Kiinnostavat

Metallica: Some Kind of Monster osoittaa… hetkinen, minähän kirjoitin tästä jo. Siis tiivistettynä: elokuva toimii kuvauksena rockbändin dynamiikasta (samat ongelmat vaivaavat näemmä kaikkia maailman bändejä), perheanalogiana (Hetfield ja Ulrich ovat vanhemmat, Hammet nörtähtävä, hiljainen lapsi, Mustaine katkera ex-vaimo) ja lisäarvoa se saa vielä siitä, että kohteena on metalliyhtyeiden arkkityyppi, Metallica. Leffa on kylläkin aavistuksen verran ylipitkä, ja dvdllä on poistettua matskua vielä tuntikaupalla lisää. Suosittelen silti kaikille, olit sitten fani eli et.

Crna macka, beli macor oli niin kaoottinen, että se oli oikeastaan aika hauska. Eli ”en ymmärrä”-naurun piiriin päästiin taas.

Silent Movie oli parempi kuin Blazing Saddles tai Producers. Jotenkin epäilen sen liittyvän siihen, että Silent Movie on nimensä mukaisesti mykkäelokuva. Kenties dialogin puute terävöittää visuaalisia gageja, kun kaksi erillistä elementtiä eivät enää kisaa katsojan huomiosta.

Sideways oli hyvä, mutta tykkäsin kyllä About Schmidtistä enemmän. Okei, Milesin ja Mayan kohtaus siellä pihalla (tiedät kyllä mistä kohdasta puhun) on valtaisan hieno, mutta mutta. Ehkä minua vaivaa se, etten tiedä pitäisikö leffaa katsoa draamana vai komediallisena draamana. Et silleen laatutyötä, muttei transendoidu!

Dig! on toinen hieno rokkidokkari. Vaikka sitä markkinoidaan Dandy Warholseilla, on pääpaino Brian Jonestown Massacressa ja etenkin sen läpihullussa päämiehessä. Ryysyistä rikkauksiin -tarinaa enteillään, mutta sitten mennäänkin alaspäin ja rytinällä.

Isältä pojalle ei ole missään mielessä täydellinen (esim. esittelytekstin väite elokuva kertoo isien ja poikien suhteista ja sukupolvien välisestä kuilusta yhden suvun kautta; elokuvan päähenkilöt edustavat neljää miespolvea on kyllä liioittelua), mutta erittäin kiinnostava se on joka tapauksessa. Elokuvaa katsoessa kun ei voi olla miettimättä omaa isäsuhdettaan. Minun tapauksessani ajatuskulku meni suunnilleen ”onhan meilläkin tukistettu ja itketty, mutta ei se ihan noin pahalta tuntunut”, eli tuli normaali olo. Se lie ihan hyvä terapeuttinen tulema elokuvalle. Isältä pojalle vertautuu mielestäni monella tasolla Capturing the Friedmansiin, onhan molempien ytimessä perhe ja muistin luotettavuus. Tässä vertailusa CtF kyllä vie voiton, mutta toisaalta se ei kerrokaan suomalaisesta perheestä. (Tästä nationalistis-romanttisesta aihebonuksesta pitää kirjoittaa lisää Työväenluokan kohdalla.)

Naked Lunch oli aika wau. Ötököitä, Peter Weller ja Bilbo Reppuli sekoilemassa Pohjois-Afrikassa. Jos olisin lukenut Burroughsin eepoksen, raskauttaisi tietoisuus näiden kahden teoksen eroista varmaan katselukokemustani, mutta neitseellisen puhdas mieleni kykeni nauttimaan Cronenbergin visioista estottomasti. Elokuva, jossa on paljon puutteita, mutta joka siitä huolimatta pitää jotenkin kokonaisvaltaisesti otteessaan.

I Heart Huckabees eli Paul Thomas Anderson ohjaa Charlie Kaufmanin käsikirjoituksen. Paitsi ei oikeasti, sillä Kaufmanin käsiksessä olisi paljon enemmän tolkkua, ja P. T. Anderson hoitaisi hektisyyden tyylikkäämmin. Voi olla, että toisella katselukerralla Huckabees vaikuttaisi paljon tyhjemmältä kuin mitä nyt luulen. Tai onhan se aika selvää, että ei tässä mitään tolkkua ole — mitä nyt ihmiset toikkaroivat ympäriinsä ja lausuvat monimutkaisen kuuloisia tyhjänpäiväisyyksiä. Silti: Selluloidin magia toimii joskus ihmeellisillä tavoilla. Ks. yllä.

