(yr. = yritetty rekisteröidä)
Archive for the ‘leffat’ Category
Huo-no-ja E-lo-ku-vi-a
True Romance
Niin kuin minä toivoin, että tästä olisi voinut tykätä. Vaan niinpä on päässyt käymään, että Tony Scott säilytti Tarantinon tyylistä dialogin ja väkivallan, mutta onnistui tekemään kokonaisuudesta hiukan & pikkasen ahdistavan. Eikä silleen kivasti ahdistavan, vaan silleen pahasti. Niinku.
Hyviäkin puolia toki löytyy, parhaimpana niistä Gary Oldmanin käsittämättömän hieno roolisuoritus. Ehkä leffan tuomitsee 50% rajaviivan alapuolelle sen mauton tuuttaus-soundtrack. Quentin-setä olisi varmaan tehnyt poppivalinnoillaan sopasta maukkaamman. Tai sitten joku muu metafyysinen bitti on päässäni poikittain, enkä vain syttynyt nautinnon roihuun.
Matrix Revolutions
Ja varmaan maksan sulle tästä seitsemän euroa
, oli Esan ensimmäinen kommentti Vallankumousten jälkeen. Jaa. Minusta kolmososa oli kakkosta parempi, vaikka edelleen on selvää, että jatko-osat ovat pelkkää epätoivoista räpistelyä timanginkirkkaan ykkösmätkinnän rinnalla.
Nyt soditaan ja kung fu unohdetaan melkein tyystin. Ongelma on vaan siinä, että olipa paukut miten isoja tahansa, niin ei tunnu missään. Kaikki ykkös-Matriisissa asetetut pelisäännöt on rikottu ja vieläpä silleen ikävästi tarpeen mukaan eikä nokkelasti, niin kuin vaikka Fight Clubissa.
Tämän trilogian loppuosien hankkimisella DVD-hyllyyn ei tule olemaan kovinkaan suurta kiirettä, toisin kuin yhden sormushomman kanssa (vauhtia, Kanadan posti!).
Ghost World
Teinityttöjen seikkailut valmistumisjuhlien jälkeisessä maailmassa eivät kyllä erityisemmin säväyttäneet, mutta ei tätä huonoksikaan voi mainita. Sarjakuvakin on lukematta, joten en osaa verrata siihen. Pisteet tulevat Steve Buscemista, joka ei vedä aivan superstereotyyppistä roolia, vaan ihan vaan normaali musadiggari/luuseri-setin.
Spy Kids 2
Plussaa:
- Harryhausen-homage (miekkailevat luurangot)
- Antonio Banderaksen irtoviikset
- Käsikirjoituksen puute
Miinusta:
- Kesto
- Jatkuva päämäärätön kohkaaminen
- Käsikirjoituksen puute
Sitten ne aidosti skipattavat.
House of 1000 Horrors
Jos Kill Bill oli hieman inkoherentti, niin Tuhannen Kauhun Talo oli sitä kokonaan. Rob Zombien sydänverellä synnyttämä (…) kauhuprojekti näyttää, maistuu ja haisee Teksasin moottorisahamurhan äpärälapselta, mutta on ihan liian itsetietoinen ollakseen pelottava. En voinut olla hihittelemättä täysin epäloogisille leikkauksille ja diggaamatta hienoja settejä, mutta ei tämä hyvä elokuva ole. Jotenkin tuli Barkerin Nightbreed mieleen.
Levity
Tässäpä toinen tekijälle ilmeisen lähinen projekti, josta ei tullut mitään. Äähpuuh. Miten voikaan sörssiä näin hyvät näyttelijät ja vielä näin hyvän kuvaajankin tämmöiseen täydellisen mitäänsanomattomaan saippuaoopperatason draamaharjoitelmaan? Kaikki kolme peukkua alas tälle.
Freaks
Janne: Miten neliraajainvalidi voi uhata ketään?
