi ihan hirveää huttua, mutta annettujen parametrien (merisotailu) puitteissa täyttää tehtävänsä kuin puujalka piraatilla.

Apropoo, voisi yrittää tulevaisuudessa kirjoitella näistä elokuvista hieman useammin ja lyhyemmissä pätkissä. Vai mitä olet mieltä?

Cream of the crop.

Intolerable Cruelty

First off, let me admit that I am a total fanboy when it comes to the Coens.

No niin, sitten päästäänkin asiaan. IC on a) hyvä elokuva ja b) aika hyvä Coen-leffa. Käsis ei ehkä ole rakenteeltaan ja – etenkin – dialogiltaan niin hyvä kuin voisi, mutta on siitä silti pirusti hupia. Meinaan, että sellainen leffa jossa esiintyy aikakauslehti nimeltään Living without intestines ei voi olla ihan huono. Eihän?

Parhaiten farssi toimii silloin, kun todellisuuden kahleet jätetään kauas taas ja sukelletaan syvälle veljesten selluloidimaalaukseen: Clooneyn valkaistut hampaat, Zeta-Jonesin ensimmäinen oikeudenkäynti, tappokeikan peruminen. Deakinsin kuvaustyyli ei ole kovinkaan silmiinpistävää, muttei sitä rumaksikaan voi haukkua.

DVD-ostoslistalle taitaa mennä tämä.

Kill Bill Vol 1

Voi hyvänen aika sentään mitä mäiskettä. Kun poistuimme elokuvateatterista, kuulin tytön takani toteavan en kyllä ihan ymmärrä joittenkin ihmisten huumorintajua. Oletan hänen viitanneen minun ja kaltaisteni tapaan reagoida Kill Billin melko rajuotteiseen ihmisbonsaimetodiin. Minkä sille mahtaa: Hllitön päät irrottava väkivalta tuo mieleen Monty Pythonin, ja naurattaisi tämä päidenkatkonta muutenkin. Miten muuten siihen muka voi reagoida?

Tosin on mukana vallan sietämätöntäkin väkivaltaa, kuten kohtaus, jossa Morsian pieksää vartijan päätä ovella. Teoriani mukaan kyse on pitkälti ääniefekteistä, sillä tilanne tuo mieleen American History X:n Sen Kammottavan Kohtauksen. Kyseinen tappo on muuten inhottavin minun valkokankaalla näkemäni väkivallanteko.

Muuten olen sitä mieltä, että kahteen osaan pätkiminen teki ihan hyvää. Vaikka ykkösosa ei kaksituntiselta vaikuttanutkaan, siinä määrin vimmaisesti se koko ajan potki eteenpäin, olisi neljä tuntia ollut jo fyysisenä suorituksena ihan liikaa. En osaa sanoa juuta taikka jaata osituksen vaikutuksesta leffan tarinankerronnan rytmiin, koska nytkin se vaikuttaa aivan mielivaltaisesti kokoonlätkityltä. Yksittäiset kohtaukset vaan toimivat aivan loistavasti. Että kyllä tästä olisi maksanut enemmänkin kuin neljä euroa.

Jesus Christ Vampire Hunter

Näin b-leffat pitää tehdä! Näytteleminen on karmivan pökkelöä, elokuvan leikkaus huonoin vuosikausiin (milloin viimeksi leffa oli leikattu niin huonosti, että kiinnitit siihen huomiota?), dialogi tappaa sadan metrin päästä eikä juonessakaan kehumista paljon ole.

Vaan kaikki tämä unohtuu, kun katsoo Kanadan poikain & tyttöin tekemää kung fu -jeesustelua. Jesse on meren rannalla kastamassa jotakuta, kun lesbovampyyrit hyökkäävät hänen kimppuunsa! Jesse taistelee loputonta ateistien virtaa vastaan! Jesse käy shoppailemassa vaatteita tyttöystävänsä kanssa! Jesse ottaa vampyyripomolta turpaansa! Minulta ei löydy tarpeeksi huutomerkkejä tämän elokuvan hienouden kertomiseen!