Roskaa

Wizard of Ozia inhosin jo ensimmäisellä kerralla, ja uusintakatselu vain vahvisti mielipiteeni. Se on tylsä, rasittava, hidas, pitkä ja siinä lauletaan ihan liikaa. Lastenelokuvat voi tehdä fiksusti (vrt. Totoro) ja musikaalin ei ole pakko nostattaa tappohaluja (vrt. Singing in the Rain).

Saw on varmaankin vuoden ylimainostetuin kauhuelokuva. Ensimmäiset 15 minuuttia ovat varsin kiehtovat, mutta sitten leffa tekee lostit ja eksyy loputtomiin takaumiinsa. Kaiken muun pahan lisäksi se yrittää rakentaa henkilöiden välillä jännitteitä, mutta kun niiden paperinukkejen kohtalo ei siinä vaiheessa voisi enää vähempää kiinnostaa. Skippaa.

Little Caesar: ks. Angels with Dirty Faces. Voin juuri ja juuri käsittää, että aikanaan rosmojen kuvaaminen on ollut raju juttu, mutta ei näitä kyllä enää katso pirukaan.

Quatermass 2 on tavallaan viehättävä brittiscifi, mutta on se toisaalta niin halvalla ja nopeasti tehty, että katsominen on pikkaisen hankalaa.

Hunting of the President on kirjan oheistuotteeksi tehty vedätys, jonka elokuvalliset arvot ovat aika vähäiset. Kyllähän sen tiedonhankintamielessä katsoo, mutta onko siinä mitään ideaa? Helpompi olisi lukea.

Lemony Snicket’s A Series of Unfortunate Events on aika erikoinen väliinputoaja. Pääosanesittäjien ikä viittaisi esiteinille suunnattuun tuotokseen, mutta jännitystä on suunnilleen yhtä paljon kuin sadussa. (Vaikkapa Potterit ovat paljon pelottavampaa kamaa.) Visuaalista ilmettä jaksaa ihastella hetkisen, mutta valitettavasti elokuva kestää hetkistä pitempään.

Yritystä

Puhun suoraan. Hotel Rwanda saa ainakin puolet pisteistään aiheestansa, joka on tärkeä ja koskettava. Ilman kansanmurhaa tämä olisi hyvin keskinkertainen elokuva, mutta tapahtumien faktuaalisuus kuristi ainakin minun kurkkuani.

Paths of Glory sisältää muutaman aika vänskän visuaalisen tempun ja onhan se sotakin kovaa, mutta come on — kyllä tuotoksen ulkoasu on vuosikymmenien mittaan päässyt jo väljähtymään. Sodanvastainen sotaelokuva saa silti aina perushyvät pisteet.

A ma soeur! on alkupuoliskoltaan erikoinen sekoitus naturalismia ja teatraalisuutta pitkine seksikohtauksineen ja kaunopuheisine ranskalaisineen. Loppupuolisko on jotain ihan muuta. Mitä tästä nyt voi sanoa?

Forbidden Planet oli ihan hauska, kontestissa siis. Jotenkin nämä sädepyssyskifit ovat ikääntyneet vähemmän kuin samoihin aikoihin tehdyt realistiset draamat. Mikä lie siihenkin selityksenä. Koomisen puolelle tämäkin aika ajoin repeää, kuten niin moni sukulaisensa, mutta lopputulos jää lievästi plussan puolelle.

Insomnian alkuperäinen versio oli varsin hyvä ollakseen norjalainen poliisijännäri. Uusintaversion näkemisestä on kulunut jo tovi, joten en tohdi verrata kaksikkoa sen tarkemmin. Se on kuitenkin selvä, että vuoden 1997 version katsoo ihan mielellään. Pienieleistä, tarkkaa, toimivaa.

Napoleon Dynamite, Airplane! ja Orgazmo muodostavat kolmikon, joka häilyy ”yritystä”- ja ”kiinnostavat”-kategorioiden välisessä limbossa kuin sitkeä räkä nielussa Cooperin testin jälkeen. (Mainittakoon, että Dynamiten näin nyt ensimmäistä kertaa, mutta jälkimmäisten kohdalla oli kyse kertauksesta.) Kaikissa kolmessa on puolensa (tyhmät vitsit) ja puolensa (tyhmät vitsit). Voi olla, että näitä ei kannata yksinään katsoa, ellei tahdo pilata hyviä muistoja. Porukalla idioottikomediat tuntuivat toimivan, ainakin meidän idioottipiirissämme.

