Leffan keskiössä oli käsittämätön herrasmies nimeltään Mark Borchardt, joka sai Sundance-menestyksen jälkeen melkoisesti huomiota osakseen. Haastatteluja, joista useimmat ovat parin vuoden takaa: If Magazine, Interview with Mark Borchardt, Sundance 2002, Onion A.V. Club, Indiewire, Chickenhead, ja Salon .Vähän uudempana on AP:n päivitysjuttu helmikuulta 2004.
Author Archive
Himokuntoilijan kirous
Leffavuoden 2004 jämät
Kertaalleen
Jaws, Collateral (jälkipuoliskohan tässä nimenomaan toimii, vääräoppiset), Ace in the Hole / Big Carnival (mediasatiirina kohtalainen jos antaa tasoitusta tekoajasta, muuten vähän löllö), Sunset Boulevard, Dreamers (Pariisin tango on parempi), Siam Sunset, Conspiracy, Abril Despedaçado, Los Sin Nombre (loppu lässähti), Sero Hiki No Goushu (1982-versio), Mimi wo sumaseba ja Neko No Ongaeshi (Ghiblit kestää aina vähintään yhden katselun), Player (ei niin ilkeä kuin toivoin), Coffee & Cigarettes (vaikkapa vain Molinan ja Cooganin takia), A Clockwork Orange (elokuvan sentään sain loppuun, toisin kuin kirjan), Bourne Supremacy (parasta on lopun takaa-ajo, jossa pelti rytisee airobotteja, bädboisseja ja matrikseja paljon vakuuttavammin).
Election (mielestäni selvästi Schmidtiä lussumpi; toimisikohan paremmin jos tuntisi high school -elämää?), Them (jättiläismurkkuleffa on sentään aina jättiläismurkkuleffa), Down by Law, Giant, Dune (ihan vain Lynchin ja kasarin takia), Sommarnattens leende (näyttelijät joo, mutta entäs muu elokuvallisuus?), Gundam Wing Endless Waltz (perus-mechaa), Populaarimusiikkia Vittulajänkältä (kepoisen kirjan sovituksena ok), Bush’s Brain (salaliittoteoria à la Moore, aihe kyllä kiinnosti).
Escape from Alcatraz (1970-luvun jännäreissä on jotain viehättävää), Forgotten Silver ja MASH (molempien tapauksessa muistikuva oli uudelleenkatsontaa hauskempi), War Room, Control Room, Eila (hyvin näytelty), Seven (ei tuntunut enää lainkaan niin tiukalta kuin silloin joskus), Juoksuhaudantie (okei, ohjaaja saa poistaa huumorin jos tahtoo, mutta silti), Witness (millä ansioilla käsis-Oscar tuli?), Last Run (perusturha jännäri), Blowup (tuota mikä tässä oli aikanaan clue?), Dai si gein (lupasi jo alussa mutta ei se mediapuoli oikein sittenkään istunut), To Kill a Mockingbird (jäikö minulta jotain tajuamatta?), Dark Days (sarjassamme uskomatonta mutta totta), Mutiny on the Bounty, Logan’s Run (myös 1970-luvun scifeissä on jotain viehkoa), It’s a Wonderful Life, Kukkia ja sidontaa.
Toistekin
Tampopo (paras näkemäni ruoka-aiheinen leffa, luulenpa), Last Temptation of the Christ (näytteljätyö hienoa), Girl with a Pearl Earring, Thin Blue Line (Morris on aina kiinnostava), Incredibles (pitäähän se tsekata sitten DVD:ltä uusiksi), De fem benspænd (mielenkiintoinen essee elokuvan ja taiteen suhteesta, sanoisin), Sting (hauskaa popkornia), Office Space (oi jospa kolmosnäytös olisi kestänyt!), Wild at Heart (hienoja kohtauksia, mutta entäs kokonaisuus?), A Fei jing juen (ihanan kasari!), Secretary, Best in Show (tämä sai himoitsemaan A Mighty Windiä).
Ping Pong (paljon parempi kuin aihepiiristä olisi voinut arvella), Deliverance (on se kyllä pirun tuima),
Eternal Sunshine of the Spotless Mind (tuntui tyhjemmältä toisella kerralla), Alien 3 (ohjaajan versio, jonka tsekkasin, oli muuten selvästi teatteriversiota parempi), Ai ni ai wo (pikkusymppis romskuleffa), Rabbit-Proof Fence (yksinkertainen, kaunis), Shaun of the Dead (jos loppu vain ei lässähtäisi, tämä olisi erinomainen), Fahrenheit 9/11 (loppupuolisko parempi kuin alku-), On the Waterfront (on se Brando kova).
