Lassie, come home!on käännetty
Lassie palaa kotiin. Menee vähän jännitystä tuosta.
Archive for the ‘pop’ Category
Omakuva durch musik
Valley Boy
2. Describe yourself
Mr Carbohydrate
3. How do some people feel about you?
Forever Delayed
4. How do you feel about yourself
Prologue To History
5. Describe your boy/girlfriend
You’re Tender And You’re Tired
6. Where would you rather be?
Montana / Autumn / 78
7. Describe what you want to be
No Surface All Feeling
8. Describe how you live
Mausoleum
9. Describe how you love
You Love Us
10. Share a few words of wisdom
Freedom Of Speech Won’t Feed My Children
Idea on vastata jokaiseen kysymykseen yhden tai useamman kappaleen nimellä, mutta vitsi on se että kaikkien vastausten kaikkiin kysymyksiin pitää olla samalta artistilta. Pahan alku ja juuri
My Fair Lady
Kaiken kaikkiaan ensimmäiset puolitoista tuntia sisältävät siis juuri ne ainekset, jotka tekevät klassisista elokuvamusikaaleista hyviä. Valitettavasti vain viimeinen tunti on taas semmoista sitkuttelua, että muutama hyvä laulukaan ei sitä jaksa kannatella. Kustannushyötysuhteeltaan paras ratkaisu on siis katsoa leffaa väliaikaan saakka ja lopettaa siihen.
DVD:llä ollut restaurointikommenttiraita vaikutti aika mielenkiintoiselta, mutta valitettavasti minulla ei ollut aikaa kuunnella sitä. Toinen hauska piirre on siinä, että mukana tuleva 1960-luvulla tehty featurette (lue: mainos) argumentoi elokuvan hienoudesta täsmälleen samalla tavalla kuin 2000-luvun spektaakkelitkin: maksaa paljon, alkuteos on tunnettu ja pääosissa on staroja. (IMDB)
Härkä ja kissa
Raging Bull
Robert de Niro lähestyy komediaa täysääliön Jake La Mottan roolissa. Mies on sairaalloisen mustasukkainen eikä – kuin sadussa ikään – osaa ratkoa ongelmiaan kuin nyrkkien avulla. Aika tuskaiseksi tämä menee, ja vaikkei Härkä missään nimessä ole huono elokuva, on minun hieman hankala käsittää sen suosiota muuten kuin Schraderin, De Niron, Scorsesen ja 1970-luvun Hollywoodin päättymisen kontekstissa.
Kissa kuumalla katolla
Vallan mainio elokuva tämä, kunhan onnistuu ensin naksauttamaan aivot teatraaliseen asentoon. Sillä suoraa lavasovitustahan tässä katsellaan, vaikka kuva on laaja ja in Metrocolor. Alkuperän paljastavat paitsi näyttelijöiden tukeva etunoja rytmikkäiden vuorosanojen vuoksessa, myös melko tasaisella tahdilla etenevä aika, tapahtumien rajoittuminen yhteen tilaan kerrallaan sekä tekstin sisäiset vertauskuvakerrostumat (kainalokeppiä tarvitsee useampikin henkilö useammassakin mielessä). Mutta kun näistä pikkuseikoista pääsee yli, on tarjolla pirullisen terävää dialogia, jossa on tarjolla monta hyvää pointtia ja mieleenjäävää sutkausta. Ja onhan se Taylorin Lissu ihan nätti ollut nuorena likkana.
Rokkaaminen verolle
Paska homma, sanon minä – ei se Provinssi kovinkaan pitkään ole ollut voitollista toimintaa, eikä tämä päätös ainakaan helpota eloa. Mutta ehkä valtiovalta tietää jotain mitä me tyhmät popparit emme, ja Seinäjoella tosiaan tungetaan rokkaamalla tahkottuja tuloja johonkin ei-yleishyödylliseen. Kas tässäpä Karpelalle oiva paikka populismipisteiden kalasteluun Suomen ideologisesti ankkuroitumattomalta nuorisolta.
Plötsis
Aladdin
Siitä onkin hyvän aikaa, kun tämän viimeksi näin. Uudempi silmäys hieman himmensi muistojen hehkua, koska tällä kertaa kontekstina oli tietous Disneyn myöhempien aikojen seikkailuista sekä Japanin poikain toilailuista animaatiopuolella.