Mean Streets näytti hyvältä, näyttelijät olivat vireessä ja kohtauksissa oli imua. Scorsesen ykkössarjaan sitä ei kehtaa kuitenkaan korottaa, sillä tarina oli siinä määrin haahuileva. Parhaimmillaan Martin elokuvien narratiivinen draivi on jauhanut eteenpäin kuin lauma vesikauhuisia liikereitä, joten Mean Streetsiä on pakko rokottaa tästä puuttesta. Mutta: ei tarvitse olla Scorsese-kompletionisti katsoakseen tämän. (Vaikka pojat olivatkin vähän eri mieltä.)

Spanglish oli noin periaattessa aika mainio, vaikka Tea Leoni vetääkin roolinsa yli ja Paz Vega näyttää hirmuisen paljon Penelope Cruzilta. Sanottakoon myös, että Adam Sandler näyttelee oman osansa vallan mainiosti, jopa paremmin kuin Punch-Drunk Lovessa. (Osaltaan arviooni vaikuttanee se, että tässä hän ei esitä autistista.) Ison narinani leffaa kohtaan tulee sen asenneilmapiiristä — viimeisen minuutin aikana katsojalle tuputetaan jättiannos sellaista opetusta, että itku meinaa päästä. Ihan saman tason lopputyräyksestä ei ole kyse kuin Signsissä, jossa koko elokuva tuhoutuu lopun idiotismien vuoksi, mutta kyllä tässäkin yritetään parhaansa mukaan pilata katselukokemus. Toisin sanoen: jos en olisi tällainen kuvainraastaja analfabeetti, sydämeni eittämättä lämpenisi elokuvan perhearvoja kunnioittavalle viestille.

Code 46 on sarjassamme ”kunnioitettava yritys”, älyllinen scifi-leffa oikeilla näyttelijöillä. Melko lähellä Gattacan meininkiä liikutaan, eli sen elokuvan ystävät varmaan tykkäävät tästäkin. Minä odotin Winterbottomilta vielä kovempaa paukkua.

Trinity and Beyond ei sitten millään muulla pelaakaan kuin kuvamateriaalilla. Kertoja tiputtelee faktoja sen verran, että pommien sijoittelu aikajanalle onnistuu, eikä tässä kyllä paljon enempää tarvitsekaan. Kriittinen analyysi vaatisi kokonaan toisen leffan, ja joka tapauksessa sairas on se mieli, joka ei näitä kuvia nähtyään jää hetkeksi miettimään vetypommia.

Bad Luck Love olisi kaivannut jämäkämpää juonta, sillä muudi, luukki ja näyttelijät ovat varsin hyvin kohdallaan. Aika uskonnollisella (lue: kristillisellä) tasolla pyöritään, mikä on tavallaan hauska vastine gangsterimeiningille. American History X on parannustarinoineen aika samanlainen kuin tämä, paitsi että kaikessa banaaliudessaankin AHX on parempi elokuva.

Machinist selittelee ihan turhaan viime minuuteillaan. Siihen asti katsoja on voinut ihmetellä ja nautiskella mindfuckista. On se Bale ihan perkeleen laihaksi itsensä vetänyt. Mestariteosta tästä ei silti tule, ei edes ajan kanssa.

Untergang. Tässäkö se nyt oli? Okei, sota- ja natsileffana Untergang on ihan pätevä, mise-en-scene ja silleen toimii. Silti: tässäkö se nyt oli?. Hitler oli kajahtanut, Göbbelsin perhe anti-von Trappeja ja älyttömiä ohjeita seurattiin viimeiseen asti. Mutta emmekö me jo tienneet tätä? Ja miten helvetissä voi tämän katsottuaan todeta, että ”kylläpä siinä inhimillistettiin Hitleriä”? Muutamia upseereista ehkä, mutta ei hyvä natsi-paha natsi -diskurssissakaan mitään erityisen uutta ole.

In Good Company on ur-elokuva. Henkilöhahmoissa ei ole mitään yllättävää, juonessa ei ole mitään yllättävää, dialogi on ajoittain puisevaa. Toisessa vaakakupissa painavat perinteisen katharsiksen ihanuus, Scarlett Johanssonin valtaisa ihanuus ja … tjaa, en keksikään enää kolmatta seikka. Jos tämä tulisi maanantai-iltana telkkarista, jäisin tuskin katsomaan.