Valitettavasti minun täytyy todeta, että tähän asti en ole nähnyt yhtään 1930- tai 1940-luvulla tehtyä kauhuklassikkoa, joka olisi aiheuttanut muuta kuin naurunväreitä. Melkomoista tirkistelyaspektia Freaks kyllä aitoine luonnonoikkuineen tarjoaa, mutta melodraama ja aivan jumalaton ylinäyttely syövät kostojuonen tehot.
Princess Bride
Erhm. Kylläpäs olikin latteasti toteutettu satu. Jonkin sortin huumoria yritellään. Shrek tekee saman paremmin, enkä edes tykkää Shrekistä. Nuff said.
Dracula
Terve, minun nimeni on Gary Oldman ja nyt minä aion YLINÄYTELLÄ!
voisi hyvin olla Coppolan leffan tunnuslause. Ainakin kaikki muut pyrkivät parhaansa mukaan hössöttämään yhtä paljon kuin Pimeyden prinssi. Etenkin Anthony Hopkins, jonka arvostus näyttelijänä laskee maallikonsilmissäni nopeammin kuin lyijypaino pierupilvessä, onnistuukin siinä vallan mainiosti.
Tai sitten minä en vain tajua elokuvan tyylivalintoja. Molempi parempi.
PS: Mitä hittoa niillä taivaalle ristikuvalla sijoitetuilla päillä oikein meinataan?
Hymypoika
Kunnioitettava yritys, tämä Hymypoika. Aihe on kova, käsittelytapa raju, sanovat elokuvantekijät itse. Kyllä niinkin, mutta käsis ei ole tainnut kuitenkaan olla tarpeeksi vahva (Hei Bardy, oliko sinulla köyhä lapsuus? Hähähähhähähä!). Meinaan vaan, että läpiseksuaalistumiseen viitataan, vanhempien tärkeyteen viitataan, kameravalvontaan viitataan mutta mitään ei oikein käsitellä. Paitsi sitä seksuaalisuutta, ja sittenkin kliseisellä tavalla.
Näyttelijät olivat kuitenkin parhaimmillaan hyviä, vaikka roolit olikin hiukan stereotyyppisiä. Ja tämä käsivaralla pidettävä videokamera -tyyli aavistuksen verran kävi syömään kuvauksellisena valintana. Mutta pitää ajatella positiivisesta, ja toivoa että jos ensi kerralla jo tärppäisi.
Bad Boys 2
ZZZZzzz.
Alkuperä
Mistä lähtien Godzilla on ollut kiinalainen tai japanilainen?– Sonja
Testin’ Coen
Skifii, sählinkii, suurta meininkii
Cypher
Kuinka monta lyhyen polttovälin linssillä otettua kuvaa voi mahduttaa yhteen elokuvaan? Tätä ikiaikaista ongelmaa pohtii Cypher, ja kertoo siinä ohessa jonkin sortin sgifitarinaa. Ensimmäinen puolisko on vallan mainio: Näyttää hyvältä, jännittää, on vähän salaperäinen. Sitten jossain vaiheessa katsoja tajuaa jutun juonen ja loppu on aikamoista tervanjuontia. Itse asiassa lopputulos on siis kovin samanlainen kuin Cubessakin: Siisti design ja kiva idea eivät kumpikaan kanna loppuun asti. Että ei tämä nyt mikään ohittamaton ole.
Dogville
Ensimmäiset 45 minuuttia kuvan vemputus koskee silmään ja sitä kautta aivoon. Sen jälkeen kamera rauhoittuu, leikkaukset normalisoituvat ja näyttelijätkin pääsevät asiaan. Toisin sanottuna Dogville on melkoisen kiehtova elokuva, jolla on vain turhan läpitunkemattomat alku ja loppu. Ja kolme tuntia, huh!*
Eivätkä ne minimalistiset lavasteet minusta ole mitenkään hämääviä, etenkin kun äänet on leikattu mukaan ihan normaalisti. Jonkin sortin ”kaikki tietää mutta kukaan ei paljasta tietävänsä”-tunnelmaa sillä on kait haettu. Sitä paitsi näyttelijät ovat aika mainioita: Kidman saa piestystä naisesta tehoja irti (tiedän että tämä on kulunut homma, mutta mikä helvetti von Trieriä vaivaa?). Sevignyn tyttö oli minusta aika jäykkänä. Kuitenkin! Hyvä hoito tämä oli, enempi tykkäsin kuin Dancer in the Darkista (hyvä musa, jähmeä kakki, sano).
