Minä* tiedän vain yhden tavan tehdä hyvää pikakahvia ja se on cold brew -kahvi.
Tarvitset pressopannun ja jauhettua kahvia. Mittaa pannuun 1,5 desilitraa kahvia ja 7 desilitraa vettä. Sekoita kahvi ja anna sen uuttua (onpahan omituinen sana!) puolisen päivää. Blandaa juoma nauttiessa omaan makuun sopivassa suhteessa, vaikkapa yksi osa kahvia ja 1–2 osaa lantrinkia (maito, vesi, jääpala).
Nyt joku siellä nillittää, että usean tunnin tekeentymisaika ei ole pikaa. Ole sinä hiljaa. Pointsi on nimittäin siinä, että hikisen yön jälkeen on aivan ihanaa kävellä jääkaapille, nostaa sieltä ulos pannullinen kahvia, kaataa sitä mukiin – ja lisätä lantrinki – ja juoda se heti. Huom: ei maistu pahalta kuten kaikki muu pikakahvi, maistuu hyvältä.
Talvisin en niin tästä välitä.
Lisäys: Miksikö tämä on hyvää? Koska normaalisti kahvinkeitin polttaa jauhetun kahvin ja samalla uuttaa siitä ällöjä makuja. Kun lämpötila pysyy matalana, tältä ilmiöltä vältytään.
Ongelma 1: Jos käytät omaa Spotify-tiliäsi musiikin kuuntelemiseen pikkulasten kanssa, vuoden lopussa top-listasi ovat täynnä pikkuoravia ja viikkosuosituksissa on pelkkää babysharkia.
Ratkaisu 1: Spotifyn perhetili! Jokaiselle perheenjäsenelle – myös lapsille – luodaan oma käyttäjätunnus ja annetaan niiden kyllääntyä Pokémon-tunnareilla ja ties millä. Hintaero normaaliin premium-tiliin on tarpeeksi pieni verrattuna siitä saatavaan hyötyyn.
Ongelma 2: Meillä lastenhuoneen musiikkilähde on Amazon Echo Dot -älykaiutin. Se osaa soittaa musiikkia Spotifystä, kunhan vain asettaa Alexa-sovelluksessa musiikkisoittimeksi Spotifyn ja (ks. edellinen kohta) kirjautuu sisään lapsen tunnareilla. Siitä syntyy uusi ongelma.
Ratkaisu 2: Alexa ei tunnista suomalaisten artistien tai albumien nimiä, joten olen kiertänyt ongelman luomalla kuukausittaisia soittolistoja, joiden nimissä on pelkkiä numeroita. Tämän vuoden listat ovat siis mallia 20 01, 20 02, 20 03 ja niin edelleen. Jos soittolistat jakaa Spotifyssä lapsen kanssa, voi niitä kuunnella myös älykaiuttimesta.
Ratkaisu 2 B: Toinen tapa on huutaa Alexalle ”spotify connect”, jolloin älykaiutin ilmestyy Spotify-sovellukseen kaiuttimena samaan tapaan kuin vaikkapa Chromecast tai muu älylaite, jossa on Spotify-tuki. Sen jälkeen musa pannaan soimaan omasta kännykästä, mutta ohjataan se kuulumaan älykaiuttimesta.
Eli linkkejä (lehti)juttuihin, joista olen suuresti nauttinut menneen vuoden aikana. Ryhmittelin ne julkaisupaikan mukaan, koska oli tylsää.
New Yorker
When Barbie Went to War with Bratz – How a legal battle over intellectual property exposed a cultural battle over sex, gender roles, and the workplace.
How E-Commerce Is Transforming Rural China – JD.com is expanding its consumer base with drone delivery and local recruits who can exploit villages’ tight-knit social networks to drum up business.
The 100 Pages That Shaped Comics – From Superman to Smile, Mickey to Maus: Tracing the evolution of comic books by looking at the pictures, panels, and text that brought them to life.
The New Reading Environment – A reader argues with a stranger about whether they’ve actually read the piece, only to discover that the stranger is the author.
A Few Words About Fake Breasts – Years ago, whenever the vague meditation of what-would-you-do-if passed through your head en route to never-me, you liked to imagine yourself as a woman who would reject the idea of implants and instead proudly claim, like a warrior princess, some scars and a misshapen torso. Reality bites.
