Pophelmi 9

HBHLHB eli ”hyvän bändin huonon levyn hyvä biisi”.

(#09) Red Hot Chili Peppers: Shallow Be Thy Game

Levy: One Hot Minute (1995)

One Hot Minute oli hyvä levy. ”Oli”, koska siltä se tuntui ilmestymisvuotenaan. ”Oli”, koska siitä oli pakko pitää – olihan RHCP:n edellisestä levystä jo monta vuotta, ja niinä kohtalokkaina vuosina me kaikki tumpuloimme Kiediksen ja kumppaneiden vaikutuspiiriin. ”Oli”, koska välittömästi Californicationin ilmestyttyä me tajusimme, millainen harha-askel OHM olikaan ollut.

Jo ennen Californicationin ilmestymistä levy oli alkanut painua unholaan. Vajaa puolet sen lauluista oli aidosti hyviä, kappaleita joita kehtaa kuunnella vieläkin ilman häpeää. Mutta sitten siellä on myös ne loppupään ruikutukset, eikä Warpedkaan ollut ihan niin timangia kuin olisi pitänyt. Yritä ymmärtää – meillä ei ollut parempaakaan vaihtoehtoa.

Vaan eikö sinne levyn loppupuolelle olekin piilotettuna aivan erinomainen kappale. Biisi, joka potkii niin kuin Peppersien pitääkin. Biisi, jossa Anthony ei yritä laulaa, vaan sylkee sanoja suustaan minkä kerkiää. Biisi, jossa Flea ja Chad tukevat ja täydentävät toisiaan kuin kaksi timpuria talon kivijalkaa tehdessään.

Melkein liian hyvää ollakseen totta on se, että sanoituksissa on voimaa. To anyone who’s listening / You’re not born into sin, Fundamental hatred / Get down on your knees and!, We are not the center / Of this funny universe sekä tietenkin kertosäkeen Truth belongs to everybody. Joten otapa One Hot Minute esiin sieltä levyhyllystön takarivistä, tiputa levy soittimeen ja kelaa toiseksi viimeiseen biisin.

Kattos perhanaa

Sain gradusta palautetta prof. Luostariselta. Arvosanaksi tulee kiitettävä. Pirskules! Ei huonompi homma.

Kirjeitä kotimaasta

Tsekatkaa keneltä sain postia.

(Tarkentaapa digi kehnosti vaikka oli lisävaloa.)

Vielä viimeiset esseet

On tullut aika aloittaa viimeinen tikistys, ja melkoinen tikistys se onkin.

Homman nimi on se, että viikon päästä perjantaina minulla pitäisi olla kolme esseetä valmiina, tai muuten tulee satikutia ja Kela ei tykkää. Sanamäärä (ainoa kriteeri jota opiskelijat käyttävät esseitä kirjoittaessaan on määrällinen) on yhteensä 7500 (3000 + 3000 + 1500) ja aikaa on yksitoista päivää.

Se tarkoittaa, että minun tulee tuottaa päivässä keskimäärin 681 sanaa päivää kohti. Pidän kirjaa päivittäisistä aikaansaannoksistani täällä, jotta voin edes kuvitella jonkun painostavan minua.

Tilanne maanantain jälkeen: 722

”Maanantain jälkeen” luetaan ”tiistaiaamuna”.Okei, tuohon on laskettu mukaan myös roiskeet (lähdeviitteet jne), mutta niinhän se Wordi tekee finaaliversionkin kanssa, joten ei valiteta! Ehdin käydä katsomassa Frasierinkin tässä välissä ja hyvä jakso oli. Mutta nyt hampipesulle, tiu tiu.

Kuvia olisi, vaan ei vepissä

Katsoin tuossa juuri, että Walesin kuvat -kansiossa (huomautettakoon, että hakemiston nimi on eri) on sata megaa kuvia, yhteensä 156 kappaletta. Vaikka niistä suurin osa on tuubaa, on joukossa pari siedettävääkin. Tiedän jo miten saan ne veppiin (lainaan kaverin bittiä), mutta siinä saattaa kestää vielä pari viikkoa. Älä menetä toivoa, siis.

Videot ja mainokset ei sovi yhteen

Jossain on pahasti vikaa, jos silloin kun nauhottaa videoilla ohjelmaa ilman ajastusta pistää pausen päälle mainoskatkon alkaessa ja videot ehtii pysäyttää nauhan kokonaan ennen kuin ohjelma jatkuu. Kenelle tästä voi purnata?

Canon-aikaa

Ostin sitten eBaysta kameran.

Canon Rebel 2000 eli euronimeltään EOS 300. Peruskauraa, mutta reilusti halvempi kuin Suomessa (tai Saksassa, for that matter). Lasi on tuollainen halveksittava 4-5.6/35-80-zuumura.

Pakko oli sijoittaa kameraan, koska Zenit jäi himaan kun sillä on hieman ongelmia valotuksen mittaamisen kanssa ja Photosmartti syö sielun. Joten kliks kliks vaan.

