Solstorm meni Aviisiin, ko niille tuli akuutti tarve.
Persepolis oli hieno (enkä ole vieläkään saanut edes ensimmäistä sarjista luettua, vaikka sen hyvä tovi sitten jostain kirja-alesta kainalooni kaappasin). Hienolla on tässä kaksi merkitystä, joista ensimmäinen viittaa kauniiseen ulkoasuun. Kaunis taas tarkoittaa elävää ja kliseetöntä animaatiota, joka hyödynsi median mahdollisuuksia. Jälkimmäinen hienous taas meinaa sitä, että normimittaiseen teatterielokuvaan oli saatu mahtumaan Satrapin monipolvinen kasvukertomus ja sen taustalle vielä Iranin kehitys 1970–80-luvuilla.
Välillä on hauska katsoa, miten samat asiat näyttäytyvät eri ihmisille erilaisina. Tällä kertaa mielessäni on Kolmistaan, jonka lopetuksesta Leena Virtanen kirjoitti se ansaitsee vielä yhden erityismaininnan siitä, että loppu on uskallettu jättää avoimeksi.
Minun tulkintani tapahtuneesta nimittäin oli, että viimeinen filmikela oli kadonnut. Muistan, että vielä aivan ennen viimeistä kohtausta ihmettelin elokuvan kestoa, kun näin pitkän ajan kuluttua vielä viriteltiin uusia juonia. Jännitys kasvaa vielä, tilanne tuntuu juuri olevan laukeamaisillaan –
– kun yhtäkkiä leikataan raitiovaunuihin ja lopputekstit alkavat.
Minusta siis loppu jäi liian avoimeksi, mutta se lienee jossain määrin makuasia. Mielestäni lopetusta edeltävä leffa pelasi kuitenkin siinä määrin draaman perinteiden mukaisesti, että avoin lopetus ei istunut sen kanssa yhteen. Jos aiemminkin olisi jätetty juttuja roikkumaan (tai no, kyllähän Toivosen hahmolle tapahtuu juttu, joka ei ikinä johdakaan mihinkään, vaikka sitä pidetään koko ajan esillä), ratkaisu olisi tuntunut perustellummalta.
Leffan alku on kolmiodraamaa perinteisimmillään (naitu mies ja sinkkunainen) , mutta ensimmäisessä käännekohdassa kirjoitin muistiinpanoihini nyt mua kiinnostaa
. Siinä vaiheessa hahmot eivät enää toimikaan leffalogiikan mukaan eli hankkiudu hirveisiin vaikeuksiin tyhmäilemällä, vaan toimivat kuin aikuiset ihmiset. He ovat rehellisiä ja rohkeita.
Siksikin minusta on mälsää, että Lindholmin paukut loppuvat juuri ratkaisevalla hetkellä. Meinaan vaan, että hyvähän niitä komplikaatioita on keksiä, jos meinaa jättää koko homman vaille päätöstä. Ja turha tulla narisemaan, että oikeassa elämässäkään ei ole siistejä loppuratkaisuja ja nynynynynyy. Kas kun tämä ei ole elämää, tämä on elokuvaa.
Battlestar Galactica: Razor on melkoinen tilkkutäkki. Siinä sidotaan yhteen kolme–neljä erillistä tarinaa, eikä yksikään saa isompaa asemaa kuin muut. Yksittäisellä jaksolla on myös hankala saada aikaan samanlaista vaikutusta kuin sarjalla kokonaisuudessaan. Etenkin kun Razorin pitää sopia siihen, mitä kolmoskaudella on jo näytetty ja toisaalta taas sen missaaminen ei saisi estää katsojaa loikkaamasta mukaan neloskauteen, niin sen vaikutukset Galactican maailmaan kokonaisuudessaan ovat varsin pienet. Tosin Adama Sr. saa takaumassa yhden supermacho-kohtauksen, joka on kaikessa pöhköydessään oikeastaan aika hauska. (Jos olet nähnyt Razorin, tiedät täsmälleen mistä puhun.)
Irlantilainen musiikkielokuva* Once on kuvattu mikrobudjetilla. Sillä ei ole tietenkään yhtään mitään väliä, kun laulut kuulostavat näin hienoilta ja näyttelijätkään eivät töksähtele. Leffan kotskareilla pääsee kuuntelemaan otteita soundtrackista, ja jos ne putoavat, kantsii suunnata jenkkiläiseen dvd-verkkokauppaan. (Kirjoittaminen katkesi, kun piti etsiä Falling Slowlyn tabit.) Tarina sydänsuruisesta miehestä ja hänen kohtaamastaan naisesta on yksinkertainen, kaunis ja sen twisti on tyydyttävä.
Across the Universe jätti ristiriitaisen jälkimaun. Ainahan sitä kuuntelee pari tuntia Beatlesia vaikka saisi samalla turpiin, mutta toisaalta oliko tämän rakenne nyt sitten paras mahdollinen? Biitles-biisien sanoituksista on rakennettu maailmanluokan aasinsiltoja käyttäen yhtenäinen tarina Judesta, joka lähtee suuren meren taa isäänsä etsimään. Matkalla hän törmää seksikkääseen Sadieen, kaappiin piiloutuneeseen Prudenceen, vallankumousta suunnittelevaan mieheen ja niin edespäin. Idea varmaan tuli selväksi.
Blade Runner: The Final Cut on nätti. Jussi kirjoitti pohdiskelleensa ihmiselon elokuvaa katsoessaan, minä taas yritin edelleen funtsia Deckardin replikanttiutta. Nyt olin huomaavinani, että replikanteista jokainen esiintyy kuvassa, jossa hänen (sen?) silmät loistavat kuin kissalla ikään.
* Annen mielestä Once ei ollut musikaali, koska laulujen sanat eivät toimineet dialogina. Tällaisissa asioissa on syytä uskoa asiantuntijaa.