Mä olen ollut täällä aina – Pääkaupungin kulttuuriväki saapuu kesäisin Mänttään kuvataideviikkojen sekä museoiden avajaisiin ja viettää siellä päivän. Jälkeensä he jättävät tyhjiä pulloja ja kuolevan kaupungin, jonka keskellä Ivana Helsinki juhlii itseään.
Matters of Tolerance – arvio kirjasta ”The Perfectionists: How Precision Engineers Created the Modern World”
Meet the Safecracker of Last Resort – Charlie Santore sees Los Angeles from the inside, by breaking into safes whose owners can no longer unlock them.
On erikoista tajuta, että kuolla-verbi toimii myös preesensissä. Että kuoleminen on asia, jota ehtii seurata samalla kun se tapahtuu.
Preesens-kuolema nostattaa pintaan itsekkäitä tunteita. Miksen pitänyt enemmän yhteyttä, miksen äänittänyt muisteluita lapsuudesta, miksen sanonut miten tärkeä olet, miksen tehnyt sitä ja tehnyt tätä. En pidä itseäni huonona lapsenlapsena, tiedän vain että olisin voinut olla parempi. Jonkinlaista outoa lohtua tulee siitä, että suru koskettaa muitakin. Ettei ole yksin ainakaan siinä, vaikka itsekästä ajattelua sekin on.
Preesens-kuoleman hyvä puoli on, että ehtii hyvästellä, vaikka toinen olikin silloin unessa. Kävimme sairaalassa maanantaina, perjantaina mummo siirrettiin sieltä pois ja sunnuntaina aamuyöllä hän kuoli. (En julkaise tätä kirjoitusta saman tien. Ajastan sen parin päivän päähän, ehkä siksi että haluan vielä lukea sen uusiksi.)
Laura oli viimeinen isovanhemmistani. Aino, Lassi ja Kekku kuolivat jo aiemmin. Nyt heitä ei enää ole. Tai no, fyysisesti heitä ei ole, mutta ihminen on muutakin kuin kehonsa. Meistä osa on muistoissa ja puheissa ja opituissa tavoissa ja kaikessa sen sellaisessa, mikä tallentuu muihin ihmisiin.
Luulen tämän kerran tuntuvan pahalta siksi, että muiden isovanhempien kuollessa minulla ei vielä ollut omia lapsia. On helpompaa olla tietoinen elämän loppumisen totaalisuudesta, kun on jo tietoinen elämän alkamisen kummallisuudesta. Ensin jotain ei ole ja sitten on. Ensin jotain on ja sitten ei ole.
Nyt surin itsekkäästi sekä omasta että lapsieni puolesta. Surin sitä, että lapset eivät viettäneet enemmän aikaa isoisovanhempiensa kanssa, siltä osin kun se oli minun määräysvallassani. Surin sitä, kun kerroin maanantaina mummon olevan lähellä kuolemaa ja se sai esikoisen itkemään ”en muista [hänestä] paljon mitään”. Surin sitä, että kaikki kuolevat joskus – isovanhemmat, minä, lapseni.
Kuva on vuodelta 2013. Otin sen jonkin aikaa ennen vanhimman lapsemme syntymää.
Maailma on erilainen ilman sinua, mummo, mutta maailma on yhä olemassa.
Tyler Cowenin podcast on aina kuuntelemisen (kokeilemisen) arvoinen, oli vieraana kuka hyvänsä. Mutta kun vieras on poikkeuksellinen, lopputulokset ovat huikeita. Taannoisista jaksoista erityissuosituksen ansaitsee Michelle Dawson, jota kuunnellessa opin paljon autismikirjosta.
Kehitin teorian, jonka mukaan se johtuu siitä, että blogaaja (voi) kirjoittaa vain itselleen. Ajatusten muotoileminen kirjoitetuksi tekstiksi on joka tapauksessa vaikeaa ja sitä vaikeuttaa entisestään se, että kuvittelee kirjoittavansa jollekin toiselle ja muokkaa ilmaisua sen mukaan. Lähtökohtaisesti toki olen sitä mieltä, että kannattaa huomioida lukijan tarpeet, mutta blogaaminen onkin erilainen tekstilaji.
