Le charme discret de la bourgeoisie eli Porvariston hillityssä charmissa ei ollut mitään hillittyä. Loistava elokuva.

Un homme et une femme -elokuvalla on suomalaisen nykykatsojan näkökulmasta eräs ongelma. Siinä soi kaksi kappaletta, joiden assosiaatiot ovat jotain ihan muuta. Silja Linen mainosjinkku ja Ajankohtaisen kakkosen tunnari eivät varsinaisesti ohjaa aatoksia romanttiseen suuntaan. Vähän ohueksi tämä jää henkilökuvana tahi juonipätkänä, mutta tunnelma on kyllä 1960-luvun ranskalainen.

Easy Riderillä on toisenlainen musiikkiongelma. Ilmestyessään sen soundtrack oli uutta, radikaalia rokkia, joka sopi täydellisesti yhteen elokuvan in your face -asenteen kanssa. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin on hankala kuunnella Steppenwolfin Born to be freetä ja olla hihittelemättä. Ainakin minulle kappaleesta tulee ensimmäisenä mieleen neljäkymppinen, kaljamahainen retrorokkari. Mikä — tarkemmin ajateltuna — taitaa sopia Easy Rideriin aika hyvin. On se kyllä silti nautittava elokuva.

Tian di ying xiong eli Warriors of Heaven and Earth on tätä uuden koulukunnan Kauko-Itä-aktionia, jossa perustavanlaatuinen ristiriita höperön toiminnan ja pseudohistoriallisen dramatiikan kanssa ei ratkea oikein tyydyttävästi. Välillä siis pannaan miekoilla pahiksia halki, poikki ja pinoon, välillä taas puhutaan uskollisuudesta ja sen sellaisesta. Aika haaleaksi jäi, vaikka toki hienojakin kohtauksia oli mukana.

Maria Full of Grace oli varsin keskinkertainen, tärkeä aihe kun ei vielä tee tärkeää elokuvaa. Teema ja osittain tyylikin huitovat jossain Lilja 4 everin tienoilla. Kuvauksellisesti alkupuoliskon Kolumbian auringonvalo ja jälkimmäisen osan New Yorkin keinovalo vahvistavat hienosti tarinaa. Pääosassa näyttelevä Catalina Sandino Morano tekee erinomaista työtä. Ei tämä silti tunneviisaria väräyttänyt mitenkään ihmeellisesti, eikä missään nimessä niin paljon kuin monilla jenkkikriitikoilla.

Tavallaan sama vaivaa Victor/Victoriaa, joka käsitteli kyllä hienoa ja arvokasta aihetta, mutta romanttiset musikaalit eivät tärkeistä aiheista huolimatta ole minun makuuni. Eivät edes silloin, kun niissä on mukana hillitöntä slapstick-komiikkaa.

Sabrina ja To Have and to Have Not olivat molemmat todisteita siitä, että Bogartin karisma ei ole haihtunut vuosien kuluessa minnekään ja että Lauren Bacall oli nuorna plikkana melkoisen ultimate femme fatale. Sabrinan vaihdos kepeästä komediasta syvästi tuntevaksi (meinasin kirjoittaa tunkevaksi) ei ole minun makuuni, mutta minä olenkin tylsä ihminen. Hyvin se silti toimii. To Have and to Have Not haisee vähän esi-Casablancalta — jep, varastin idean leffakotelon takakannesta — mikä vaivaa siksi, että se ei kuitenkaan kohoa ison C:n tasolle. Mukavaa katsottavaa anyhow, vaikka mukana onkin maailman hirvein ranskalaisaksentti.

Rear Window’ssa oli jätetty jännitys viimeisen vartin varaan. Sen sijaan sanailua Stewartin ja Kellyn välillä seurailin kyllä ihan mielikseen. Herääkin kysymys siitä, olenko jälleen ymmärtänyt jännityselokuvan merkityksen väärin. Minusta elokuva pysyttelee lievästi kiehtovalla tasolla niin kauan, kun seurataan Stewartin puuhasteluja. Vasta kun Grace Kelly vie kirjeen naapurille tai tunkeutuu tämän asuntoon, syntyy todellista jännitystä. Mutta se onkin vain minun mielipiteeni, ja jos et pidä siitä, minulla on monia muitakin.

Disneyn versio Jungle Bookista on ihan yhtä pökkelö kuin muutkin firman varhaiset piirretyt. Baloon animaatiossa on välillä hauskaa rentoutta ja onhan ne poppijankutukset vallan siedettäviä, mutta ei voi olla ajattelematta, että Disneyn valtakausi animaatiomarkkinoilla johtui vain ja ainoastaan kilpailun puutteesta.

Ja sitten vaihtuikin vuosi.

Shivers ei kyllä toiminut sitten millään tasolla. Mr Hankeytä muistuttaneet loiseliöt saivat kyllä kirkumaan, mutta ei pelosta. Kun kamerankäyttö oli lähinnä kivikautista ja näyttelijätkään eivät varsinaisesti loistaneet, ei voinut muuta kuin kikatella kökköyksille ja kiittää elokuvan jumalia siitä, että Cronenbergin ura ei jäänyt tähän pökäleeseen.

Carpenterin versio Thing-elokuvasta sen sijaan on muotovalio lajinsa edustaja. Samalla se tosin taitaa olla viimeinen Carpenterin ohjaama pätkä, jonka voi katsoa ilman, että silmistä alkaa vuotaa verta. Ensimmäinen puolituntinen liitää kuin siivillä, eikä loppupätkäkään päästä otteestaan. Yllättävän vähän pelataan klaustrofobialla, isoimmat paukut käytetään ihan perinteiseen paranoiaan. (Tehtiinkö muuten Jenkeissä 1950-luvulla yhtään scifi-leffaa, joka ei olisi jonkin sortin kommunismi-allegoria?) Pahin gaffe on mielestäni siinä, että ohjaaja tahtoo näyttää kökösti animoitua muukalaisnukkea hieman liian paljon. Toisaalta välillä nukke-efektit toimivat, joten ei se ole niin vakavaa.

Antz oli niitä elokuvia, joista on hankala sanoa tarkasti missä vika oli. Selvää on se, että leffa ei ollut erityisen hauska tai koskettava, vaikka se yritti molempia. Periaatteessa Woody Allen muurahaisena on ihan hauska premissi, mutta vitsit eivät vain toimineet. Animaatiossa oli pari erittäin hienoa hetkeä, jolloin otettiin murkkujen pienestä koosta kaikki irti. Perustarina oli kuitenkin niin pöhkö (ja luonnonvastainen — mikä hiton muurahaiskenraali?), että sen päälle ripotellut koristeet eivät riittäneet pitämään korttitaloa pystyssä.

En vieläkään oikein tiedä, miksi 1970-luvulla tehdyt trillerit vaikuttavat paremmilta kuin muiden aikojen kappaleet. Case in point: Marathon Man. Hienot näyttelijät ja -näyttelijäsuoritukset, tiukka juoni, New Yorkin öiset kadut… what’s not to like? Kaiken lisäksi lätyllä oli kerrankin kiinnostavat ekstrat. Ilmeisesti 30 vuotta on tarpeeksi aikaa sille, että muistot eivät ole enää pelkästään kultaisia. En tarkoita tällä sitä, että tekijät dissaisivat leffaa — sillä niin tekee vain William Goldman — vaan että he kertovat ikään kuin huomaamattaan kiinnostavia asioita. (Vaikkapa nyt vain se tapa, jolla Scheider laittoi ohjaajan muuttamaan taistelukohtausta.)

Vuoden 2005 leffasaldo: 5.