Sennen joyu elikäs Millennium Actress käyttää hauskasti hyväkseen piirroselokuvan mahdollisuuksia loikkiessaan nykyhetken, menneisyyden, toden ja elokuvan välillä. Valitettavasti vain tarina, jossa samat asiat tapahtuvat uudelleen ja uudelleen eri aikakausina, johtaa siihen, että henkilöhahmot eivät juurikaan syvene ja täten koko homma alkaa jossain vaiheessa maistua puulta.

Koska minulla ei nyt ole mitään akuutteja kirjoitusjuttuja päällä, luulen pääseväni käsittelemään kevään mittaan nähtyjä hyviä leffoja ihan kohta. Sitä ennen kokonaismäärä on 62.

Jälkimmäinen osa sitten joskus.

Clash of the Titans oli ajoittain ihan kiva (Kreikan jumaltarusto sikailevine yliolentoineen on aina viehättänyt minua enemmän kuin kristinuskon totaalisen huumorintajuton despootti-Julle), mutta se oli myös erikoistehoste-elokuva. Harva asia vanhenee nopeammin kuin erikoistehosteet elokuvissa, joten Clash vaikutti paljon 24 vuottaan vanhemmalta. Leffan ensimmäinen puolisko on varsin notkea, mutta jälkipätkä onkin sitten jäykempi kuin Gorgonin uhri. Muihin puutteisiin voidaan lukea Harryhausenin animaatio, joka ei ole yhtä vakuuttavaa kuin Jason & Argonautsissa ja klassisten näyttelijöiden törkeä tuhlaaminen jumalrooleihin; Zeusia lukuunottamatta he lähinnä seisoskelevat taustalla.

Rupan sansei: Kariosutoro no shiro ei ole huono animaatioelokuva an sich, mutta sitä ei voi olla vertaamatta Miyazakin myöhempiin tuotoksiin. Kun tämä myöhäisempi tuotanto sisältää sellaiset pätkät kuin Totoro, Porco Rosso, Mononoke ja Sen to Chihiro, on tulos selvillä jo ennen alkuvihellystä: turpiin tulee. Okei, tässä on menoa ja meininkiä, mutta hahmot eivät ole Miyazakin omia ja ehkä sen takia jäävät elokuvassa varsin pinnallisiksi. Toisekseen vauhdikas seikkailu näyttää ihan siistiltä ja mageelta, mutta kun Miyazaki on hoitanut saman homman myöhemmin kotiin vielä todella paljon siistimmin ja mageemmin. Kompletionistit katsokoon.

Gong fu menee valitettavasti Chown tuotannossa kakkoskastiin. Itse asiassa tuohon alielokuvien joukkoon kuuluvat kaikki muut näkemäni Chow-pätkät mestarillista Shaolin Socceria lukuunottamatta. Kung Fu Hustlessa, kuten Gong Fu täällä englanninkielisessä maailmassa kotoisasti tunnetaan, pitää sisällään niin draamaa kuin aitoa chop! kick! hamster style! -taisteluakin, mutta mielestäni osaset eivät muodosta yhtä täyttävää soppaa kuin edellisellä kerralla. Mikäli en pitäisi Shaolin Socceria niin suuressa arvossa, olisin hyvinkin voinut saada tästä elokuvasta enemmän irti. Nyt se jää valitettavasti pettymykset-pinoon.

Pinocchio on viimeinen kruununjalokivi Disneyn varhaisten täyspitkien joukossa. Tässä yhteydessä jalokivi on ymmärrettävä suhteellisesti — onhan leffa väliotsikon ”yritystä” alla — eli suhteessa 1950-luvun ja myöhempään tuotantoon. Pinocchion puolesta on sanottava se, että se on aivan julmetun komea. Animaatio, taustat, kaikki pelaa yhteen loistavasti. Ongelmana taas on se, että tässäkin on kyse sadusta, ja sadusta joka on kerrottu niin että tiedostavalta kaksikymppiseltä puhkeaa verisuoni päästä. (Ihan tosi, lapsille voi tehdä elokuvia ilman että ne ovat niin saakelin banaaleja!) Mutta on tämä animaationa nätimpi kuin vaikka joku Ruusunen, joten Disney-leffojen henk. koht. top 5 -listalle Pinocchio kohoaa.