Tohtori Zhivago
Tämä on sitten se pakkosivistysosion tämänkertainen edustaja. Kolme tuntia sinisellä liekillä palavaa tunnetta ja isoja, mollottavia silmiä. Sitten vähän lisää valtavan hypermassiivista tuijotusta ja pupillista heijastuvia kohdevaloja. Jonka jälkeen seuraakin vapattavia huulia ja jättimäisiä silmiä!
Tarina ei erityisemmin kiinnostanut, ylinäytteleminen oli valan hirveää ja pukudraamailut oli vähän niin ja näin. Mutta ne ulkokuvat, vau. Jos yleiskuvassa ihminen on kärpäsenpaskan kokoinen, jotain on tehty oikein. Plussaa leffa saa myös – täysin asiattomasti, myönnetään – siitä, että sitä on kuvattu äitini kotiseudulla. Vaan ei tätä oikein uskalla suositella muille kuin omituisille ihmisille. Turhan jähmeää oli Ollin makuun.
*: Tämä implikoi, että pituus sinänsä olisi paha asia, mitä en tietenkään meinaa. Jotenkin vain humanistinen perstuntumani sanoo, ettei käsikirjoituksessa ollut aivan tarpeeksi dramaattista lihaa 180-minuuttisen luurangon ympärille).
Huoaah
Varsinainen asiani oli kuitenkin se, että Suomessa julkaistua Almodovar-kokoelmaa (Kika, Lihan värinä, Kaikki äidistäni ja Puhu hänelle, hintaa Anttilassa 60 euroa) himoitsevien kannattaa hankita Playn vastaavaa R2-boksia: Hinta ~22 euroa, mukana samat leffat miinus Kika.
Millon katotaan jotain järkevää?
Buffalo Soldiers
Tämän porukan paras leffa on aakkosissakin ensimmäinen. Kohtalaisen kyyninen katsaus amerikkalaiset ammattisotilaan elämään 1980-luvun lopulla, kun kylmä sota ei ollut enää kovinkaan kuumaa ja suurimmat ongelmat liittyvät parhaan bilehuumeen valitsemiseen.
Se toinen Phoenix vetää pääroolin ja ihan hyvin vetääkin. Paquinin Anna esittää laav intrestiä ja Robocop on hyvää tarkoittava mutta hieman hajamielinen komentaja. Juonikuviot ovat kyllä aika tavanomaiset, mutta oheistoiminnot melko mainioita. Mikä tahansa elokuva, jossa ajellaan Abramsilla kamoissa ja murskataan sen takia vahingossa autoja, on vähintäänkin osan ajasta hauska.
Crime of Father Amaro
Jotenkin tuntuu, että elokuvantekijä on haukannut liian ison palan Amaron kanssa. Alku on lupaava, näyttelijät päteviä, kuvaus hienoa, jännitys kasvaa… ja sitten mitään ei tapahdu. Yleensä ilmaus ”tuhlasi ainekset” tarkoittaa sitä, että leffassa tapahtuu jotain tyhmää tai epäuskottavaa. Tässä taas ei kirjaimellisesti tapahdu mitään. Pappi erotetaan kirkosta? Ei seurauksia. Mitäs katolilainen tekee abortin kanssa? Ei seurauksia.
Tukevaa keskikastia siis. Tämän missaaminen ei heikennä elämänlaatua.
