Pienenä sitä tulee joskus tavoiteltua suosiota mitä epäilyttävimmillä tavoilla. Ensimmäiseen kouluvuoteeni liittyy kaksi muistoa, jotka todistavat sekä suurenmoisesta älykkyydestäni että ajoittaisesta taipumuksestani epärehellisyyteen.

Minä opin lukemaan ennen kouluunmenoa. En ollut mikään supersuoriutuja, sainpa vaan selvää sarjakuvista, TV-ohjelmalistauksista ja Aapisestani. Koska lukemaan opettelu oli yksi ensimmäisistä koulun tehtävistä, oli minulla luonnollisesti hienoinen etulyöntiasema hidasälyisempiin kollegoihini verrattuna. Mainittakoon, että luokallamme oli muuan poika, joka osasi jo kirjoittaa, joten en ollut aivan kellokäyrän huipulla.

Kävimme aakkosia läpi yksi kerrallaan, ilmeisesti jonkinlaisen esiintymistiheyden mukaan, sillä ensin käsittelimme yleisimmät vokaalit ja sitten siirryimme omituisempiin kirjainolioihin. Jokaiselle kirjaimelle uhrattiin kokonainen päivä. Tärkein oppimisen apuväline oli kirjaintaulu, johon oli ikuistettu itse merkin (kauno- ja tikkuversiot niin isona kuin pienenäkin) lisäksi aiheeseen liittyvä kuva ja kirjoitettu vielä tämän kuvassa esiintyvän ilmiön nimi. Suunnilleen siis niin, että A-kirjaimen taulussa oli keltaisen pallukan kuva, jonka alla luki ”aurinko”.

Opettajan rutiiniin kuului se, että nostettuaan taulun näkyville katonrajaan, hän kertoi mistä kirjaimesta oli kyse ja pyysi meitä oppilaita kertomaan, mikä sana tauluun oli kirjoitettu. Koska suurin osa naperoista ei osannut lukea, he keskittyivät lähinnä arvailemaan kuvan perusteella, mikä sana voisi olla kyseessä. A-kirjaimen ja auringon kohdalla oikea sana oli helppo arvata, mutta vastaan tuli myös paljon kovempia paloja.

Erään tällaisen aivopähkinän kohdalla tuli minun vuoroni loistaa. Olimme päässeet L-kirjaimeen asti, ja taulussa möllötti kuva ulapasta, jolla (muistaakseni) seilasi laiva. Koska ekaluokkalaiset ovat vielä rajoittamattoman innokkaita opiskelijoita, liki jokainen pörröpää viittasi ja yritti vastata. Laiva ja meri olivat varsin suosittuja ehdokkaita, mutta ne olivat kaikki väärin.

Katseltuani aikani luokkahuoneessa vallitsevaa hämmennystä, nostin käteni itsevarmasti ilmaan. Minun ei tarvinnut turvautua arvailuun, olin nimittäin lukenut sanan taulusta. Muutaman hetkisen kuluttua opettajani Enni Kinnunen (jonka nimestä puolet on N-kirjaimia) kysyikin minulta. Laine, vastasin.

Oi sitä onnistumisen tunnetta!

Sattuipa ekaluokalla muutakin. Sen jälkeen kun kaikki olivat oppineet lukemaan, siirryttiin kirjoittamisen opiskelun pariin. Alkuun harjoittelimme yksittäisten suuraakkosten kirjoittamista. Meille annettiin joka päivä kotitehtäväksi yhden sivun täyttäminen harjoituskirjaan, jonka opettaja sitten arvioi suurpiirteisellä kehno-ok-hyvä-asteikolla.

Alkupään kirjaimet eivät tuottaneet minulle ongelmia, mutten saanut niistä kehujakaan. Kun sitten tuli I-kirjaimen vuoro, olin kehittänyt vallan ovelan suunnitelman.

Menin yläkertaan tekemään läksyjäni niin, etteivät isä eikä äiti olleet näkemässä. Otin esiin harjoitusvihkoni, pyyhekumin ja kynän. Käänsin kirjan esiin oikealta sivulta. Silmäsin nopeasti harjoitustehtävää. Ja sitten…

…otin penaalista esiin viivottimen, jota käyttäen piirsin sivulle 20 viivasuoraa I-kirjainta!

Pulssin hieman laskettua pakkasin kirjoitusvälineet takaisin hienoon monilokeroiseen muovipenaaliini ja pakkasin kirjat reppuuni. Seuraavana päivänä opettaja keräsi harjoituskirjat tarkistaakseen läksyt, ja kun saimme ne iltapäivällä takaisin, möllötti sivulla kehuva merkintä. Riskinotto oli kannattanut.