If the constant screaming and chainsaw noise in Texas Chain Saw Massacre wasn’t extreme enough for you, try Dario Argento’s Suspiria. The soundtrack in both of these movies is horrible (in the wrong sense of the word). However, Suspiria has tremendous lighting, set designs and cinematography. Too bad there are people in it as well.

Hyvät uutiset ensin: se on juuri niin kiero kuin odotinkin. Huonot uutiset: noh… eipä siinä oikeastaan ollut mitään huonoa. Jep, Adaptation on hauska, solmuinen ja mieleenpainuva, eli sanalla sanottuna hyvä elokuva. Jos juonipaljastukset vaivaavat, mene elokuvateatteriin nyt heti, katso leffa ja tule sitten takaisin.

Adaptation on metaelokuva, tai oikeammin meta-metaelokuva. Se tarkastelee elokuvan tekemisen prosessia, mutta samalla erityisesti Adaptationin tekemistä. Tämä johtaa kohtauksiin, joissa päähenkilö Charlie Kaufman (Nicolas Cage) sanelee käsikirjoitusta elokuvaan, jota hän tekee, ja samalla sanelee mitä Adaptationissa tapahtuu. Sekavaa? Ei suinkaan, ja se onkin yksi elokuvan suurimmista ansioista. Samalla kun se tekee pilkkaa Hollywoodin kaavoista, se sahaa railakkaasti omaa oksaansa poikki. ”Ei ihmisiä, jotka rakkaus muuttaa!” huutaa Kaufman, jonka jälkeen onkin helppo arvata, miten Adaptationin hahmoille käy.

Elokuvan keskiössä ovat Kaufmanin veljekset, jotka molemmat työstävät omaa käsikirjoitustaan. Samat veljekset ovat kirjoittaneet todellisen Adaptation-elokuvan käsikirjoituksen. Tai no, olisivat kirjoittaneet, jos Charlien veli Donald olisi oikeasti olemassa. Sekavaa? Ei oikeastaan. Huippunsa tämä vedätys on saanut siinä, että elokuvan käsikirjoitus on molempien veljesten nimissä, kuten on myös siitä saatu Oscar-ehdokkuus.

Toinen käsikirjoituksista, se jota Charlie tekee, perustuu Orkideavaras-kirjaan. Ongelmana on, ettei hän saa paperille sanaakaan, tai jos onnistuukin kirjoittamaan jotain, on siihen täydellisen tyytymätön. Tämä kaikki syventää valkokangas-Kaufmanin itseinhon kierrettä samalla kun hänen idioottiveljensä on menestys naisten parissa ja saa oman käsikirjoituksensa valmiiksi noudattamalla kaavamaisen seminaarin tarjoamia ohjeita. Koska Adaptationin taustalla on se, että oikeaa Charlie Kaufmania pyydettiin tekemään oikea käsikirjoitus oikeasta Orkideavaras-kirjasta, kerrotaan tämän tarinan kanssa lomittain myös todellista Orkideavarkaan tarinaa. Sekavaa? Ei ole, usko pois.

Adaptationin kaksi nautittavinta piirrettä ovat hikoileva ja kaljuuntuva kaksois-Cage sekä elokuvan loputon introspektion kehä. ”Vain surkeissa elokuvissa on kertoja”, pauhaa seminaaripuhuja ja – tietenkin – keskeyttää samalla Kaufmanin sisäisen monologin. Samat tarinankerronnan säännöt ja niiden rikkominen kantavat läpi koko kaksituntisen elokuvan. Spike Jonzen työ on kantanut hedelmää, sillä kaikki näyttelijät onnistuvat erinomaisesti, ja hänen loihtimansa kuva- ja äänimaailma on loistava. Ennen kaikkea Adaptation on hauska ja koskettava elokuva kaikesta näennäisestä sekavuudestaan huolimatta, tarkasteleepa kerronnan tasoista mitä tahansa.

Joten: jos pidät Being John Malkovichista, katso tämä elokuva. Jos pidät hyvistä elokuvista, katso tämä elokuva. Jos pidät kaikista elokuvista, on sinun pakko nähdä tämä. Luota minuun.

Arvosana: € € € €

Pitäisiköhän minun muuttaa mieleni Leonardo DiCaprion suhteen? Romeon ja Julian sekä Titanicin mussunaamahan on varsin mainio Catch Me If You Canissa. Vaikka elokuva kokonaisuutena on melko jytäkkä kaksituntinen, rasitus ei kohdistu niinkään synapseihin kuin nauruhermoihin.

Toisaalta tunneummetus iskee DiCaprioon ainakin kerran, mutta moinen ei liene helposti vältettävissä Spielbergin ohjaamassa elokuvassa (lue: ydinperhettä moukaroidaan taas).