Fritz the Cat
Ralph Bakshin tour de force on tämä Robert Crumbin hahmoihin perustuva animaatio tuolta hämyisen 1970-luvun syövereistä. Kissa nussii ja kissa vetää kamaa, mutta juonesta tai henkilöhahmoista ei juuri voi puhua. Animaatio on korkeatasoista, oikeastaan yllättävänkin hienoa. Testiyleisö ei kyllä leffalle erityisemmin lämminnyt, ja kun sanon testiyleisö, tarkoitan itseäni. Mutta sivistysaspektin takia tämän kärsi hyvin katsoa.
My Life as McDull
Tuomaan kommentti Millon on viimeksi katsottu jotain järkevää?
irtosi McDullin aikana. Eikä ihme, sillä melkoista jynkytystä tämä oli. Possu seikkailee ja kasvaa eikä misään ole oikeastaan mitään väliä. Ei voi suositella elokuvana, kalkkunana tai sivistyspalana.
Hupsankeikkaa
Pari hitsin hyvää, loput tasaista höttöä.
Below
Aronofskyn nimi veti tämän puoleen, mutta en nyt sitten tiijä. Ammattitaitoisesti tehtyä ahtaan paikan kauhua, jossa vähän vilautellaan yliluonnollista mutta pääosin ahdistellaan mielen omilla tempuilla. Miinusta tulee muutamasta halpahintaisesta pikaleikkaussäikystä, jotka ovat aina epäreilu keino pistää katsoja paskomaan pöksyynsä. Olisi aikansa voinut huonomminkin käyttää, sillä varsinkin leffan toinen näytös on kyllä ihan pätevää kamaa.
Jalla! Jalla!
Kovasti tätä taidettiin teatterikierroksella kehua. Amatöörimäisyys näkyi melkein kaikilla tavoilla, ja minua se haittasi. Muutama hyvä nauru kyllä irtosi, mutta tämä olisi toiminut varmaan paremmin lyhärinä. Sonja kylläkin naureskeli koko ajan, että mene & tiedä sitten.
Lenny
Jos nyt oletetaan, että ohjaaja on elokuvan tärkein elementti, täytyy sanoa, että Cabaret antaa Bob Fossesta väärän kuvan. Minusta se oli vähän huteran oloinen läjä kohtauksia melko löysillä näyttelijäsuorituksilla ja aika epämääräisesti estetisoituna.
Lenny on nimittäin ihan eri maata. Ensinnäkin pääosassa on Dustin Hoffman siltä ajalta, jolloin hänkin vielä jaksoi näytellä. Toisekseen mustavalkokuvaus on ihan hemmetin hienoa.
Kolmannekseen leffan rakenne, joka sotkee rekonstrukturoituna haastatteluja, Lennyn livesettejä ja miehen elämää. Kolme yhteenpunoutuvaa kerronnan nuoraa toimivat yllättävänkin hyvin, ja koko filmi muistuttaakin melko paljon dokumenttifilmiä. Itse asiassa sehän esittää olevansa dokumentti, mitä vielä korostetaan loppukuvilla, joissa näkymätön haastattelija vääntää nauhurin pois päältä ja kiittää haastateltaviaan. Tietyllä tavalla se on ongelmallista, koska Lenny esittää olevansa objektiivinen, vaikka se ei sitä tietenkään ole.
Mutta minä kuitenkin tykkäsin kovasti. Tosin suhtauduin leffaan puoliksi tutkimuksen tekemisenä, koska yritän kovasti haalia kasaan aineistoa stand up -artikkeliani varten. Your mileage may vary.
Manchurian Candidate
Tämä elokuva oli kokonaan kielletty Suomessa aina Neuvostoliiton viime päiviin asti. Ilmeisesti kioskikirjallisuuspsykologisointi kommunististen valtioiden hirmu pelottavista ja ääritehokkaista aivopesumetodista on niin raakaa faktaa, että sitä ei suomettunut mieli kestä.