Niin että kysymys kuuluukin: kannattaako sitä Aladdinia enää katsoa? Vastaus: Miksipä ei? Kyllä tämäkin kuuluu 1990-luvun länsimaalaisten animaatioiden kärkikastiin, vaikkei muussa yhteydessä ehkä enää niin hyvältä vaikutakaan.
Dark Blue
Kurt Russell, mikä mies! Eikä elokuvakaan ole hullumpi. Kliseiden puolellehan sitä tipahdellaan pakostakin, kun pääjuonteena on hyvän poliisin ja pahan poliisin keskinäinen suhde, mutta matkaan on saatu mahdutettua myös jonkun verran harmaan sävyjä.
Joten jos unohdetaan se loppupuhe, niin onhan tämä oikein mainio poliisigenren edustaja. Ainakin parempi kuin Training Day.
Ed Wood
Ed Wood Tim Burtonin paras elokuva. Syyt listattuna ei missään erityisessä järjestyksessä.
- Ed Wood ja Martin Landau ovat erinomaisia.
- Mustavalkokuvaus on henkeäsalpaavan kaunista, erityisesti realismin sivuuttava valaisu. Upeaa.
- Käsikirjoituksessa on selkärankaa. Yleensähän Burton-setä tekee satuja, jotka ovat vain kasa kauniita kuvia.
- Kerrankin tuntuu siltä, että hra B välittää päähenkilöistään. Epäilen tämän johtuvan siitä, että molemmat ovat aidosti Burtonin idoleita. Hän esittää Woodin ja Lugosin sympaattisina hahmoina, joille ei millään tahtoisi käyvän huonosti. Itse asiassa heille ei käykään elokuvassa huonosti, vaikka tosielämässä tilanne taisi olla hieman toinen.
- Ja vaikkei tätä dokumentaariseksi oikein ilkeä väittää (katso nyt sitä Deppin näyttelemistä!), sopii moinen ylilyöntityyli B-elokuvien mestarista kertovaan elokuvaan kuin haudasta nousseet ruumiit ulkoavaruuden olentojen suunnitelmiin.
Fast and the Furious
Pohjimmaisena lötköttelevä undercover-poliisi kunnioittaa pahiksia -juonikuvio voisi olla vaikkapa Reservoir Dogsista tai City on Firestä. Jos tuo paljastus pilasi katselunautintosi, et varmaan myöskään arvannut, että elokuvan lopussa kyttä arvostaa pahis-Dieselin luottamusta enemmän kuin lakia ja päästää kaljupään karkuun.
Toisekseen: Olenhan minä kuullut elokuvallisen ajan elastisuudesta, mutta tässä pätkässä kymmenen sekuntia kestävät varttimailit venyvät jonnekin naurettavuuden rajamaille ja ylikin. Ja kun valittamisen makuun päästiin, niin entäs sitten dialogi? He’s complicated
, tuumii pollari pahiksesta. Dude, I hate to break this to you, but no he ain’t.
Eikä brändinrakentaminenkaan ihan täysin onnistu, koska arvon pääosanesittäjän läsnäolo tekee tällaisesta rätinäpätkästä yhtä paljon Vin Diesel -elokuvan kuin minun presenssini jossain illanistujaisissa tekee niistä Olli Sulopuisto -bileet. Tai kääntäen: Jos lihaskimppuna olisikin ollut Heath Ledger, tekisikö se tästä Heath Ledger -elokuvan? Tuottajavetoisiahan nämä projektit ovat, eikä siinä mitään vikaa ole.
Hämmentävän tylsän pätkän olivat saaneet aikaan, kun otetaan huomioon että kyseessä on kuitenkin toimintaelokuva ralliautoilusta. Lopuksi pitää vielä valittaa siitä, miten kaikenkaikkisen turha coda tähän oli lätkäisty. Huono mikä huono.
Helmiä ja sikoja
Perttu Leppä on aika hyvä henkilöohjaaja, Lavikaisen Timo on hassu kun se näyttelee humalaista ja Helmiä & sikoja on kehnohko leffa. Hauskoja hetkiä on riittämiin ja välillä poikain toilailut koskettavat myös sydänalaa, mutta emotionaaliset tehot hukkuvat jonnekin laulujen loputtoman toiston suohon. (Jos Sydämeeni osuman sain ja Rakkauden haudalla eivät soi päässäsi kun poistut teatterista, olet onnekas. Ja mahdollisesti kuuro.)