Ei kertaakaan
Russian Ark ([paradoksaalisesti] lipsahti niin taiteeksi, että tunne ei välittynyt), Léon (valitettavasti tämä vain oli jo toinen kerta), Alexander (krooh), Angel Heart (fiilispohjalla mennään ja mettään mennäänkin), Whale Rider (why all the fuss?), I, Robot (tekikö sama mies tosiaan Dark Cityn?), Nicotina, Adventures of the Iron Pussy (ei helvetissä, ja minä sentään pidän campista), Suicide Kings (pikakelasin jälkipuoliskon kun alkoi masentaa niin), Ring 0 (…), Confidence (niin Mamet-henkinen että miksei vain katsoisi oikeita Mamet-leffoja tämän sijaan?), Lock, Stock and Two Smoking Barrells (just another Tarantino wanna-be in the wall), Chronicles of Riddick (niin vakava, niin kauhean pökkelö).
Mystery Men (ehm), Conspiracy Theory (hieno alku, paska loppu), Snow White and the Seven Dwarfs, Peter Pan ja Cinderella (klassikoita vain siksi, että kukaan muu ei tehnyt mitään?), Alien: Resurrection (ei, ei vieläkään toimi), Feng yun xiong ba tian xia (tavallaan hauska kungfu-salamataikuus-präiske mutta aika kehno silti), Pojat (valitan, ei aukea), Stalag 17, Sleeper (muistelin että tämä olisi ollut hauska), Dobermann (yh), Strangers on a Train (duh), Shao Lin tzu (nää on minusta vähän tylsiä), Thunderbirds Are Go (her-vot-to-man tylsä), Immortel (ad vitam) (Bilal pysytelköön sarjakuvissa), Demon Seed (juonitiivistelmä ”talo tahtoo raiskata Julie Christien” kertoo kaiken mitä tarvitsee).
Useasti
Oldboy (out-Sevened Seven), Being John Malkovich (paranee koko ajan), Adaptation (paranee myös koko ajan), Bad Santa (paras joululeffa ikuna?), Elephant Man (osui ja upposi), La Mala Education (ensimmäistä kertaa koskaan minulle tuli teatterissa olo, että on sopimatonta mussuttaa karamelliä kovaan ääneen esityksen aikana), Lapsia ja aikuisia (kyllä!), Kauas pilvet karkaavat ja Tulitikkutehtaan tyttö (alan lämmetä Kaurismäelle), Royal Tenenbaums (en malta odottaa Life Aquaticia), Capturing the Friedmans (käsittämättömän hieno dokkari kauheasta tilanteesta), Harold and Maude (valloittava).
Vuonna 2004 katsottujen leffojen lukumäärä tähän mennessä 274. Vuosikatsaus tullee parin päivän päästä.
27.12.2004: Kukkia & Sidontaa lisätty, kokonaismäärää muutettu asianmukaisesti.
25.1.2005: Kellopeli lisätty.
Joululööperi
Jääkaappi on jo tyhjänpuoleinen, sillä seuraavien päivien ajan ravitsemuksesta huolehtii Mannisen residenssi tuolla muutaman kymmenen kilometriä pohjoisemmassa. Jyväskylä saa viettää jessepäivät kaikessa rauhassa ilman minua, sillä kinkku menee tämän pojan kirjoissa helposti henkisen helpotuksen ohitse.
Siihen asti, hyvä lukija, mainiota joulua.
Kivoin joulupuuha
Tykkään kihertää pakettinarua.
Siis se vaihe, joka seuraa sen jälkeen, kun lahja (vaivalloisen etsimisprosessin jälkeen valittu) on lopulta saatu papereihin — jotka loppuvat aina kesken, rypistyvät ja repeävät — ja nirunaru — joka lipsahtaa pois tai ei mene solmuun — on vedetty sen ympärille koristeeksi. Sitten otetaan sakset, avataan ne, ja vedetään naru sormenpään ja saksenterän välistä. Kun siitä päästää irti, menee nuora kätsysti kiekuroille.
Luulen, että affektioni voidaan jakaa kolmeen elementtiin. Ensinnäkin on helpotus siitä, että ko. lahjan paketointi on ohi. Toisekseen on pikkulapsen riemu siitä, että saa käpälöidä avoimia saksia. (Jotenkin se tuntuu vaarallisemmalta kuin saksilla leikkaaminen.) Kolmannekseen on ilo kiharasta.