Tämän lajin kivassa blogauksessa nimittäin kirjoittaja ja lukija – eli sisäistekijä ja sisäislukija, kaiketi – ovat sama henkilö ja siksi linjassa keskenään. Siitä taas seuraa, että ei tarvitse teeskennellä, josta syntyvä autenttisuus tai ainakin sen illuusio on vetoava piirre tekstissä.
Kaverini blogaus muuttumattomuuden asenteesta ja sen halvaannuttavasta vaikutuksesta muistutti minua siitä, että en ole koskaan ollut enkä usko koskaan olevani yhtä hyvä kuin esikuvani, mutta se ei oikeastaan haittaa.
Tai siis: tunnistan tilanteen, jossa mieltymykseni vaikkapa musiikin tai journalismin suhteen ovat sellaiset, että omat biisit ja duunit eivät yllä lähellekään niitä. Välillä käytän sitä ennakoivana vähättelynä – jos haukun tekoseni etukäteen, kukaan muu ei ehdi sanoa niiden olevan paskaa.
Tästä kertoo Ira Glassin käsite the gap, kuilu kykyjen ja mieltymysten välillä.
Toisaalta en ole ihan täysin surkea vaikkapa nyt sitten podcastien tekijänä*. Lisäksi luen kohtuullisen paljon suomalaisissa lehdissä julkaistuja juttuja, jotka saavat minut mutisemaan olisin osannut tehdä tuon paremmin eikä se edes olisi tullut kalliimmaksi. (Toisinaan olen siinä jopa oikeassa.)
En ole varma, onko minulla kasvun vai muuttumattomuuden asenne. Luultavasti jonkinlainen sekoitus molempia, tilanteesta ja ajankohdasta riippuen. Mutta yhden asian tiedän: kannattaa tähdätä mieluummin ylös- kuin alaspäin.
Eli vaikka en olekaan yhtä hyvä kuin Susan Orlean, Malcolm Gladwell tai Tim Howard, yritän silti mieluummin tehdä juttuja, jotka ovat mahdollisimman lähellä heidän tasoaan, vaikka jäävätkin vajaiksi.
Toinen vaihtoehto kun on tehdä jotain, joka on nipin napin parempaa kuin töhnä, joka saa minut puhisemaan julkaisukynnyksen olemattomuudesta.
Miksi?
En ole ihan varma, mutta luulen sen liityvän kasvuun ja kehittymiseen. On kivempi apinoida hyviä tekijöitä ja yrittää sovittaa heiltä opittuja juttuja omiksi. Kuten sanottua, esikuvien tasolle ei pääse, mutta ainakin silloin epäonnistuu ylöspäin. Yleensä rajoittavia tekijöitä on kaksi, eli raha ja osaaminen. Edellistä on Suomen olosuhteissa paha kiertää, jälkimmäistä voi aina treenata.
Sen sijaan mitättömyyksien ylittämisestä tulee helposti sellainen fiilis, että kyse on pelkästään kostonhimosta. Ja kehittyykö siinä mihinkään, jos tekee koko ajan vain sellaisia juttuja, joissa tietää aina onnistuvansa?
Ego ei kestä, jos koko ajan epäonnistuu, mutta jos koko ajan onnistuu, jämähtää paikoilleen. Niin se kai on.
*: Lausunto pitää paikkansa heinäkuussa 2017. Varaan oikeuden muuttaa sitä myöhemmin.
podcastit, joita olin suoraan tekemässä ja joissa olin äänessä: 24
podcastit, joita olin suoraan tekemässä: 11
podcastit, joita olin epäsuorasti tekemässä: 35
podcastit, joissa olin vieraana: 1
videot, joissa puhuin podcasteista: 1
podcast-koulutukset ja -workshopit: 2
kerrat, jolloin puhuin radiossa podcasteista: 2
kerrat, jolloin puhuin lehdessä podcasteista: 3
elopaino joulukuussa: 84 kg
Sitten vuoden 2017 päivät, jolloin saan syödä makeaa:
2.1.
3.1.
5.1.
11.1.
17.1.
29.1.
16.2.
24.2.
20.3.
7.4.
7.5.
30.7.
19.8.
4.12.
13.12.
Tuossa on aika simppeli algoritmi, jota tosin sotkee neljä ylimääräistä päivämäärää. Tarjoan oikean tai luovimman vastauksen keksijälle… jotain. Pullaa, vaikka.