Pitää vain toivoa, että seuraavalla kerralla joku muu tekee käsikirjoituksen, koska sitten lopputulos voi olla jotain todella hienoa.
Hours
Kylläpä vaan harmittaakin näin jälkikäteen, ettei tullut luettua Mrs Dallowaytä etukäteen. Tai no, enhän minä ole sitä vieläkään lukenut, eikä se estänyt Hoursista nauttimista. Epäilenpä vaan, että kirjan tuntemus olisi lisännyt kerrontaan vielä yhden tason lisää.
Ilkeät ihmiset kutsuvat tällaista tavaraa faux-brow– taiteeksi: vaikuttaa hankalalta (high-brow) vaikkei olekaan (faux). Oli miten oli – äskettäinen linkkini Salonissa olleeseen artikkeliin sopii tähän paremmin kuin hyvin –, minusta Hours oli erittäin nautittava. Juonet ja teemat risteilevät keskenään koko elokuvan ajan yhä kiihtyvällä tahdilla, ja vaikka ensimmäisissä kuvissa näemme Virginia Woolfin hukuttautumassa, ei leffasta silti puutu jännitystä.
Alan myös vähitellen ymmärtää, miksi Meryl Streepiä kehutaan niin paljon. Syy on yksinkertaisesti se, että parhaimmillaan Streep on todella hyvä näyttelijä (ks. lisäksi vaikkapa Adaptation).
Tiivistettynä: Vuoden parhaita draamoja, Nicole Kidmanista huolimatta.
Kahlekuningas
Kovin perinteisen tuntuinen kasvutarina 1970-luvun Torniosta osui ja upposi Olliin. Nyt vain kävi niin, että huumori, näyttelijät (jumaliste, Heikki Hela ei olekaan pelkkä pelle!), fantasian ripaus, hujaus tragiikkaa ja lämmin sydän ovat sotkeentuneet selluloidilla vallan mainioksi kokonaisuudeksi. Kyynisten ei kannata vaivautua.
Ainoa asia mikä jäi vaivaamaan oli lievä epäilys siitä, irtoaako Arto Koskisesta tämän oletettavasti omaelämäkerrallisen tarinan jälkeen mitään järjellistä. Here’s hoping.
Pieni merenneito
Periaatteessa ei ole ollenkaan hankala ymmärtää miksi tästä aikanaan tuli Disneyn ensimmäinen hitti kymmeneen vuoteen. Taustamaalaukset ovat todella hienoja ja hahmoanimaatiokin välillä erinomaista. Vapaus maanpäällisen realismin rajoitteista tarjosi ilmeisen reilusti mahdollisuuksia mielikuvituksen ulkoiluttamiseen.
Kaikesta hömppäilystään (Musketer ja Clemens retusoivat Andersenin satua ihan pikkaisen onnellisempaan suuntaan) huolimatta Merenneito on Disneyn uustuotannon parhaimmistoa. Ainakin se on parempi kuin lattea Leijonakuningas tai tylsänpulskea Notredame.
Ajatus: Kenties Disneyn piirretyt voittivat niin monta parhaan laulun Oscaria 1990-luvulla siksi, että ne olivat käytännössä musikaaleja, eikä tunnetusti konservatiivinen lautakunta tunnista muita tapoja musiikin käyttämiseen elokuvissa.
Pirates of the Caribbean
Puujalkaa en nähnyt ja iso ruksi aarteen paikkaa merkkaamassa puuttui myös, mutta muuten oli aika kova piraattimeininki kaikin puolin. Kalpja kolisteltiin, myötätuuleen seilattiin ja zombiet… öh, zombiet eivät tarvinneetkaan aivoja selviytyäkseen. Lippu, limu ja popkornia, kiitos!
Solaris
Heti kärkeen pitää varmaan rehellisyyden nimissä mainita, että minä en tajunnut Tarkovskin Solariksesta yhtikäs mitään ja nukahdin kesken. Loppuun pääsin vasta toisella katseluyrityksellä. Kirjakin on lukematta.