Kyllä, olen nyt saanut kaikki lahjat paketoitua ja kiharrettua.
Huomioita sairastamisesta
Ensinnäkin jatkuva väsymys aiheuttaa — paradoksaalisesti — yletöntä pirteyttä. Öisin ei meinaa tulla nukkumatilta sammutuskehoitusta sitten millään, sillä koko päivän kestänyt lötköttely ei erityisemmin rasita.
Toisekseen minua ahdistaa se, että kuume ei nouse. Ei nouse yli 36,7:n, vaikka kallossa tunnuttaisiin taottavan uutta Mahtisormusta. Itse asiassa kahden ensimmäisen päivän ajan lämpöni oli alle 36 Celsius-astetta. Mikä sairaus se sellainen on, joka ei nostata kuumetta? Ei sellaisen varjolla ilkeäisi jäädä edes pois töistä.
Kolmas ja ainoa hyvä puoli on se, että kun sairaus sattui näin joulun alla, avautui samalla mahdollisuus plärätä läpi Kuninkaan paluun DVD-julkaisun ekstrat. Seitsemisen tuntia kuluu melko nopiasti, kun klikkaa ”Play all” ja vetää peittoa vähän nenän päälle.
Blogietiikkani
Kenelle kirjoitan?
Yhtäältä — ja tavallaan ensisijaisesti — itselleni, sillä en viitsi tuhlata vapaa-aikaani johonkin, mistä en nauti. Pelkästä velvollisuudentunnosta en siis jaksa blogata. Olen yrittänyt sitä, mutta epäonnistuin. Sitä paitsi on turhauttavaa suoltaa tavaraa, jos sitä ei lueta.
Toisekseen kirjoitan tietenkin lukijoille, jotka voisi ehkä jakaa kahteen ryhmään, tuttuihin ja tuntemattomiin. Tutuille löpertelen arkielämästäni, ja odotan heidän saavan jotain irti jopa pahimmasta haircuttaamisesta. Tähän liittyen joskus taisin jopa perustella, miksi puhuttelen blogissani lukijaa niin kuin puhuttelen.
Toisaalta yritän välillä kirjoittaa merkintöjä, joista olisi hyötyä satunnaiselle googlaajalle. Vertailumielipiteitä elokuvista, taustatietopläjäyksiä standupista, mitä nyt milloinkin. Minulla ei ole mitään aavistusta, täyttääkö tämä kakkoskategoria tarkoituksensa.
Millaisia arvoja asetan bloggaamiselleni?
Tosiasioissa pitäytyminen kohoaa listan ykköseksi, kirjoitinhan joskus itselleni linjapaperin korjauksien tekemisestä (okei, ei täsmälleen sama asia, mutta sama postinumero kuitenkin). Läpinäkyvyys on minusta hyvä journalistinen kriteeri, joten olen pyrkinyt suosimaan sitä. Kohde on tosin yleensä ollut joko jokin joukkoviestin tai omat toimittamiseni. Harvemmin niin, että olisin luonut kriittisen silmäyksen omiin blogimerkintöihini.
Vapaa ilmaisu ja vastuullisuus lienevät saman kolikon kaksi puolta, ja muille tuotetun harmin minimoiminen liittyy tässä yhteydessä vastuullisuuteen. Suoraan sanottuna en ole blogatessa vielä erityisemmin törmännyt tilanteeseen, jossa olisin joutunut harkitsemaan jutun julkaisemista, koska se voisi vahingoittaa muita. Niin on kyllä tapahtunut aiemmin, ja silloin päätin minimoida harmin ja rajoittaa ilmaisuani.
Etiketistä en laajemmin huoli, ainakaan jos sillä tarkoitetaan itseilmaisun poliittista korrektiutta. Pyrin käyttämään lähdeviitteitä tarvittaessa.
Onko bloggaajilla kategorinen imperatiivi?
Ei.
Erilaisuus on rikkautta. Minä ainakin nautin erilaisista blogeista ja kirjoittajista. Osa on eksakteja, osa ei. Osa editoi, osa ei. Osa linkkaa, osa ei. Osa kirjoittaa kaikesta, osa ei. Osa on totuudenmukaisia, osa ei. Lain sallimissa rajoissa itseään saa ilmaista miten haluaa, missä yhteydessä haluaa. Käsitykseni mukaan laki ei erottele toimittajien ja lukijoiden, virkamiesten ja toimitusjohtajien, bloggaajien ja päiväkirjailijoiden välillä.