Hienointa suorituksessa on se, kuinka hän muuttuu huolettomasta teinihuijarista väsyneeksi vangiksi. Poissa on huoleton hurmaavuus ja ajoittainen epäröinti, ja tilalla on raskaasti liikkuva, väsynyt, vanha mies. Muutos on vakuuttava.

John Williamsin soundtrack on oikein hieno – en yleensä kiinnitä taustalla pauhaavaan pseudoklassiseen juurikaan huomiota, mutta Williamsin musiikissa oli samaa Pink Panther -henkeä kuin alkuteksteissäkin (jotka olivat, tulkoon se selväksi, valtavan hienot).

Arvosana: € € €

For being a bona fide Christian, Mr. John Woo sure has an idiosyncratic way of showing it. Please remind me again why he has to have huge shoot-outs in empty churches with lots and lots of candles and pigeons around? I mean I think I get the symbolism he’s aspiring for but isn’t it just a bit muddled up by the carnage?

Ignoring all that The Killer is very enjoyable action flick, way better than Face Off, Borked Arrow or (yeach) Windfart–, excuse me, talkers. Is this just stereotyping or does Hollywood really kill most people’s minds and hearts when it comes to movie making?

Rating: € € €

After the wonderful surprise that was Shaolin Soccer, my spirits were high for King of Comedy, an earlier outing of Mr Chow’s. After having seen the movie, my feelings are mixed.

The great comedy bits are there once again: wacky dialog, funny faces, and great timing. But compared to Shaolin Soccer which was basically an action comedy this one’s a mixed bag. It starts out as a pure-breed funny film, then midway through switches into romantic mode (kinda), and the finishing act is suddenly just action. Now this isn’t opposable in itself but this time it just doesn’t work.

Two things deserve separate mention. Firstly, the movie includes an outstanding sequence, an homage to John Woo. Everything’s included: a shootout in a church with doves, slow motion, the hero toting double pistols, two people pointing guns at each other, the works. Secondly, the subtitles are even worse off than in Shaolin Soccer; they’re illegible almost 1/3 of the time. This obviously makes following the movie a bit hard.

The verdict: not as great as Shaolin Soccer, still quite watchable. Now, if my copy of God of Cookery would just arrive soon…

Rating: € € €

Went to see Live Forever, the wannabe documentary about Britpop at Chapter Arts Centre. It was entertaining but the documentary quotient was quite low. They had interviewed the people that mattered most (Gallaghers, Albarn, Cocker, some hacks) and a few who didn’t (someone from Sleeper and two gits from a neverheard Oasis tribute band).

The problem was that they’d only got a single interview from the people so the end result was more a livening up of what everybody already knew and not an unearthing of something new. Aside from that what came across quite strongly was the unbelievable (from my Finnish point of view) lack of self-confidence the British seem to have.

The verdict: You might want to save your money for the rental. Or the TV showing. Doesn’t really matter.

Arvosana: € €

Lyhyestä virsi kaunis: tulisipa jo toukokuu ja Matrix Reloaded. Sillä Equilibrium, voi pojat, ei todellakaan ole hyvä elokuva.

Tarkemmin sanottuna se on hirvittävää tuubaa. Jotta en tuhlaisi kenenkään aikaa enemmän kuin on tarpeellista, luettelen nyt tämän selluloidin tuhlauksen puutteet ranskalaisin viivoin:

• juoni on rautalangasta
• maailma on varastettu Orwellilta ja Bradburyltä
• pahisten lippu on muotoiltu hakaristilipun mukaan (tässä vaiheessa klisevaroitin alkoi piristä)
• katsojien sympatioita kalastellaan koiranpennun avulla
• dialogi on kauheaa (–Olet oikeassa –Tietenkin)
• toimintaa on toimintaelokuvaksi liian vähän
• ”erikois”efektit on varastettu Matrixista, Cubesta ja Resident Evilistä
• kaikki muu paitsi gun-kata on paskaa ja sekin on välillä
• liian pitkä: olisi voinut toimia 30 minsan lyhärinä, mutta kaksi tuntia on liikaa

Säästä rahasi ja aikasi, äläkä katso tätä elokuvaa. Itse asiassa optimaalista olisi, jos voisit jotenkin varastaa Kurt Wimmeriltä. Miestä ei saa päästää enää koskaan käsikirjoittamaan yhtään elokuvaa.

Arvosana: € €

Vietimme oikein rattoisan sunnuntaipäivän elokuvissa. Kerrankin tuo monikkomuoto on aiheellinen, sillä katsoimme peräkanaa kaksi leffaa, Far From Heavenin ja Confessions of a Dangerous Mindin. Liekö mukavampaa tapaa luistaa koulutehtävistä kuin kävellä teatteriin lämpimänä sunnuntaiaamuna kello kaksitoista ja lähteä kotiin viideltä iltapäivällä?

