Nimimerkillä yksi monien puolesta:

1. narikka l. eteispalvelu on pakollinen
2. eteispalvelu on maksullinen
3. laukut on jätettävä naulakkoon
4. paitsi jos on nainen
5. asiakkaita pyydetään ottamaan lompakot, kännykät ja muut arvotavarat mukaan, vaikka 1.–3.
6. hinnassa on arvonlisäveroa 23%
7. joten saako siitä kuitin
8. jotta voi vähentää verot, jos on työkeikalla?

Ihailin Christopher Hitchensiä, koska hän oli peloton. Tämä liittyy luultavasti jollain tavalla toimittajan ammatti-identiteettiin, jossa totuudenpuhumisen pitäisi olla korkein arvo ja kaiken muun pitäisi jäädä sen jalkoihin. En ole hänen kanssaan samaa mieltä kaikesta – ja luulenpa esimerkiksi Matti Apusen olevan kanssani eri mieltä asioista, joista pitäisi olla samaa mieltä – mutta Hitchens ei koskaan pehmentänyt mielipiteitään ollakseen loukkaamatta muiden tunteita.

Vaatii erityistä mielenlaatua, jotta uskaltaa puhua totuuksia vallanpitäjille – ja ennen kaikkea ystävilleen. Christopher Buckley kirjoitti Hichensin olleen tyyppi, jolle oli mahdotonta olla pitkään vihainen. Luulen, että moni toimittaja toivoisi olevansa samanlainen: itsevarma, älykäs ja peloton.

On kuitenkin niin, että persoonallisuuden vaihteluvälillä itsevarmuus ja mulkkuus sijaitsevat samassa päässä. Niiden välinen raja on huokoinen ja hankala huomata. Tiedän, että omat yritykseni olla reteä totuudenpuhuja* liukuvat usein silkan kiusaamisen puolelle.

Hitchens oli ilmeisesti ihminen, jossa yhdistyivät sekä älyllinen ehdottomuus että ylitsevuotava seurallisuus. Monissa muistokirjoituksista kerrotaan Hitchensistä, joka kutsui taajaan. ihmisiä lounaalle tai juopottelemaan. Kuten hän itse asian ilmaisi, If you can give a decent speech in public or cut any kind of figure on the podium, then you need never dine or sleep alone. Ehkä hänen suosionsa todellinen salaisuus piilee tässä taikatempussa. Ainakin minä tiedän, että haluaisin olla samanlainen. Tiedän myös, etten ole sellainen.

Samoilla linjoilla oli Katha Pollitt The Nationissa:

I don’t know how long Christopher will be read. Posterity isn’t kind to columnists and essayists and book reviewers, even the best ones. I doubt we’d be reading much of Orwell’s nonfiction now had he not written the indelible novels 1984 and Animal Farm. But as a vivid presence Christopher will be long remembered. A lot of writers, especially political writers, are rather boring as people, and some of the best writers are the most boring of all—they’re saving themselves for the desk. Christopher was the opposite—an adventurer, a talker, a bon vivant, a tireless burner of both ends of the candle. He made a lot of enemies, but probably more friends. He made life more interesting for thousands and thousands of people and posed big questions for them—about justice, politics, religion, human folly. Of how many journalists can that be said?

Hieno mies ja täysi paska samassa paketissa. Kuka muka voisi vastustaa sellaista?

*Kamoon, mun FB-mottonakin on Networkista lainattu Yeah, I think I’d like to be an angry prophet denouncing the hypocrisies of our times.

Postitin elokuussa lärpäkkeitä. Koska olen hyvä asiakas, tein lähetyslistan itse Itellan intranetissä, koska siinä säästää pari euroa.

Kolme kuukautta myöhemmin sain kirjeen perintätoimistolta. Olin jättänyt lärpäkkeiden postikulut maksamatta. Ihmettelin tapahtunutta tovin, koska olin elokuun jälkeen postittanut uusia lärpäkkeitä, mutta niiden laskut olin hoitanut ajallaan.

Pienen tutkailun jälkeen selvisi, että Itella oli lähettänyt laskut vanhaan osoitteeseeni, ja koska preivit oli osoitettu firmalle eikä yksityishenkilölle, ne eivät olleet kääntyneet oikeaan osoitteeseen. Oletan, että osoitteen toimimattomuus on käynyt selville jo ennen kuin liparetta yritettiin kiikuttaa Kolmannelle linjalle.

Kävi siis niin, että perintätoimisto selvitti yhtiöni oikean osoitteen, jonka jälkeen he postittivat minulle laskun (sis. vaatimattomat perimiskulut sekä pienen, ihan pikkuriikkisen uhkauksen käräjäoikeudesta), joka löysi perille.

Totta kai ymmärrän, että Itellan systeemeissä laskun siirtäminen perintään on helppoa tai jopa automaattista, mutta jos nyt jonkun firman tässä maassa ajattelisi osaavan tarkistaa laskutettavan osoitetiedot, niin ehkä sitten juuri tuon.

Jos haluaisi pysyä perillä asuntonsa arvosta, voisi aina puolen vuoden välein laittaa siitä myynti-ilmoituksen ja järjestää yhden näytön. Missään vaiheessa ei tietenkään olisi tarkoituksena saada kämppää kaupaksi, vaan haistella mahdollisten ostajien maksuvalmiutta.

Siinä olisi monta hyötypuolta. Ei jäisi välittäjälle mahdollisuutta huiputtaa, kun olisi selvittänyt hintatason empiirisesti. Tulisi joskus siivottua, kun ei asuntoa kehtaa ventovieraille ihan röttöisenä näyttää. Silti ei olisi pakko ottaa asiasta stressiä ja jos joku kävisi arvostelemaan vaikka bluray-kokoelmaa, voisi heittää öykkärin ulos.

Sitten jos olisi ihan todella ovela, niin tähän arvonmittaukseen yhdistäisi salajuhlat. Etukäteen kutsuisi mukaan kourallisen ystäviä, jotka saapuisivat paikalle ennen varsinaisia asunnonkatsojia. Kaikille siniset muovipussit jalkaan ja käteen A4-lappu pohjapiirustuksineen.

Tarjolla olisi vähän juotavaa ja semmoisia hammastikkuun pujotettuja juusto-nakki-yhdistelmiä. Eihän siitä kehtaisi ulkopuolinen herkkupalaa nappaista, varsinkin kun myyjä ja nämä mukaostajat olisivat piirittäneet tarjottimet. Siinä naposteltaisiin pieniä herkkuja, näyteltäisiin olevamme muukalaisia ja muutenkin yleisesti pidettäisiin hauskaa.

Niin sellaista ajattelin.