Mikä on blogien yhteiskunnallinen rooli?
Kuten jo mainitsinkin, ensisijaisesti blogit ovat mielestäni itseilmaisua. Niillä ei siis tarvitse olla sen kummempaa ”yhteiskunnallista merkitystä”, ainakaan sen kummempaa kuin mitä on kahvipöytäkeskusteluilla.
Toisaalta ne voivat paikata erinomaisesti valtamedian puutteita ja valaista niiden sokeita pisteitä. Ne voisivat olla erinomainen työkalu parlamentarismin edistämiseksi — minulla ei ainakaan ole intoa käydä läpi kunnanvaltuuston kokouslistoja ja katsoa, mitä kukakin on missäkin asiassa äänestänyt. Sen sijaan hyvin kirjoitettua poliitikon päiväkirjaa seuraan mieluusti.
En oikein jaksa uskoa, että blogit voisivat Suomen kokoisella kieli- ja markkina-alueella syrjäyttää kaupalliset viestimet. Bloggaamisen merkitys joukkoviestintänä voi kyllä korostua, mutta niin kauan kuin tästä ei makseta, se pysyy omalla tavallaan eliittien mediana. (Voisin tässä välissä lähettää mummille, mutta tuskin hän tätä lukee.)
Miksi bloggaan?
Palaan jälleen alkuun: koska nautin siitä. Okei, välillä nautin vähemmän, mutta silloin myös bloggaan vähemmän. Aloitin anekdooteilla, koska höpöttelen levottomia muutenkin. Pidin matkapäiväkirjaa, koska se vaikutti kätevältä tavalta dokumentoida eloani. Kirjaan ylös mielipiteitäni elokuvista, jotta voisin myöhemmin tarkistaa mitä mieltä olin.
Yleisemminkin kirjoitan siksi, että voisin lukea itsestäni jälkeenpäin. Työssäni en dokumentoi itseäni ainakaan muuten kuin vahingossa, sillä se menisi varmaan jo hiukkasen narsismin puolelle. Vepissä teen sitä riemulla. Selailin viikolla ensimmäisiä merkintöjäni, jotka eivät kylläkään ole enää aikajärjestyksessä. Hämmästyin huomatessani, miten erilainen tyylini silloin oli. Olenko muuttunut kahdessa vuodessa noin paljon, vai olenko vain kirjoittanut ulos sen osan minusta, joka pohti vaahtomuovipippeleitä? Kaikki tuo tarkoittaa sitä, että en ole asettanut bloggaamiselleni mitään tiettyä tavoitetta, jonka voisin saavuttaa.
Paitsi jos saan kirjasopimuksen, kuten Belle.
Tai jo joku alkaa maksaa bloggaamisesta.
Tai jos voitan lotossa ja pääsen perustamaan sen aikakauslehden.
Rahoitus
Kah, näemmä Maarit Tastulankin gradu on vielä kesken.
Lehtien läpinäkyvyydestä
Here at the Op-Ed page, there are certain questions that are as constant as the seasons. How does one get published? Who chooses the articles? Does The Times have an agenda? And, of course, why was my submission rejected? Now that I’ve been Op-Ed editor for a year, let me try to offer a few answers.
Hei! Suomalaiset joukkoviestimet, psst! Ottakaa mallia.
Kuparinen rikki
Kirjoitin tovi sitten ensimmäiset sanat graduuni. Tavoitteena oli sivu, mutta ei tullut kuin kappale. Tulipa kuitenkin jotain.
New Yorker -lehden ensimmäinen numero ilmestyi helmikuun 21. päivä 1925 (Yagoda 2001, 40). Sen perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja Harold Ross oli työskennellyt lehdistössä molemmin puolin ensimmäistä maailmansotaa (emt., 25). Sodan jälkeen New Yorkiin muuttaneella Rossilla oli lukuisia ideoita lehdiksi, joista hän lopulta päätyi hakemaan rahoitusta ”koomiselle lehdelle” (emt., 33). Vuonna 1924 näkemys tästä paikallisesta, ajankohtaisesta ja kulttuuriin keskittyvästä lehdestä tiivistyi rahoitushakemuskirjeessä lauseeseen ”The New Yorker will be the magazine which is not edited for the old lady in Dubuque”(1) (emt., 39).
(1) Dubuquen rouvaa voinee verrata suomalaisittain Pihtiputaan mummoon.