Far From Heaven on Todd Haynesin, josta en ollut koskaan aiemmin kuullut, riemukritiikit saanut Technicolor-melodraama. Kriitikot pitävät vahvana Oscar-ehdokkaana (paras naispääosa, ainakin) ja loistavana kunnianosoituksena Douglas Sirkin puoli vuosisataa sitten tekemille nyyhkyleffoille. Tämä kaikki oli hyvin mielenkiintoinen lähtökohta, sillä en tunne myöskään Sirkin elokuvia, enkä ole tearjerkereiden ystävä. Joten oliko siitä mihinkään?

Vastaus on kyllä ja ei. ”Kyllä”, koska Far From Heaven on erittäin kaunis elokuvallisesti. Puiden lehdet, vuorokauden- ja vuodenajat sekä ennenkaikkea naisten valtavat puvut (”yhtä aikaa rajoittavia ja koossapitäviä”, kuten joku toinen terävästi huomautti) ovat täydellisesti synkronisoituja elokuvan tapahtumien kanssa. Moinen suunnittelu on tietenkin lievästi epärealistista, mutta se ei haittaa, sillä elokuvan tapahtumien sisäinen logiikka on puolestaan pettämätön: Se on 1950-luvun konservatiivista USA:ta alusta loppuun.

”Kyllä”, koska etenkin Julianne Moore mutta myös muut näyttelijät ovat hyvässä vedossa ja vetävät roolinsa läpi ilman ironiaa. ”Kyllä”, koska elokuvan käsittelemät teemat (homoseksuaalisuus ja rasismi) ovat yhtä tärkeitä ja arkoja nykyään kuin ne olivat vuosikymmeniä sitten. Ohjaaja Haynes väitti haastattelussa, että kyseessä on puolittainen sattuma, että hänellä ei varsinaisesti ollut tavoitteena kommentoida tämän hetken tapahtumia elokuvan käsikirjoitusta tehdessään. Uskokoon ken haluaa.

”Ei”, koska juoni (lue: tapahtumat) on pohjimmiltaan yksinkertainen ja ennalta-arvattava: onnetonta rakkautta, pidätettyjä kyyneleitä, haikeita hyvästejä. Joten vaikka elokuvan silkka täyteläisyys tuntui hyvältä, ei se pohjimmiltaan kuitenkaan ollut minun makuuni. Sonjan loppukaneetti oli ”ahdistava”. Kyllä, mutta ei niin ahdistava kuin vaikkapa Ang Leen tappavan hieno Jäämyrsky.

Arvosana: € € €

Kahdenkymmenen minuutin hengähdystauon jälkeen loikkasimme kerrosta ylemmäs multiplexissä ja lepuutimme mykiöitämme George Clooneyn* esikoisohjauksessa. Mitäpä sitä Confessionsista kirjoittaisi? Siinä on mainio pääosan esittäjä (Sam Rockwell), hauskoja hetkiä ja aivan mainio cameo-vitsi (Napakympin jenkkiversiossa/esikuvassa Neiti X valitsee Brad Pittin, Matt Damonin ja jonkun läskin esittämistä poikamiehistä tietenkin lihavan nörtin) mutta kokonaisuus on hieman hatara.

Ei mikään mestariteos, jos kohta ei aivan surkeakaan yritys. Se ei ole varsinaisesti komedia, ei trillerikään, muttei myöskään puhdasta ihmistenvälistä draamaa. Pohjimmiltaan Confessions on tarina hubriksesta (tällä viikolla eniten käyttämäni sana, epäilyksettä) jolle antaa oman pikantin säväyksensä se, että päähenkilön rappio ja (melkein) tuhoutuminen on pitkälti vain hänen mielikuvituksensa syytä (ei kuitenkaan – luojan kiitos – Kaunis mieli tai Rainman -tyyppisesti).

Jos jotenkin pitäisi tiivistää mielipiteeni elokuvasta yhteen lauseeseen, se olisi ”En aio ostaa tätä DVD:llä”.

Arvosana: € € €

Turhana detailina mainittakoon, että Far From Heavenin ”executive producers”-listalla oli kaksi tuttua nimeä, George Clooney ja Steven Soderbergh. Jotenkin kummasti viime aikoina näkemäni leffat tuntuvat linkittyvän yhteen. Adaptationin katsomisesta on reilut kaksi viikkoa, ja viime viikonloppuna katsomassamme Jackassin on tuottanut Spike Jonze. Jonzen kumppanina Adaptationissa puolestaan oli au naturellement Charlie Kaufman, joka on kirjoittanut myös Confessionsin. Tämä kaikki osoittaa jälleen kerran, että ihmismieli on pohjimmiltaan kone, joka pyrkii näkemään kokonaisuuksia, yhteyksiä ja kausaliteetteja kaikkialla. Joo-o, sen se nimenomaan osoittaa!