Aviator on tässä keskimmäisessä kategoriassa siksi, että henkeäsalpaavan alun jälkeen se muuttuu möhköfantiksi. Möhköfantiksi, jolla on kyllä hampaita ja villi katse, mutta myös niin perhanan harmaa ja leveä perse. Perse, jonka tuijottelu puuduttaa, vaikka sitä kuinka katselisi suurelta valkokankaalta ja monikanavaäänen kanssa. Leo hoitaa homman kotiin suvereenisti, ja aina välillä Scorsese potkii leffaan vauhtia oikein kunnolla. Jo ennen ensi-iltaa kuultiin purnausta siitä, että elokuva skippaa Hughesin loppuvuodet, mutta kyllähän niihin viimeisen puolituntisen aikana viitataan. Vähän hassua oli minusta sen sijaan se, että — *** SPOILER ALERT! *** — lopun Spruce Goose -lento näyttäytyy voittona, vaikka kyseessä oli ainoa kerta, kun jättilintu jätti maan kamaran. Nillitystähän tämä on, koska biopic on aina karsintaa, mutta vaivaamaan se jäi silti.

Outo kutina takaraivossani viestii, että Slither olisi saattanut olla hyvinkin nautittava elokuva, mikäli sen olisi ohjannut joku joka tietää mitä on tekemässä. Tunnelma on nyrjähtänyt, ja non sequitureja pomppaa esiin aina muutaman minuutin välein. Ei vikaa voi oikein näyttelijöidenkään niskoille pistää, vaan enempi kyse on koko elokuvan rytmistä. IMDB:ssä joku kommentoi, että Coeneiden ohjaamana tämä olisi mestariteos. Voi olla… mutta toisaalta Coenit eivät ohjanneet Slitheriä.

Comedians on aika väsynyttä kamaa, vaikka perustuukin Graham Greenen teokseen ja pääosissa pomppivat itse Burton + Taylor. Paras osa on Alec Guinnessilla, jonka hurlumhei-upseeri herättää katsojassa sentään jonkinlaisia tunteita.

Rebel Without A Cause on eloukuva, josta voin pinnistämällä ymmärtää, miksi se aikanaan oli niin kova juttu. Ilman ilmestymisaika-kontekstointia tämä on lähinnä koominen teos — teinien repelöinti ei ole kovinkaan repeliä (eivätkä näyttelijät näytä kovinkaan teineiltä). Sitä paitsi Plato on hervottoman rasittavaksi kirjoitettu & näytelty. Jimmy Deanissa on kyllä yritystä, ja ehdottomasti ainesta idoliksi.

Ice Station Zebra oli (IMDB:n mukaan) Howard Hughesin suosikkielokuva. Urgh. Onhan tässä välillä vähän jännitystä, mutta suurin osa ajasta kuluu katsellessa sukellusvenettä ja ihmetellessä, miten Pohjoisnavalla voi hengailla ilman pipoa. Loppukin on melkoinen antikliimaksi.

Jimmy Cagneyn gangsteriroolit ovat kuulemma legendaarisia. Okei, Angels with Dirty Faces antaa jotain osviittaa siitä, että miehellä oli coolia, mutta kun ympäröivä elokuva on niin lattea, niin lattea, että maitokahvi pursuu ulos tyhjistä silmäkuopista.

Miestä ei voi raiskata. Ei ehkä voi, mutta voi pojat kun siitä voikin tehdä tylsän elokuvan. Eniten viehätti 1970-luvun tarkkailu; vaatteet, autot, rillit… vau. Täytyy tosin mainita, että en ole nähnyt raiskaus-kosto-genren klassikoista yhtäkään (I Spit on Your Grave on jonossa odottamassa näkemistä), joten kaikupohjakin puuttuu.

Dr. Mabuse, der Spieler… ei ei ei ei ei. Kuten joskus totesin Metropoliksesta, minä en vain jaksa näitä mykkä-draamoja. Ne on kerrottu niin ylettömän hitaasti, että draama haihtuu kuin pieru Saharaan. (Hidas kerronta ei muuten ole sama asia kuin hidas rytmi. Tarkoitan mykkäleffojen hitaudella ennen kaikkea sitä, että simppelin asian viestiminen kestää minuuttitolkulla, kun katsoja tajuaa sen jo sekunnissa parissa. Vaan minkäpä sille 1920-luvun ohjaaja mahtaa, että nykykatsoja on pikkuisen nopsempi kuin aikalaiset.)

