Pikainen katsaus elokuun ja joulukuun väliseen elokuvatarjontaan: Katsastus tuli katsottua kahteen kertaan, sillä se on niin perkeleen hyvä. Haista jätkä vittu, ja mee veivaa Volgaas. Terminator on b-elokuva, mutta ajoittain ihan hauska b-elokuva. Monsters Inc on täyttä muovia, mutta sympaattinen. Tavallaan. Memories of Murder fiilistelee kivasti, mutta jääkö siitä loppupelissä mitään käteen? Ei kai. Crash — siis tämä uudempi Crash — oli vahvaa draamaa. Torremolinos 73 oli (muistaakseni) ihan hauska. Koti-ikävä rankistelee ajoittain ihan turhaan, Les Parapluies de Cherbourg — wau! Liekö katkeransuloisempaa läpilaulettua elokuvaa tehty koskaan? Vera Drake oli erinomaisesti näytelty, kyllä, 2046 oli kaunis, lumoava ja varsin utuinen, The Assassination of Richard Nixon ei oikein vakuuttanut, Liikkuva linna ei ole vahvinta Miyazakia, Pidä huivista kii, Tatjana! ja Calamari Union ovat molemmat hyviä elokuvia.

Tuosta ylläolevasta joukosta mieleenjääviä elokuvia olivat siis Katsastus, Cherbourg ja Kaurismäet.

Kubrickin elokuvista Dr Strangelove taitaa olla se, jonka olen nähnyt kaikkein useimmin. Muistaakseni ensikohtaamisemme oli Joensuussa Elokuva-arkiston näytöksessä, mikä meinaisi suunnilleen vuosia 1995–1998. Pidimme toisistamme ensi hetkestä alkaen, ja suhde on jatkunut lämpimänä siitä asti. Tosin nyt viimeisimmällä kerralla huomasin, että ystäväiseni onkin hieman hitaampi ja kömpelömpi kuin mitä muistelin.

Moiset pikkuvirheet on kuitenkin helppo antaa anteeksi, kun elokuvan sydän on silkkaa kultaa. Mikä Outolemmessä sitten viehättää? Näyttelijät. Tarinan päättömyys. Dialogi. Luontevuus. Hyvä se on, joka tapauksessa.

Chungking Express oli tuttu sillä tavalla, että olen joskus ollut Kampus Kinossa koneenkäyttäjänä, kun leffaa on näytetty. Toisin sanoen en muistanut siitä yhtään mitään. Kar-wain leffat ovat aina kauniita, kaupungit näyttävät niissä aina hyvältä ja ihmiset ovat parantumattomia romantikkoja.

Ihan heti kärkeen pitää sanoa, että mielipiteeni Linnunradan käsikirjasta liftareille on täydellisen subjektiivinen fanipojan kuolaus. Minusta nimittäin kyseessä oli epäonnistunut elokuva, huono kirjasovitus ja epähauska komedia. Näyttelijöissä tai toteutuksessa ei ole sinänsä mitään isoa vikaa, mutta leffa ei vain millään kanna omillaan.

Lähes joka kerta kun nauroin (ja miten hiljaista teatterissa muuten olikaan!), nauroin jo ennen vitsiä kirjan muistolle, enkä valkokankaan tapahtumille. Se on huono juttu komedialle. Tapahtumat seurailevat alkuvaiheessa kirjaa melko uskollisesti, loppua kohti niitä on pitänyt pusertaa enemmän elokuvan vaatimaan tarinalliseen muottiin. Eipä siitä mitään sen suurempaa valittamista ole, mutta ei se leffaa riitä pelastamaan.

Minun on mahdotonta sanoa, kuinka hyvin Liftari toimisi sellaiselle, joka ei ole lukenut kirjoja. Mainittakoon nyt kuitenkin, että Douglas Adamsin suosikkitrivia oli tieto siitä, että nuoret laiskiaiset tippuvat toisinaan puista, koska ne nukahtavat kesken kiipeilyn.