Tai sitten kansalaisia haluttiin suojata Frank Sinatran roolisuoritukselta, jonka huippukohtiin sisältyvät mm. käden lyöminen läpi oikean pöydän ja kammottavan huono monologi, jonka vanha sinisilmä sai vedettyä oikealla intensiteetillä läpi vain kerran, joten filmille tallentui tämä epätarkka kohtaus.
”Kaikkien aikojen poliittinen trilleri”, sallikaa minun nauraa. Jos höttöä haluaa, niin miksei sitten valitse vaikka Tom Clancyä?
Parasite Eve
Kyllähän tätä modernia japanikauhua nyt riittää. Parasite Eve edustaa Ringun tapaista hiippailua, jossa vähän vihjaillaan ja odotellaan ja sitten pelottaa. Paitsi että viimeisessä näytöksessä moinen hienovaraisuus unohdetaan ihan tyystin ja katsojaa tykitetään sekä höpsöillä efekteillä että höpsöllä technobabblelta. Elokuvan kohokohtana on pidettävä montaasia, jossa yhdistyvät autoileva, pahoinvoiva nainen ja koeastioissa kupliva alkulima. Se oli hieno kuvallinen metafora se, muuten aika pyhpah.
Peuple Migrateur
Avara luonto10. Wau. Steadicam-kuvia lentävistä linnuista, mitä muuta sitä voi ihminen elämässään toivoa? Upeaa matskua eikä yhtään mitään tietosisältöä. Vaan on ne linnut sööttejä ja uljaitakin, hitsi vie!
Repo Man
Kulttielokuvia on monenlaisia: Isoja leffoja, jotka saivat arvostusta vain kalkkunapiireissä, pieniä leffoja, joita kukaan ei nähnyt teatterissa, vaan mainetta alkoi kertyä vasta myöhemmin sekä huonoja leffoja. Toinen ja kolmas kuvaus sopivat Repo Maniin. Itse asiassa jos ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Coxin maine perustuu tähän nimenomaiseen leffaan, ei ole ihme ettei miehestä ole kuulunut aikoihin. (Korjaan: IMDB:n perusteella voisi olettaa miehen maineen perustuvan sekä tähän että Sid and Nancyyn. Same difference.) Okei, muutama murjaisu on ehdottoman hauska (Let’s go do crime.
Yeah, get sushi… and not pay.
) ja ruokapurkit, joissa lukee ”ruokaa” ovat kanssa kivoja. Mutta kokonainen elokuva? Ungh.
Sexy Beast
- Katso tämä elokuva.
- Josset usko, katso elokuvan ensimmäinen kohtaus, jossa Ray Winstonen esittämä lihava ja yliruskettunut gangsteri löhöää auringossa ja jättimäinen kivenmurikka vierii hänen uima-altaaseensa.
- Mieluusti voisit vaikka ostaa tämän.
- Koska Sexy Beast on mieltäräjäyttävän hienosti kuvattu, valaistu, puvustettu, leikattu, näytelty, kirjoitettu, äänitetty ja kaikin puolin tehty leffa.
- Katso kuitenkin tätä ennen Gandhi, jotta ymmärrät miksi Kingsleyn rooli on niin kova.
Kerrankin musiikkivideokokemus on auttanut ohjaajaa, sen sijaan että olisi tuudittanut hänet uskomaan pelkkien irrallisten kuvien voimaan. Ju-man-tsui-de! Ben Kingsleyn psykogangsteri – woah. Winstonen kehno ryhti – loistavaa fyysistä näyttelemistä. Ian MacShane – eihän Lovejoy voi kuin olla hieno.
Ja vaikka henkilöhahmoista ei kovin syviä tulekaan, se ei menoa haittaa. Itse asiassa se sopii elokuvaan aivan täydellisesti. Uso nyt jo, se on hyvä!
