Ilmoitus Karjalaisessa 16.4. (2004 tai 2005)
Elämää pursuava Rottweiler pentue. Isä: Marskimaisen käytöksen omaava, wanhan preuss. sotil. suvun jälk. Ei kylärakki. Jos sanoo, niin asiasta. Herrasmies ja upseeri, siis koiraksi. Emä: Raitis, kristill. kasvatuksen saanut, hyvin lapsistaan huolehtiva maatalon tytär. Lähes neitsyt.
Yhtälö, jossa J. Malinen valmentaa KuPS-nimistä jalkapallojoukkuetta käytettävissä olevin voimavaroin, ei vaan toimi.
(Viikko-Savo 9.8.2006)
loppusoinnut
täytyy olla
että juntit
tajuaa
runoratsu
hopotitihop
leivän päälle
meetvurstia
varokaa proosaa
karttakaa runoutta kuin ruttoa
rakkaani, pysythän vierelläni
rakkaani, tahdon puraista persettäsi
ja pakottivat kuuntelemaan popedaa ja yötä
sekunnit kuin tunteja ruumiillista työtä
pakottivat kuuntelemaan popedaa ja yötä
joutsenlaulun jälkeen aina teki mieli lyödä
paska maa ja paska kansa ansainneet ovat toisensa
Puhun tietenkin Kumikamelista. Saatat, hyvä lukija, nyrpistää nenääni arviolleni. Salli minun vakuuttaa, että musiikin kanssa nautittuna nämä rivit kuulostavat mitä ihanaisimmalta korvakaramellilta.
Olen itse asiassa valmistanut asiaa varten analogian:
sanat / musiikki == puurohiutale / vesi
Toisin sanoen puuro on hyvää, mutta puurohiutaleet yksinään hieman tylsän makuisia. Ja toisaalta taas pelkkä keitinvesi ei myöskään maistu juuri miltään.
Pitää myös muistaa mainita, että yhtyeen t-paita-valikoimaan kuuluu legendaarinen ”Minulle vittuillaan” -slogan. Parhautta! On moinen, minusta.
Ennen! Virtuaalityöpöydät: swm jostain 1980-luvun loppupuolelta ja käytännössä kaikki ikkunamanagerit sen jälkeen.
Hitto soikoon, saman systeemin on saanut jopa Microsoftilta, joskin muut vaihtoehdot ovat parempia.
Great example: In 1998, I interviewed Dave Pirner of the band Soul Asylum. Relative to most alt rockers, he was a pretty good talker; we discussed his liberal political views and the state of the music industry and–very briefly–his defunct relationship with Winona Ryder. All in all, we were on the phone for maybe thirty-five minutes.
I started writing my Pirner profile as soon as the call ended, and I found myself using his casual insights to paint an incredibly vivid portrait of both his personal life and the cultural significance of his band. I saw tragic parallels between his ill-fated romance with Ryder and the unavoidable illusion of a meteoric rise to fame, and the whole story turned out to be and amazingy well-constructed psychological profile of a rock star who needed to pass the apex of his fame before he could take the time to appreciate what he had lost. It was a very good story.
But then something dawned on me: What the fuck do I know about David Pirner? I talked to this dude for thirty-five minutes, and we spent the first ten discussing the coolest bars in uptown Minneapolis. How could I possibly think I gained any meaningful understanding of this man’s existence through one completely innocuous phone conversation? I could have written the whole story without even talking to him, and it wouldn’t have been any more (or less) accurate.
But you know what? My deadline for that Soul Asylum piece was 6:00 P.M. that same day, and I came to this realization at around 5:45. I could not change my life (or his) in fifteen minutes. I ran a spell check on the article and sent it to my editor, and then I went home. And everybody read my story, and everybody fucking loved it.
Chuck Klosterman: Sex, Drugs, and Cocoa Puffs, ss. 213–214.
Varsinainen STT:n juttu käsitteli tornitalojen yleistymistä Suomessa.
Ja minä kun vasta pääsin voivottelemasta Pirkan kohtaloa. (Ennustukseni muuten osui oikeaan, ks. Hesarin Sanojen takana -kolumni Aivan liian hyvä lehti (€) — Nyt on nähty sekin ihme, että omistaja haluaa uudistaa aikakauslehtensä sen vuoksi, että julkaisu on journalistisesti liian korkeatasoinen.
)
Mutta kuten kaikki tiedämme, hyväkin mediapaniikki laantuu päivässä parissa. Siksi haluankin tuohtua seuraavaksi uudesta tekstimainontatapauksesta. Viikon maksettu mainos -palkinnon saa maanantaina 7.8.2006 ilmestynyt Uutislehti 100, jonka etusivulla vinkataan kaupunki-osion vinjetin alla seuraavaa: Cirruksesta löytyy vielä vapaita asuntoja.
Sivulta viisi löytyykin nimetön STT:n artikkeli, jonka otsikko kuuluu ”Kymmeniä asuntoja myymättä Cirruksesta”. Uutiskärki on raflaava Marraskuussa valmistuvan Vuosaaren 26-kerroksisen Cirruksen kaikkia asuntoja ei ole vielä myyty.
Sitten hupi vasta alkaakin. Tämän jälkeen lukijalle nimittäin kerrotaan, että Cirruksen ylimpien kerrosten asukkaat tervehtivät lintuja lähes sata metriä merenpinnan yläpuolella. Talon kattoterassilta on huikeat näkymät 35 kilometrin päähän merelle. Talon itäpuolelta näkyy satama, lännessä kajastelevat Johanneksen kirkon tornit ja Pasilan tv-masto.
Toistan vielä, että kyseessä ei ole asunnonmyynti-ilmoitus, vaan Suomen tietotoimiston uutinen. Yay!
Meno rauhoittuu hieman yhden kappaleen ajaksi, mutta sitten painetaan taas kaasua. Asukkaat joka tapauksessa saavat nauttia maisemista yllin kyllin. Katolla sijaitsevassa saunassa on — kuinkas muutenkaan — iso ikkuna kahdella seinällä
. Loppuun on vielä säästetty mehevä pläjäys, Kalleimmassa, lähes 850 000 euroa maksavassa asunnossa on kaksi parveketta. Toinen parvekkeista saa ensikertalaisen puntit tutisemaan — lasinen seinä ei tunnut 90 metrin korkeudessa riittävältä, kun merituuli tuivertaa tukkaa vimmatusti.
Pisteet kotiin tyylikkäästä alliteraatiosta.
Koska olen ahdaskatseinen kyynikko, en hämmästelisi juttua läheskään näin paljon, jos se olisi Satasen omaa tuotantoa. Mutta mitä he-le-vet-ti-ä STT tällaisen kanssa puljeeraa? Tuoduin koko hommasta sen verran, että lähetin aiheesta sähköpostia sekä Satasen toimitukseen että STT:lle. Vastausta odotellessa.
En ole aiemmin tiennyt, että suussa voi maistua samaan aikaan hammastahna ja pahuus.