Tiukkaa uutistoimintaa

Uusi suosikkiuutiskanavani ITV1 jatkoi tänään aamushow’ssaan mainiolla linjallaan.

Studioon oli raahattu jonkun soltun vaimoke ja lapsenpuolikas, mutta valitettavasti missasin osuuden, jossa he kalastelivat sympatiaa. Sen sijaan onnistuin näkemään, kun khakiasuinen kameran edessä möllöttävä mies luki terveisiä koto-Britanniaan vaimoille ja tyttöystäville Persianlahdella olevilta miehiltä. Että kotio tullaan, kunhan veripalttuu tästä asettuu!

Ja toisaalla Beebin uutisissa kirjeenvaihtaja selitti tiukkailmeisenä lentotukialus Ark Royalin kannelta, että tovereiden kuolema ei ole vaikuttanut miesten moraaliin, vain tunteisiin. Tulipa siinä sattumalta tiivistäneeksi aika mainiosti erään sotaa koskevan hyvin olennaisen pointin – piipun toisessa päässä kun ei ole ihmisiä, joita kohtaan tulisi tuntea jotain (armoa, sääliä… mitäs se partakaveri jauhoikaan pari tuhatta vuotta sitten?) vaan vihollinen, ei-ihminen, jonka voi tehdä taistelukyvyttömäksi tai peräti poistaa taistelukentältä.

Hot out therre

Sorry for the bad pun in the headline, but I just couldn’t resist it. Spent the day walking around Cardiff hauling a heavy bag with me. Why? Well, let’s just say that there isn’t much I wouldn’t be willing to do for a broadband connection.

Actually, I had scheduled for an interview before noon at the Chapter Arts Centre, which is a brisk 50 minute walk away from where we live. Chapter is, by the way, a nice little quality joint for movies and all that – heartily recommended. So there I was, lugging my stuff around in what can only be described as a hot day. I mean the temperature must’ve been somewhere around +15 and +20 centigrades, which is plenty for me, considering it isn’t even April. My internal calendar just can’t handle stuff like this. I’m still living (and dressing) like it’s winter in Stalingrad.

But I digress. You see, Chapter was supposed to have a WLAN connection courtesy of Arwain, but obviously I had misread the map – or something. In the end it just meant that I had carried my laptop around me for something like ten kilometres and ended up with nothing more with a bit of exercise, which was anyhow quickly negated by the bag of liquorice I devoured at the cinema (went to see Rules of Attraction – not that bad but not very good either).

When we finally got home at five or so in the afternoon , I was completely knockered out. So after a quick look at the Guardian I just collapsed on the bed and had a nice 45 minute nap.

Yes, my weekends are exactly this dull. And sorry if the writing is too, just that the subject of me blogging in English came up during the interview and I felt kind of obliged to immediately write something. So I did. Yes. Well. Uhm. Now. I think I’m needed elsewhere.

Sunnuntai-iltojen televisio

Mikä ihme tekee sunnuntai-illasta niin erikoisen television kannalta? Sillä vaikka kaikkina iltoina tuutista tulee puolenyön jälkeen tuubaa, sunnuntaina se on tavallistakin säälittävämpää.

Primetime on tietenkin täynnä laatuelokuvia ja sarjoja, mutta ennen kuin kello lyö kaksitoista, telkkariruutu täyttyy sonnalla. Siihen kuuluu olennaisena osana yksi Steven Seagalin toimintaelokuva yksi dialogiton taideohjelma sekä yksi poliisi-tv-show.

Eilisiltana, heti Sexy Beastin jälkeen, kaikki kuusi kanavaa alkoivat toteuttaa tätä kaavaa. Ehkä se johtuu siitä, että on liian myöhäistä teeskennellä viikonlopun ja vapaa-ajan jatkuvan. Jospa ohjelmakoordinaattorit yrittävät kertoa valinnoillaan, että turha enää tuijottaa, mene siitä jo sänkyyn. Niin sen täytyy olla.

Seagal oli nyt tavoittamattomissa, joten hänen sijastaan b-toimintaelokuvan sankarina oli Patrick Swayze (mutta turha pelätä, Steven-setä palaa ruutuun jo tänään maanantaina). Poliisiohjelmaa juonti William Shatner -kopio, joka ilmeisesti jakoi show’sta saamansa palkkion puoliksi hiusten ja hampaiden valkaisuaineiden kesken. BBC2 näytti arkistokuvaa ihmisistä, joita voimakas talvituuli puhalteli ympäriinsä kaupungin kaduilla; myöhemmin joku tanssi.

Pahinta tässä kaikessa on se, kuinka helppoa siihen on jäädä koukkuun. Olen katsonut nyt World’s Wildest Police Videosin (tai mikä ikinä lie) ainakin kolmena viikkona peräkkäin. Jostain syystä on vain mahdotonta laittaa televisiota pois päältä.