Sling Blade
Pitää ihan ensiksi mainita, että minusta Sling Blade oli erittäin koskettava elokuva, etenkin Thorntonin ja pikkupojan isä-poika-tarina. Toisaalta muiden näyttelijöiden suoritus tuntui olevan välillä hieman hakusessa, vaikka himskatin hyviä kohtauksia heiltä irtosikin, niin kuin nyt vaikka se jäätelöbaarimono/dialogi.
Lisäksi leffaa vastaan taistelee vielä sekin, että juonen loppu käy melko ilmeiseksi jo varsin aikaisessa vaiheessa, mutta toisaalta se ei olekaan niin tärkeää kuin hahmojen edesottamukset.
Errr-hum, I think I’m gonna get me more of them French potaters.
Wild Zero
Zombie-rock-leffa (vaiko rock-zombie?) ei kai voi olla kuin helvetin loistava tai sitten helvetin huono. Valitse itse.
Plöts
12 Angry Men
Höpsöt amerikkalaiset nörtit ja niiden leffalistat. Jossain IMDB:n listojen huipuilla kelluu tämä, mutten tajua miksi. Meinaan vaan, että kysehän on vain käänteisestä rikostarinasta (käänteisessä siinä mielessä, että nyt ei haeta syyllistä vaan osoitetaan syyttömyyttä, tieksä niinku Matlockissa?), jossa hahmojen motivaatiot ovat tasan yksiulotteisia ja lopputulos on arvattavissa alusta asti. Ei tämä huono ollut muttei mikään hyväkään.
Analyze That
Jalan puutuminen on hassu juttu. Sitä herää keskellä yötä, tuntee jonkin olevan hullusti, mutta menee vielä tovi ennen kuin tajuaa mitä on tapahtumassa: Jalkaa pistelee, se tuntuu lämpimältä ja paksulta. Ensin tämä on hauskaa. Voi leikkiä Long John Silveriä ja askeltaa puujalan kanssa ympäriinsä. Varsin pian riemun korvaa kuitenkin pelko: Miten pitkään tämä kestää? Milloin tämä inhottava kuolio lakkaa? Jääkö jalkani tällaiseksi?
Analyze That on sama kokemus venytettynä kahden tunnin mittaiseksi.
Charlie’s Angels 2
Jos joku valittaa tämän elokuvan olevan pelkkää pintaa, hän ei selvästikään ole ymmärtänyt pelin henkeä. CH2 on yhdistelmä Chewbacca Defenseä ja Monty Pythonia: It just doesn’t make any sense
. Kun tämä premissi on sisäistetty, voi jättimäisestä non sequitur -kuvakollaasista koettaa sanoakin jotain.
Mutten kehtaa.
Sen sijaan kerron, että nykyään huononkin leffakokemuksen voi pelastaa lueskelemalla IMDB:n keskustelupalstoja sekä tietenkin mokaosiota. Tästä pätkästä oli huomattu esimerkiksi seuraavaa:
Continuity: The helicopter seen at the beginning of the film has its rotor blades folded back for transport on the truck, but they are suddenly fully open after falling off the dam (it takes a mechanic to open the blades).
Moinen erhe oli siis paistanut törkeästi kriitikon silmään kohtauksessa, jossa plikat väistääkseen ohjusta ja tykinammusta ajavat kuorma-auton alas jättimäiseltä padolta, vapauttavat kopterin auton lavalta, tippuvat vapaassa pudotuksessa kopteriin, käynnistävät sen ja lentävät pakoon. Vaan jokaiselle makunsa mukaan.
Dawn of the Dead
Pureva satiiri kulutusyhteiskunnasta? Tässä leffassa ei kyllä pure kuin helikopterin roottori zombien otsalohkoon, ja epäkuolleiden suolestustakin on loppujen lopuksi vähemmän kuin oletin. Käsis iskee välillä kyllä kipinää, mutta pätkällä on kestoa ihan liikaa, koska näyttelijät ovat suurimman osan ajasta niin kovin kuolleen oloisia (pun intended).
