Lukijapalaute ei ole aina hyvästä

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että tiedotusvälineiden saiteilla tapahtuva juttujen blogityylinen kommentoiminen on Hyvä Asia™. Poikkeuksiakin löytyy. Poynter Online kertoo, miten jenkkimediat reagoivat veppisivuillaan Virginia Techin ampumistapauksen synnyttämään lukijapalautteeseen.

Poimintoja:

Roanoke Timesin pomot päättivät, että toimituksen voimat pitää suunnata uutisointiin eikä trollaajien siivoamiseen kommenttipalstoilta. He linkkasivat toiselle saitille, joka hoiti sitten moderoinnin. Hyvä idea, minusta: miksi heittää lapsi ulos pesuveden mukana?
New York Times pisti kuusi toimittajaa käsittelemään pelkästään ampumistapaukseen liittyviä kommentteja. Jos resursseja on, miksipä ei? Ison talon etu.
Washington Postin kohdalla kiinnostavinta on tieto siitä, että veppitoimittajat muokkaavat kommenttien kieliasua aivan kuten minkä tahansa julkaistavan tekstin(!)

Adwords-uutisia

Sattuneesta syystä googlasin äsken fraasia virginia tech. Hakutulosten vieressä ollut mainos oli seuraavanlainen:

HS mainostaa

Muistan, että uutistapahtumiin liittyvistä Adwords-kokeiluista on kirjoitettu aiemminkin, mutta vaan löydä linkkejä. Ja: onko tämä ensimmäinen tapaus Suomessa?

Roll credits, please

Maailmassa on aika monta elokuvaa, joiden paras kohta ovat alkutekstit. On myös leffoja, joissa muu elokuva on yhtä hyvä. Submarine Channel on koonnut saaterin hienoja krediittijaksoja otsikon Forget the film, watch the titles alle.

Kuka kelpaa leffakriitikoksi?

Jatkona edelliselle merkinnälle toimii tämä Boston Globessa julkaistu Ty Burrin artikkeli, joka tiivistää kriitikon tärkeimmän ominaisuuden näin:

That’s what every critic should know: How to engage a reader. How to make him or her see the thing afresh, whatever it may be, and even more than that the world that contains it.

Ennen tuota päätelmää Burr on esittänyt monta hyvää ideaa.

Sen lauluja laulat

Valittu sitaatti:

Minusta tämä on järkyttävää Isoveli valvoa, mutta totella tiedän, että ne jotka ovat vastuussa tästä, he eivät saa kertoa suurelle yleisölle, mutta minä olen freelanceri, ja minä kerron, että varoitan systeemistä.

Mitäs me freelancerit.

Mihin Saharan rahat käytettiin?

Los Angeles Timesin saama 151-sivuinen analyysi Sahara-leffan rahankäytöstä (reg. req’d) on mahtavaa luettavaa. Siitä selviää paitsi Matthew McConaugheyn palkka (615000 dollaria/viikko), myös paljon kiinnostavampia asioita. Kuten nyt vaikka se, että elokuvantekijät lahjoivat viranomaisia, jotta viemärin rakentamista siirrettäisiin myöhemmäksi, ettei se katkaisisi kuvauksia.

Hienoa on myös lukea, miten product placement voi toimia. DaimlerChrysler maksoi kolme miljoonaa, jotta Jeep pääsisi esille edukseen leffassa. Tästä seurasi, että tuottaja vaati poistettavaksi kohtausta, jossa Jeppi jää jumiin, koska se ei nyt vaan sovi firman imagoon.

Juttu on täynnä vastaavanlaisia hienoja yksityiskohtia. Suosittelen.

Sarjakuva minusta #2

Ensimmäinen osa

Studio 57 voisi opetella tavoille

Sähköpostiini napsahti tuplana Studio 57 -nimisen lafkan sähköposti, jonka otsikkona komeili JAKELUSOPIMUS.

Pari juttua tästä:

En ole tilannut teiltä mitään, joten miksi spämminne päätyy minulle?
Miksei viestin lopussa lue, kuinka spämmilistalta pääsee pois?

Kai sitä jonkinlaisia käytöstapoja pitäisi olla.

Back at ya

Erkka istuu tuossa edessä.

Arviot: Dreamgirls, The Prestige, Little Children

Jos haluaisin tietää, mitä Motown-levy-yhtiössä todellisuudessa tapahtui, lukisin varmaan kirjan. Jos haluan kuulla päteviä pastisseja lafkan biiseistä, katson Dreamgirlsin. Eddie Murphy on hyvässä vedossa, eikä minusta biiseissäkään ole mitään valittamista. Sielu puuttuu, sanoi Tuomo, mutta mitä sekään mistään tietää? Hemmetisti vetävämpi leffa tämä on kuin aborttisikiönä syntynyt Chicago.

The Prestige saa thumbs up -arvion jo siksikin, että se pyyhki kammottavan Batman Beginsin mielestäni. Kahdesta taikurista Bale on joko parempi näyttelijä tai paremmin kirjoitetussa roolissa, sillä Jackmanin hahmo jää kaikesta traagisuudestaan huolimatta kovin etäiseksi.

Little Children: What is it with the doggone narrator? En jaksa, en vaan jaksa. Kai se jonkin sortin ironiaa lopputulokseen lisäsi, toki, mutta oliko kyseessä kannattava vaihtokauppa, jos se saa katsojan kaivamaan silmät päästään? I think not. Rasittavuutta lisää se, että ilman kertojaa kyseessä olisi hieno ihmissuhdedraama, jossa on b-juonen liian siistiä lopetusta lukuunottamatta palikat nätisti paikallaan.

A Heartbreaking ∞ of Staggering Genius

Author Archive