Mastodon

Archive for the ‘pop’ Category

Dokumenttiprojektin kevät

15.3. Kädenpuristus paholaisen kanssa
(Shake Hands with the Devil: The Journey of Roméo Dallaire)
Roméo Dallaire oli YK-joukkojen päällikkö Ruandassa vuonna 1994, massamurhien tapahtuma-aikana. Vuonna 2004 hän palasi Ruandaan ja kertoo palkitussa dokumentissa mitä kymmenen vuotta aikaisemmin tapahtui. Ohjaaja Andrew Jarecki.

29.3. Melancholian 3 huonetta
Pirjo Honkasalon dokumenttielokuvan pääosissa ovat lapset ja suru heidän silmissään – taustana Tshetshenian tragedia. Kaikkien aikojen menestynein elokuva on palkittu mm. Prix Italialla, Jussilla ja Venetsian elokuvajuhlilla. Tuotanto: Millennium Film, 2004.

3.5. Olematon unelma
(Cesky sen / Czech Dream)
Joka puolella julisteita: Prahaan avataan uusi hypermarket. ”Älä tule paikalle, älä osta” kehottavat taitavasti suunnitellut mainokset ja ihmiset valmistautuvat avajaisiin. Mitä tapahtuu, kun jättimarketin julkisivun takana onkin vain tyhjää peltoa? Ohjaaja ja tuottaja Filip Remunda, Tsekki, 2004.

Dokumenttiprojektin kevät 2006

Star Wreck tulee telkkarista

TV2: Lauantain kymppileffat

28.1. Star Wreck VI: In the Pirkinning
(Suomi 2005) O: Timo Vuorensola. N: Samuli Torssonen, Tiina Routamaa, Antti Satama, Karoliina Blackburn, Kari Väänänen. Harrastajavoimin tehty pitkä scifi-elokuva, joka parodioi kuuluisia avaruusseikkailuja.

Viikon elokuvaraportti

Werner Herzogin ohjaama White Diamond alkoi jossain vaiheessa tuntua fiktioelokuvalta. Itse asiassa tunne iski siinä vaiheessa, kun dokumentin päähenkilö kertoi ystävänsä, saksalaisen luontokuvaajan kuolemasta. Jostain syystä se vain tuntui näyttelemiseltä, harjoitellulta monologilta. Mutta jos kyseessä todellakin on dokkari — wau. Mistä näitä kouhoja löytää? Kolme tähteä viidestä.

The Interpreter oli niin peruskauraa kuin vain voi olla. Näyttelijät, hahmot, juoni, dialogi… ei huono, mutta ei missään nimessä mitään erikoistakaan. Samaa voisi sanoa Matchstick Menistä, joka on elokuva huijareista, ja kaikkihan tietävät, mitä huijarielokuvissa tapahtuu? (köhMametköh).

Dominion eli Paul Schraderin hyllytetty versio Manaaja-saagan alkuaskelista asettaa katsojan studiopäällikön kenkiin: julkaisisitko 80 miljoonan dollarin elokuvan tällaisenaan, vai pyytäisitkö vaikkapa Renny Harlinia tekemään sille jotain? Rennyn versio on näkemättä, mutta Paulin näkemys on ainakin huono kauhuelokuva ja muutenkin aika tyhjänpäiväinen vötkäle.

Descent on pelottava. Ensimmäisen säikkykohtauksen tullessa loikkasin — valehtelematta! — kymmenen sentin korkeuteen. Ja huusin. Itse asiassa Iikan mukaan reaktioni oli pelottavampaa kuin se, mitä ruudulla näkyi. En ole samaa mieltä — Descent on ihan perkeleen pelottava. Okei, loppupuolisko on enempi splätteriä, mutta ei siinäkään ole mitään vikaa, ja lopetus on ehdottoman hauska.