Toisaalta Dawn kuuluu zombie-leffojen yhtenä isoisänä jokaisen hömppäharrastajan peruslukemistoon, joten ei tähän käytetty kaksituntinen varsinaisesti kaduta.
Day of the Sirens
Periaatteessa minä kannatan koko sydämestäni riippumatonta elokuvatuotantoa. Onhan usein niin, että Hollywood-tuotteet ovat standardoituja, hengettömiä, 35 millin levyisiä jättipökäleitä, joissa näyttelijöille tärkeintä on palkkio, ohjaajalle uran jatkaminen, kuvaajalle avustajien haukkuminen ja niin edelleen. Siitä sitten voi käänteisesti päätellä, että jos joku ehdoin tahdoin omilla rahoillaan saa raavittua leffan kasaan, on kaikilla tekijöillä jotain sanottavaa.
<Mutta toisaalta elokuvan tekeminen on vaikeaa, todella vaikeaa hommaa, joten näitä poikkeuksiakin syntyy. Tällä kertaa nimittäin käsikirjoittajan aivossa ei ole naksunut kuin migreeni, ohjaajaa on tuskin paikan päällä nähty, kuvaaja on toipumassa kaihileikkauksesta, leikkaaja osaa laskea yhteen ja näyttelijät ovat melkein hyvään lukiolaisteatteriesitykseen kelpaavia.
Amatöörimäinen kaikissa sanan huonoissa merkityksissä.
Pocahontas
Suhteellisen nätisti animoitu – paitsi että hahmoanimaatio on suurimman osan ajasta ihan puuta – pätkä kärsii eniten siitä, että se on todellisten tapahtumien ”inspiroima”. Tämä on ongelmallista, koska todellinen Pocahontasin tarina ei muistuta elokuvassa esitettyä juuri päähenkilöiden nimiä enempää.
Se ottaa minua kalloon aivan suhteettomasti. Tuntuu siltä, että on parempi kääntää tarina kokonaan fiktioksi ja korostaa sitä kautta itselleen tärkeitä kohtia (kuten vaikkapa Citizen Kanessa), kuin tehdä sama temppu ja väittää juttua vielä faktuaaliseksi. Ehkä se on vain tuo orastava journalistinen identiteetti kun potkii vastaan.
I alla fall, Pocahontas on melkolailla sataprosenttisen tasaista Disney-huttua, jossa naimaikäinen isohinkkinen mimmi hinkuu jonkun ukonlötjäkkeen perään. Keksisivät välillä jonkun toisenkin juonikuvion. Huono mikä huono.
Rashomon
Mie tykkään enemmän Usual Suspectsista.
Red Dragon
Olikos tämän tekemiselle mitään hyvää syytä, kun Manhunterkin on olemassa? Vaikkei Michael Mannin versiota minään mestariteoksena voi pitää, on se niin tuoreessa muistissa, etten keksi yhtään louhikäärmettä puoltavaa argumenttia. Ellei Fiennesin persposkia lasketa.
Roger & Me
Tekemisen jälki näkyy
, sanoisi vakavampi kriitikko tästä Mooren esikoisdokumentista. Minusta tässä näkyy lähinnä kokemattomuus, joskin tarinankerronnallisesti tyyli on hyvin lähellä Bowling for Columbinea. Toisin sanottuna Roger & Messä tapahtuu koko ajan toinen toistaan uskomattomampia asioita, jotka ovat yhtä aikaa sekä hauskoja että surullisia.
Kaiken lisäksi tarina kuolevasta teollisuuskaupungista sopii paljon paremmin suomalaiseen muottiin kuin asehullujen toilailut. Kun kaupungin isoin työllistäjä sulkee ovensa, haetaan korviketta matkailusta – kuulostaako tutulta? – ja veteen loikkivista aaseista. Eikä yksikään elokuva, jossa on veteen loikkaava aasi, voi olla täysin huono.
Kova kapitalisti on tietenkin Roger B. Smithin puolella ja tuhahtelee Mooren naiveille haahuiluille, mutta jos Mooren tyyli iskee, tulet pitämään tästä.