Tämän pohjustuksen jälkeen lienee soveliasta sitten kertoa, että minusta Soderberghin versio on paljon parempi elokuvana. Teemaksi on vaihdettu parisuhteen henkiinherättäminen sellaisella astetta konkreettisemmalla tavalla, ja soppa on maustettu todella kauniilla kuvamaailmalla. Näyttelijäsuoritukset eivät ole mitenkään erityisen hyviä, eikä tämä ole scifiä kuin ympäristönsä puolesta. Vaan niinhän sitä on Utopian ajoista tehty: Käsitellään nykyajan ongelmia mutta hämätään vaihtamalla puitteet tulevaisuuteen.
Kestää oikein mainiosti ainakin sen yhden katselukerran.
Terminator 3
Jaajaa. Kauheiden odotusten alla musertui hieman jopa tuhoutumaton terminaattorikin, ovathan edeltäjänsä sentään tulevan kuvernöörin hienoimpia tuotteita.
Kyllä, käytän hieno-sanaa tässä yhteydessä täysin ironiattomasti. Hitto soikoon, 1980-luvun paras toimintaelokuva eli Aliens on kuitenkin James Cameronin käsialaa, joten ei Terskoistakaan (heh heh) voi olla täysin pitämättä.
Hyvää: Rahaa palaa niin maan perkeleesti, kun mimminaattori pistää Isolla Autolla Losia matalaksi. Kyllä älytön rytinä on aina älytöntä rytinää.
Huonoa: Kun kävelee ulos teatterista, ei päässä ole mitään. Niin ja Claire Danes oli söpömpi nuorempana.
T3-PS: Kakkoskatsaukset Matrix Reloadediin ja X-Men 2:een osoittivat, että Matrix todellakin suhtautui itseensä aivan liian vakavasti ja mutanttien reissu on edelleen tämän vuoden paras toimintaleffa.
Hyvä ja huono maku
Speed metal is transubstantiated human aggression played on three chords at 4,000 miles an hour by young men whose thoughts on every topic more or less provide the informal definition of ”retarded.” – I do not know when or why I began to love speed metal. I just do. – It probably goes without saying that I sported a mullet well into the 1990s.
Zzzzzzwäp!
On päivä ennen journalistiikan pääsykokeen ykkösvaihetta, eli olemme siis kesäkuussa 1999 j.a.a. Hektisen tenttiin pänttäämisen keskeyttää televisiosta, mitä luultavammin MTV3-kanavalta, tuleva Uri Geller -elokuva Mindbender. Muistaakseni näen tästä dokumentaarisesta pätkästä vain lopun, mutta – voi pojat ja tytöt – millainen loppu se onkaan!
Uri Geller asuu Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa kuuluisana kuin Midas ja Herkules. Hänen luokseen saapuu nippu salamyhkäisiä armeijan edustajia, jotka raahaavat telepaattimme salaiseen testikeskukseen. Siellä Urille kerrotaan, että Setä Samuli haluaa tutkia hänen voimiaan ja jalostaa niistä siviilikäyttöön sopivan version.
Tätä tutkitaan empirian avulla. Urin päähän laitetaan kypärä, jottei hän näe eteensä. Sen jälkeen hänet viedään huoneeseen, jonka toisessa päässä on koe-eläin, viaton apina. Herra Isoherra Kenraali käskee Geller-poloa tappamaan eläimen ajatustensa voimalla. Uri vastustelee, mutta tekee lopulta työtä käskettyä. Ja toden totta, apina heittää lusikan nurkkaan U:n psyykehyökkäyksen takia.
Paikalle tuodaan toinen koe-eläin, ja Uria pyydetään lahtaamaan sekin. Nytpä elukka ei olekaan apina, vaan ihkaoikea homo sapiens. Uri vaistoaa tämän yliluonnollisilla … öh, aistimillaan, ja kieltäytyy. Tästä seuraa tietenkin hirmuisesti nokkapokkaa, joka ratkeaa kun hra Geller päättää murtautua vapauteen. Silmät sidottuna. Salaisesta sotilastukikohtakompleksista. Joka on keskellä autiomaata.