One Flew Over The Cuckoo’s Nest

Oho, sehän tosiaan oli Danny DeVito. Hyvin tehty 1970-luvun Hollywood-elokuva tämä Käenpesä on, ei siitä pääse mihinkään. Sen sijaan tarinan ydin eli kapina auktoriteetteja vastaan oli jotensakin… no, naiivia. Tietenkään se ei estä elokuvasta nauttimista, mutta asetelmat olivat mustavalkoisemmat kuin muistelinkaan.

Blue Velvet

Mitähän tästäkin nyt sanoisi? Vaikka leffan juoni sinänsä saakin lopussa ratkaisun, se ei poista omituisuuden verhoa kokemuksen yltä. Jonnekin Wild at Heartin ja Mulholland Driven välimaastoon tämä taitaa sijoittua.

Lynchin pätkissä on nautittavaa mm. se, että äänisuunnitteluun on aina kiinnitetty huomiota. Sekä efektit että musiikki lisäävät melkein jokaiseen kohtaukseen jotain pahaenteistä tai selittämätöntä ristiriitaisuutta tavalla, jonka harva ohjaaja taitaa. Ja totta kai sekä kohtauksista että näyttelijäsuorituksista löytyy vallan mahtavaa intensiteettiä – kuva ei käänny pois eikä ihminen lopeta ennen kuin on aivan pakko.

Toinen mukaansatempaava piirre on genrerajojen mielivaltainen sotkeminen. Onko tämä Hitchcockia, seikkailua, murhaa vai noiria? Kaikkeen viitataan, kaikkea pilkataankin, tai siltä minusta ainakin tuntui.

Ehkä on kuitenkin vain yksinkertaisinta sanoa, että Lynch-fanit diggaa vaikkeivät ymmärtäisi ja muut eivät diggaa, koska eivät ymmärrä.

La cité des enfants perdus

Katso tämän elokuvan alkukohtaus tarkkaan. Katso vaikka toisenkin kerran, ja miksei kolmannenkin. Jo pelkästään se kuva, missä lapsen huone on täynnä joulupukkeja, ansaitsisi kaiken maailman palkinnot.

Kaikki on kohdillaan: Silmän, korvan, aivon ja sydämen stimulointi on kokonaisvaltaista ja vallan ihanaisen kutkuttavaa. No, henkilöhahmoista joku voisi jurputtaa, mutta satuhan tämä on. Badalamentin musiikki on taas helvetillisen hienoa, Perlman ja Pinon ovat vallan mainioita ja entäs posetiivi? Huh. Selkäpiitä kylmää.

Omaa unilogiikkaansa kirjaimellestikin seuraava seikkailu sopii ihan kaikille ja on yksi ahdistavimmista elokuvista, jonka tiedän. Nähtyäni tämän ensimmäisen kerran, tiesin että Jeunet’ta kannattaa pitää silmällä. Pidän mielipiteestäni kiinni.

PS: On olennaisen tärkeää, että et katso leffaa pan & scannatulta R2-levyltä tai yhtä kuppaiselta VHS-nauhalta. Tämä on ehdotus, josta et voi kieltäytyä. Compris?

The Usual Suspects

Edellisestä katselukerrasta oli melkoisesti aikaa, enkä oikeastaan muistanut elokuvan keskeisistä pointeista kuin Keyser Sözen henkilöllisyyden. Ensimmäisellä katselukerralla en ihan täysin vakuuttunut Epäiltyjen nerokkuudesta. Nyt kiinnitin huomiota Del Toron loistokkaan reteään rooliin, jonka syntyä mies valaisee bonuslevyllä. Juuri näin! Muutenkin näyttelijöiden yhteispeli on mainiota. Se onkin minusta leffan toteutuksen ydin, eikä suinkaan Kevin Spaceyn monologiorgiat.

Hyvin rakennettu jännäri, jonka kärsii näemmä katsoa viiden vuoden välein vallan mainiosti.