Scarface
Whoa! Scarface iski ja kovaa. Olen minä tämän joskus aiemminkin nähnyt, mutta siitä on jo puoli vuosikymmentä. Homma toimii: Brian De Palma juoksuttaa kameraa eestaas, ensin vihjaa kauheuksista ja sitten iskee ne suoraan päin pläsiä, eikä Pacinokaan ollut vielä muuttunut metodinäyttelijästä maneerimieheksi.
Ensin tuumasin jurputtaa siitä, että Moroderin musiikki ei ole kovinkaan hienovaraista, mutta eipä toisaalta Palmakaan mikään vihjailija ole. Uusintaversio, niinpä, mutta hyvä sellainen.
Saakeli! Olipa hyvä pätkä.
Untouchables
Sen takia onkin surullista, miten väsynyt ja kaavamainen Untouchables on. Tämän näkemisestä on enemmän aikaa kuin Scarfacesta, mutta tapahtumat ovat niin kaavamaisia, että niitä ei voi olla arvaamatta ennalta. Näyttelemisestä ei paljon tohdi puhua, enkä suoraan sanottuna tajua, miksi Connery sai tästä Oscarin.
Alku on vakuuttava: Musiikki, tekijämiehistö (en tiennytkään, että käsikirjoitus oli Mamet’n), pieni kulmapubi ja pikkutyttö… mutta sitten kaikki vain jumahtaa uriin. Huumori ei ole hauskaa, väkivalta ylimääräistä ja kuvakerrontakin tökkii – katsopa vaan miten kammottavan tervainen Odessa-pastissi onkaan. Uusintaversio, niinpä, mutta huono sellainen.
Kävi siis niin kuin Die Hardinkin kanssa: Hienot lapsuusmuistot äksönleffasta osoittautuivat ihan valheellisiksi.
Esan teorian mukaan niin pääsee käymään, ellei katso näitä pätkiä tasaisin väliajoin aina uudestaan. Kenties tämä selittääkin, miksi Cameronin toimintapommit ovat minusta vieläkin hienoja. Tai sitten ei.
Itämaista
Hero
Hero on hyvä käänteinen esimerkki siitä, miksi tarinankerronta on tärkeää. Verrataanpa sitä vaikka Hiipivään tiikeriin: Molemmissa on eeppistä tarinaa sekä taistelua entisaikain Kiinassa, suuria tunteita ja isoja staroja. Näistä kahdesta Hero on itse asiassa leukojalouksauttavampi: kung fu -hässäkät, wireworks, kuvaus, valaisu, puvustus, lavasteet ja leikkaus ovat kaikki mielettömän ylitsepursuavia, kuin lapsi karkkikaupassa. Ja silti Tiikeri on paljon parempi elokuvana, sillä siinä tarina on muutakin kuin miekkailukohtauksia yhdistävää liimaa.
Vaan on se nätti. Kuvapornoa, suorastaan.
Kaïro
Ringin sukulainen ainakin siinä mielessä, että Japani on molempien kotimaa ja meininki painottuu tunnelmaan eikä säikkyihin. Vähän hitaanoloisesti käynnistyvä elokuva pääsee loppupuolella kuitenkin omilleen, kun haamujengin puuhien laajuus selviää. Kiehtova. Niin, ja karvatkin kohosivat pystyyn, pariinkin kertaan.
Versus
Resident Evil oikein tehtynä. Irtojäseniä, zombie-joukkoja ja huimaa taistelulajein päiskettä tarjoilee Versus. Välillä naurattaakin, siinä määrin huimapäiseksi meno yltyy. Loppupuolella meno tosin vesittyy ylettömän tarinankuljetuksen (joo, mutta kato kun zombie-genressä se ei ole ihan niin tärkeää) tarkia. Silti: Tätä parempaa living dead -meininkiä ei ole ihan vähään aikaan näkynyt.