Exorcism of Emily Rose kestää kaksi tuntia, ja on tehokas säikkyelokuva ensimmäisen puolitoistatuntisen verran. Sen jälkeen se taantuu latteaksi lakidraamaksi, joka ei ole erityisen jännittävä, uskottava eikä varsinkaan pelottava. Leffa on toteutettu niin, että se ei (mukamas) ota kantaa siihen, oliko Emily Rose aidosti riivattu vaiko vain päästänsä pipi, mutta tämä vesitetty neutraalius tekee siitä paljon tylsemmän. Ei Manaajassakaan selitelty, hitsi vieköön!

Amelie on vieläkin yltiösöötti, ja se on yhä Delicatessenia ja Kadonneita lapsia heikompi leffa, miusta.

Totoro on aina loistava.

Näkymätön Elina oli ihan sympaattinen pikkuleffa, mutta en saanut siitä ihmeempiä kicksejä. (Tuo on todennäköisesti kaikkein huonoin mahdollinen sanavalinta tämän elokuvan tapauksessa, mutta en ole koskaan pelännyt olla väärässä!)

Le déclin de l’empire américain oli lähestulkoon yhtä viehättävä kuin Barbaarien invaasio. Kanadalaiset kasariakateemikot puhuvat Marxista ja panemisesta, tekevät ruokaa ja pettävät toisiaan. What’s not to like?

Summa: yhdeksän.

This is who I am

Hannah Arendtin Vita activa oli nostettu näkyvälle paikalle kirjastossa. Silmäilin sen esipuhetta, selasin ensimmäistä lukua ja laitoin teoksen takaisin hyllyyn.

Lainasin sen sijaan Matrix-sarjakuvan.

Kampus Kinon kevät

Kampus Kinon kevätohjelma on julkistettu. Potentiaalisia katsottavia ovat ainakin Pitkin tietä pieni lapsi 24.1., Tarina itkevästä kamelista 7.3., Manderlay 28.3. ja Rautakolmonen 11.4.

Muista kiintoisista GITS2 minulla on DVD:llä, Meri sisälläni tuli juuri vuokrattua, Maria Full of Grace on nähty jo aikoja sitten, Isä Amaron rikos on aika huono ja Innocencen katsoimma jouluna Helsingissä.

Kirjat vuonna 2005

Luin koko vuonna näemmä yhden fiktioromaanin (Pelevinin Generation P). Toistakin aloittelin, mutta se jäi kesken (Rothin Portnoy’s Complaint). Pitääkö vielä ihmetellä, miksi en tykkää osallistua kirjoista käytäviin keskusteluihin?

Read On…

Loput leffat vuodelta 2005, osa 2/2

Jahas, kadotin sitten listan jälkipuoliskon. Eipä sillä sen kummempaa väliä kai olisi ollut, sillä sen tärkein funktio on lopulta auttaa minua muistamaan, mitä elokuvia olen oikein nähnyt. Loppusummaksi tuli kuitenkin 184 leffaa, eli melkein elokuva joka toinen päivä.

Laskeskelin myös äsken talteen jääneitä Finnkinon lippuja. Niitä on 21, ja kun lukuun lisätään pari visiittiä muihin teattereihin, saadaan keskimääräiseksi leffateatterivauhdiksi kerta per kaksi viikkoa.

Mitähän näistä piti sanoa? Serenity oli tosi hyvä, ykkös-Narnia aivan hirvää kuonaa. (Carrie oli myös lähinnä koominen.) Useimmat muut olivat ”ihan hyviä”, eli aineski Wallace & Gromit, Mar adentro ja läjä muita. Kotimaisista Ystäväni Henry oli ok ja Pelikaanimies oikeastaan aika mainio, varsinkin ekan puolituntisen verran. (Jouluna katsoimma Tuomaan kera Bad Santan, joka oli vielä kolmannellakin kerralla aika hauska.)

Uuden vuoden ensimmäisen elokuvan on tarkoitus olla Herzogin White Diamond, jonka uusinta tulee Teemalta 14.30 — mikäli nyt siis herään siihen mennessä.