The Year of Living Dangerously yritti olla ilmeisesti yhteiskunnallisesti tiedostava draama (Killing Fields, Welcome to Sarajevo, Hotel Rwanda), mutta eipä Indonesian kuohuista paljon jäänyt meikäläiselle mieleen. Journalistisen kiemuroinnin lisäksi leffassa pelattiin erikoista kolmiodraamaa, joka toimi sinälleen ihan okei, mutta ei polttanut aivon pintaan erityisempiä muistijälkiä. Itse asiassa Master and Commanderin ekstratkin olivat kiehtovampia kuin tämä.

Ei puhuta Casshernista enää koskaan, okei?

Nyt kun olen ehtinyt sulatella asiaa tovin, tarjoan sinulle parhaat, hienoimmat tai muuten vain mieleenpainuneimmat vuonna 2004 näkemäni elokuvat, kukin virkkeeseen tiivistettynä.

Syvälle sydämeen sattuu

Oldboyn kostofantasia ja likainen visuaalisuus tärähti kuin nyrkki, Capturing the Friedmans lienee paras koskaan näkemäni dokumenttielokuva, Hafiðin (Meri) tragedia toimi, Elephantin ilmeettömyys vain korosti sen keskiössä olevan hirmuteon voimakkuutta. Irreversible on kuristavan kauhea elokuva jonka hirvittävin kohta ei edes ole se pahamaineinen raiskaus vaan sitä seuraava takauma, 21 Gramsin rikottu rakenne tuki rikkirepivää tarinaa (ja sai jopa Sean Pennin näyttämään hyvältä), Love Liza antoi Philip Seymour Hoffmanille mahdollisuuden näytellä luuseria oikein olan takaa ja vaikka Welcome to the Dollhouse ei ole ihan Happinessin veroinen, sukulaisuuden tunnistaa kyllä helposti.

Hauskat

Tulitikkutehtaan tyttö olikin ihan pirun hauska, Dellamorte Dellamore tarjosi tissejä ja zombeja eikä höpöleffalta voi paljon enempää pyytää, Harold and Mauden huumori oli mustaa mutta sitäkin hauskempaa, Crumb olisi vain ratkiriemukas elokuva mutta dokumenttina siihen tulee myös vakava sivuteksti, Spellbound pitää otteessaan alusta loppuun ja Bubba Ho-Tep on hieno filmatisointi limaisesta novellista.

Jänskät & dramaattiset

Elephant Manin puhdas sentimentaalisuus vetosi syvästi, La Mala Education tuntui oikealta taiteelta, Lapsia ja aikuisia oli hyvä elokuva ihan ilman mitään suomalaistasoituksia, American Splendor yhdisti dokumentin ja fiktion hienolla tavalla, Koyaanisqatsin musiikkivideototeutus oli hypnoottinen, Il buono, il brutto & il cattivo (Hyvät, pahat ja rumat) käyttää kankaan aika- ja avaruusulottuvuudet niin kuin vain Leone westerneissä osasi, Invasions Barbaresin nokkela sanailu ei ehkä muistuta mitään todellisuutta mutta vetoavaa se oli silti, Wu jian dao (Infernal affairs) oli yksi parhaista trillereistä koko vuonna, Kill Bill vol 1 on suoraviivaisuudessaan kakkosta vakuuttavampi, Cowboy Bebop -elokuva Knockin’ On Heavens Door toimi sarjaa paremmin juuri tiukan aikarajan takia, Glengarry Glen Ross on yllättävänkin visuaalinen Mamet-elokuvaksi (dialogista ei varmaan tarvitse edes mainita) ja Lost In Translation oli minusta — kaikessa implisiittisessä rasismissaan, leijailevuudessaan ja artsy-fartsiudessaan — kaunis.

Toista kertaa katsotut

Kauas pilvet karkaavat oli yhä hurmaava, Royal Tenenbaumsin äkkivääryys ei kyllästyttänyt vieläkään, Bad Santan rivous jaksaa aina vain huvittaa, Being John Malkovich paljastaa lisää kiemuroitaan samoin kuin Adaptation, Casablanca on niitä harvoja vanhan Hollywoodin tuotoksia jotka toimivat minulle, Aleksis Kiven elämä on hauskempi kerta kerralta, Les Triplettes de Bellevillen animaatio on huikaisevaa, Pulp Fiction on Tarantinon paras elokuva, Shaolin Soccerin voinee ylittää vain Chow’n tuleva pätkä ja Big Lebowski oli paljon hauskempi elokuva kuin mitä ensikatsomisella, silloin Fargon varjostamana, ajattelin.