Sotalapset oli koskettava dokumentti. Kirjoitan tarkoituksella ’dokumentti’, sillä näillä matskuilla olisi voinut ihan yhtä hyvin tehdä radiodokkarin, eikä mitään olisi menetetty. Kuvituksena käytetyillä kotivideoilla on kyllä arvoa sinänsä, mutta kovin elimellisesti ne eivät juuri näiden haastateltavien tarinoihin istuneet. Toisaalta olin nähnyt tovia aiemmin Capturing the Friedmansin, jossa perheen omia videomatskuja käytettiin uskomattomilla tavoilla.

Jûichi-nin iru oli varsin rasittava kasarianime, jossa juoni on päätön, hahmot karikatyyrejä ja draama lähinnä tukkamalleissa. Skip.

Cold Mountain miellytti silmää enemmän kuin ennalta arvelin (Toisaalta vaikka English Patient olikin silkka pökäle, Talented Mr Ripley oli ihan sujuva trilleri). Kuvauksellisestihan tämä on aivan huikea ja näyttelijöistäkin voi nauttia, kunhan unohtaa pääosissa haahuilevat starat ja keskittyy sivuosiin. Kenties olen mainonnan uhri, mutta en myöskään tajunnut miten isossa osassa Yhdysvaltain sisällissota elokuvassa on. Suhde sotaan määrittää kaikkia hahmoja ja ohjaa tapahtumia traagiseen suuntaan, mikä tietenkin miellyttää vanhaa sivaria. En ole silti aivan varma siitä, jaksaisiko tämän katsoa toistamiseen.

The Score kärsii löperöstä käsikirjoituksesta. Kun pääosiin on haalittu De Niro ja Norton sekä vielä vanha kunnon Brando taustapiruksi, pitäisi matskuissa olla scenery to chew. Sen sijaan että kaappauskeikka olisi koko ajan vaarassa kaatua, sankarimme kohtaavat pieniä esteitä, joista he pääsisivät yli unissaankin. Missä on meno, missä on vaara, missä on zing? Se tosin pitää mainita, että laajakuvalla sommitellaan monessa kohtauksessa erinomaisen hienolla tavalla. Mutta mitäpä iloa siitä, kun leffa on muuten silkkaa pannukakkua?

Levottomat 3 — wau. Tsekatkaa Nicke Lignellin replikointityyli! Ihastelkaa Lara Moonin (mikä pseudonyymi pornokirjoittajalle se olisikaan) käsikirjoituksen dramaattista voimaa ja dialogin iskevyyttä. Tuijottakaa Jasper Pääkkösen siitintä! Älkääkä helvetissä katsoko tätä elokuvaa.

Saldo lie nyt 18.

Le charme discret de la bourgeoisie eli Porvariston hillityssä charmissa ei ollut mitään hillittyä. Loistava elokuva.

Un homme et une femme -elokuvalla on suomalaisen nykykatsojan näkökulmasta eräs ongelma. Siinä soi kaksi kappaletta, joiden assosiaatiot ovat jotain ihan muuta. Silja Linen mainosjinkku ja Ajankohtaisen kakkosen tunnari eivät varsinaisesti ohjaa aatoksia romanttiseen suuntaan. Vähän ohueksi tämä jää henkilökuvana tahi juonipätkänä, mutta tunnelma on kyllä 1960-luvun ranskalainen.

Easy Riderillä on toisenlainen musiikkiongelma. Ilmestyessään sen soundtrack oli uutta, radikaalia rokkia, joka sopi täydellisesti yhteen elokuvan in your face -asenteen kanssa. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin on hankala kuunnella Steppenwolfin Born to be freetä ja olla hihittelemättä. Ainakin minulle kappaleesta tulee ensimmäisenä mieleen neljäkymppinen, kaljamahainen retrorokkari. Mikä — tarkemmin ajateltuna — taitaa sopia Easy Rideriin aika hyvin. On se kyllä silti nautittava elokuva.

Tian di ying xiong eli Warriors of Heaven and Earth on tätä uuden koulukunnan Kauko-Itä-aktionia, jossa perustavanlaatuinen ristiriita höperön toiminnan ja pseudohistoriallisen dramatiikan kanssa ei ratkea oikein tyydyttävästi. Välillä siis pannaan miekoilla pahiksia halki, poikki ja pinoon, välillä taas puhutaan uskollisuudesta ja sen sellaisesta. Aika haaleaksi jäi, vaikka toki hienojakin kohtauksia oli mukana.

Maria Full of Grace oli varsin keskinkertainen, tärkeä aihe kun ei vielä tee tärkeää elokuvaa. Teema ja osittain tyylikin huitovat jossain Lilja 4 everin tienoilla. Kuvauksellisesti alkupuoliskon Kolumbian auringonvalo ja jälkimmäisen osan New Yorkin keinovalo vahvistavat hienosti tarinaa. Pääosassa näyttelevä Catalina Sandino Morano tekee erinomaista työtä. Ei tämä silti tunneviisaria väräyttänyt mitenkään ihmeellisesti, eikä missään nimessä niin paljon kuin monilla jenkkikriitikoilla.

Tavallaan sama vaivaa Victor/Victoriaa, joka käsitteli kyllä hienoa ja arvokasta aihetta, mutta romanttiset musikaalit eivät tärkeistä aiheista huolimatta ole minun makuuni. Eivät edes silloin, kun niissä on mukana hillitöntä slapstick-komiikkaa.

Sabrina ja To Have and to Have Not olivat molemmat todisteita siitä, että Bogartin karisma ei ole haihtunut vuosien kuluessa minnekään ja että Lauren Bacall oli nuorna plikkana melkoisen ultimate femme fatale. Sabrinan vaihdos kepeästä komediasta syvästi tuntevaksi (meinasin kirjoittaa tunkevaksi) ei ole minun makuuni, mutta minä olenkin tylsä ihminen. Hyvin se silti toimii. To Have and to Have Not haisee vähän esi-Casablancalta — jep, varastin idean leffakotelon takakannesta — mikä vaivaa siksi, että se ei kuitenkaan kohoa ison C:n tasolle. Mukavaa katsottavaa anyhow, vaikka mukana onkin maailman hirvein ranskalaisaksentti.