Read On…

Loput leffat vuodelta 2005, osa 1/2

Pikainen katsaus elokuun ja joulukuun väliseen elokuvatarjontaan: Katsastus tuli katsottua kahteen kertaan, sillä se on niin perkeleen hyvä. Haista jätkä vittu, ja mee veivaa Volgaas. Terminator on b-elokuva, mutta ajoittain ihan hauska b-elokuva. Monsters Inc on täyttä muovia, mutta sympaattinen. Tavallaan. Memories of Murder fiilistelee kivasti, mutta jääkö siitä loppupelissä mitään käteen? Ei kai. Crash — siis tämä uudempi Crash — oli vahvaa draamaa. Torremolinos 73 oli (muistaakseni) ihan hauska. Koti-ikävä rankistelee ajoittain ihan turhaan, Les Parapluies de Cherbourg — wau! Liekö katkeransuloisempaa läpilaulettua elokuvaa tehty koskaan? Vera Drake oli erinomaisesti näytelty, kyllä, 2046 oli kaunis, lumoava ja varsin utuinen, The Assassination of Richard Nixon ei oikein vakuuttanut, Liikkuva linna ei ole vahvinta Miyazakia, Pidä huivista kii, Tatjana! ja Calamari Union ovat molemmat hyviä elokuvia.

Tuosta ylläolevasta joukosta mieleenjääviä elokuvia olivat siis Katsastus, Cherbourg ja Kaurismäet.

Kesäleffoja

Kubrickin elokuvista Dr Strangelove taitaa olla se, jonka olen nähnyt kaikkein useimmin. Muistaakseni ensikohtaamisemme oli Joensuussa Elokuva-arkiston näytöksessä, mikä meinaisi suunnilleen vuosia 1995–1998. Pidimme toisistamme ensi hetkestä alkaen, ja suhde on jatkunut lämpimänä siitä asti. Tosin nyt viimeisimmällä kerralla huomasin, että ystäväiseni onkin hieman hitaampi ja kömpelömpi kuin mitä muistelin.

Moiset pikkuvirheet on kuitenkin helppo antaa anteeksi, kun elokuvan sydän on silkkaa kultaa. Mikä Outolemmessä sitten viehättää? Näyttelijät. Tarinan päättömyys. Dialogi. Luontevuus. Hyvä se on, joka tapauksessa.

Chungking Express oli tuttu sillä tavalla, että olen joskus ollut Kampus Kinossa koneenkäyttäjänä, kun leffaa on näytetty. Toisin sanoen en muistanut siitä yhtään mitään. Kar-wain leffat ovat aina kauniita, kaupungit näyttävät niissä aina hyvältä ja ihmiset ovat parantumattomia romantikkoja.

Ihan heti kärkeen pitää sanoa, että mielipiteeni Linnunradan käsikirjasta liftareille on täydellisen subjektiivinen fanipojan kuolaus. Minusta nimittäin kyseessä oli epäonnistunut elokuva, huono kirjasovitus ja epähauska komedia. Näyttelijöissä tai toteutuksessa ei ole sinänsä mitään isoa vikaa, mutta leffa ei vain millään kanna omillaan.

Lähes joka kerta kun nauroin (ja miten hiljaista teatterissa muuten olikaan!), nauroin jo ennen vitsiä kirjan muistolle, enkä valkokankaan tapahtumille. Se on huono juttu komedialle. Tapahtumat seurailevat alkuvaiheessa kirjaa melko uskollisesti, loppua kohti niitä on pitänyt pusertaa enemmän elokuvan vaatimaan tarinalliseen muottiin. Eipä siitä mitään sen suurempaa valittamista ole, mutta ei se leffaa riitä pelastamaan.

Minun on mahdotonta sanoa, kuinka hyvin Liftari toimisi sellaiselle, joka ei ole lukenut kirjoja. Mainittakoon nyt kuitenkin, että Douglas Adamsin suosikkitrivia oli tieto siitä, että nuoret laiskiaiset tippuvat toisinaan puista, koska ne nukahtavat kesken kiipeilyn.