Eipä vähän mitään. Sankarimme lähtee juoksemaan kohti ulospääsyä, jälleen sisäisen bat-vaistonsa ohjaamana. Kun sotilaat koettavat pysäyttää hänet, Uri heilauttaa valtavan skifikypärän peittämää päätään (tekee hypnoottisen eleen?) ja sotilas kuolee. Ihan kokonaan kuolee, pään nyökkäyttämisestä. Taitaa tuo onneton jermua ehtiä korahtaa ”nggh!” tai jotain muuta pahisten poismenoon sopivaa.
Päästyään ulos rakennuksesta Uri loikkaa – edelleen kypärän sokaisemana – Jeepin selkään ja lähtee kaasuttamaan kohti kaupunkia, jossa hänen ystävänsä jo odottelevatkin miestä. Kuinka hän voi ohjata autoa vaikkei näe mitään?
kuulen sinun kysyvän. Helposti: Uri ottaa nimittäin telepaattisen yhteyden ystäväänsä, joka toimiikin tämän silminä. Vaikka istuukin olohuoneessaan jossain ihan muualla.
Uri löytää tietenkin perille, ja tekee näyttävän sisääntulon lennähtämällä olohuoneen ikkunan läpi. Kaikki on hyvin ja joukkio päättää paeta maasta.
Tämä olisi jo kunnianhimoinen lopetus mille tahansa elokuvalle, mutta tämä tositapahtumiin perustuva teos pistää vielä paremmaksi. Lopputekstit nimittäin kertovat, että tämän ikävän tapauksen jälkeen Uri muutti Israeliin, jossa hän rikastui etsimällä öljyä, jalometalleja sekä timantteja yliluonnollisten kykyjensä avulla.
Sometimes truth really is stranger than fiction.
Zzzzzzwäp! on ääni, jonka kuvittelen Urin mieliammusten päästävän.
Film noir
Popin ja rockin ideologia, osa 1
Markkinasuuntautuneisuus tarkoittaa sitä, että pop on suunnattu kaikille. Pop doesn’t come from any particular place or mark off any particular place
, hän kirjoittaa. Täten pop pyrkii ylittämään niin maantieteelliset kuin sukupolvienkin väliset rajat. Popin ideologinen tausta liittyy läheisesti tähän sitoutumattomuuteen, sillä Frithin mielestä popmusiikin tuotantoa ajaa vain taloudellisen voiton mahdollisuus. Pop is about giving people what they already know they want rather than pushing up against technological constraints or aesthetic conventions
.
Pop ei ole tee-se-itse-musiikkia, vaan suuryhtiöiden ja ammattimaisten tuottajien synnyttämää. Tässä se eroaa taiteellisemmista veljistään, jotka ovat – tai joiden ainakin oletetaan olevan – lähtöisin taitelijan itsensä sisäisestä luomisen pakosta. Niinpä tärkeimmät musiikilliset hahmot tapaavat olla tuottajia ja laulunkirjoittajia sekä monipuolisia esittäjiä. Nämä kaksi puolta yhdistyvät popissa suhteellisen harvoin.
Esteettisellä aspektilla Frith tarkoittaa popin olevan not an art but a craft
. Tämä tuotantometodeihin rinnastuva luokittelu tarkoittaa popin olevan pikemminkin tuote kuin taideteos. Sen tehtävänä on tarjota ihmisille tuttuja melodioita, jotka ilmaisevat kaikkein tavallisimpia tunteitamme: rakastumista, menetystä, mustasukkaisuutta. Frith kuitenkin painottaa poplaulajan tehtävän olevan näiden klisekimppujen muuntaminen sellaiseen muotoon, joka vetoaa jokaiseen yksilöllisesti niin että laulun voi kokea omakseen.
Lisäksi hän selventää vielä näkemystään popin musikaalisten ja muiden ansioiden suhteesta:
What’s sure is that pop can’t be sensibly analysed just in terms of musicology or aesthetics. Yes, we do respond to the song-in-itself but that song-in-itself is soon encrusted with uses and memories and references. Once a pop song is launched on the world, all sorts of things can happen to it. When Bobby Vinton was in the studio laying down ’Blue Velvet’, one of his soppier tracks, could he have foreseen that the song would accompany one of the great homoerotic scenes in Hollywood cinema, in Kenneth Anger’s Scorpio Rising, or become forever menacing, following its use by David Lynch?
Seuraavalla kerralla: Rockin ideologia.
Muokattu 29.8.2003: Lisäsin lähdeviitteen kirjaan.