Author Archive

Word 150: Peripatetic

I asked Peck to tell me about his life. He was born on Long Island and had a peripatetic childhood, he told me, moving from Long Island to upstate New York to Colorado and Kansas.

peripatetic (adj) : traveling especially on foot [syn: wayfaring] – source: The Takedown Artist

Testin’ Coen

You scored 9 out of a possible 10. Big Lebowski. What we have here is a bona fide Coenhead, a fan who knows the movies inside out. Congratulations. Our questions are like bowling pins falling before your ferocious strike. (Guardianin Coen-testi)

Miksei standuppia tule viikottain?

Tiistain Hesarin Kanavalla-palstalla Jussi Ahlroth ihmettelee, miksei André Wickström tee W-tyylin sijasta puolta tuntia standuppia joka perjantai. Wickströmin tapausta en tunne, mutta yleisellä tasolla luulen tietäväni asiasta jotain. Alrothin ihmetyksen aihe on Eikö käsikirjoittajatiimi muka keksisi miehelle tarpeeksi juttuja viikoittaista showta varten? Toki keksisi, jos halutaan matkia maailman kaikkia talk show -isäntiä Lettermanista Hytöseen. Haetaanpa selitystä hieman kauempaa, stand up -komiikan ominaislaadusta sekä Ameriikan mallista.

Yksi amerikkalaisen stand up -komiikan kulmakivistä on Lenny Bruce. Hän oli uranuurtaja kahdessa suhteessa. Ensinnäkin Brucen vitsit olivat jotain muuta kuin vaudeville-koomikoiden ”vaimoni on niin lihava”-jutut. Hän kertoi omasta elämästään, yhteiskunnasta, asioista joilla oli väliä. Toisekseen Bruce valmisteli materiaalinsa itse. Vanhojen kettujen tapana oli vielä 1950-luvulla ostaa valmiita sutkauksia kirjoittajilta ja tiputtaa ne esitykseensä sen kummemmin muuttelematta.

Lenny Bruce ja hänen aikalaisensa muuttivat kaiken tuon. Standupista tuli yksilöiden taitolaji ja parhaimmillaan silkkaa taidetta. Totta kai apukirjoittajia käytetään, mutta kaikkein paatuneimpia ex-standup-nykyinen-talkkari-isäntä-tapauksia lukuunottamatta jutut tehdään itse.

Toisekseen: Kun standupista alkoi todella tulla massaviihdettä USA:ssa 1970-luvulla, sen tärkein leviämiskanava olivat Late night -ohjelmat valtakunnallisilla kanavilla. Jos keskitason koomikko pääsi viideksi minuutiksi Carsonin show’hun, hän saattoi tuplata palkkionsa. Iltaohjelmat olivat oikeastaan ainoa tapa kerätä itselleen nimeä – klubeja alkoi olla jo niin paljon, ettei pelkästään niitä kiertämällä voinut enää breikata.

Televisioesiintymiset toivat kuitenkin mukanaan uuden ongelman. Kun aiemmin vaatimaton koomikko saattoi siirtyä joka ilta uuteen paikkaan esiintymään ja siten käyttää yhtä settiä jopa vuosien ajan, viiden minuutin televisiospotti tuhosi kaiken tuon valmiin, hiotun materiaalin. Vitsit yksinään eivät riitä: Ne pitää paitsi opetella, myös opetella kertomaan, testata, ajoittaa oikeaan kohtaan settiä, tunnustella yleisön tunnelmaa… muuttujia on paljon.

Lyhyesti sanottuna hyvän setin kasaaminen vaati vaivaa ja aikaa. Esimerkiksi Steven Wright, jonka tyyli on loistavaa verbaalihuumoria tyyliin I went to buy batteries but they weren’t included ja joka useimmille suomalaisille lienee tuttu lähinnä radioäänenä Reservoir Dogsista, on sanonut aiheesta seuraavaa: Niiden kolmen vuoden aikana, jotka olin ollut stand up -koomikko, olin kehittänyt noin 30 minuuttia materiaalia. Kun olin Tonight Show’ssa, heitin kaksi settiä viikon aikana ja kaksi kuukautta myöhemmin vielä yhden lisää – joten siinä meni seitsemäntoista minuuttia kolmestakymmenestä… toimivaa matskua, joka oli mennyttä. Ja kun kävin vielä kerran vieraana, likimain kaikki kolmen vuoden aikana keräämäni materiaali oli mennyttä. Reaktioni oli ’Voi Luoja, urani on ohi!’.

Ahlroth kirjoittaa myös TV2 yritti tehdä stand upia Hupiklubissa, mutta väärällä konseptilla. Ei amatöörejä ravintolayleisön eteen, vaan maamme parhaat kunnon lavalle ja parrasvaloihin. Sattumoisin pikkulintu liverti minulle juurikin tästä ohjelmasta, että Kakkosen tuottaja oli aikanaan soittanut eräälle stand up -koomikolle, joka kieltäytyi kunniasta mutta tarjosi puhelinta samassa kahvipöydässä istuvalle toiselle koomikolle. Hänkin sanoi ei, kuten tekivät myös muut paikalla olleet Suomen huippukoomikot.

Kenties nyt Jussi Ahlrothkin ymmärtäisi heidän motiivejaan.

Markkinasegmenttilähtöistä

Päivän tiedotelause: Yomin IT-liiketoiminnan uusi asiakaskeskeinen fokusointi sai hyvän vastaanoton markkinoilla, joilla tapahtui myös selvää kysynnän aktivoitumista. – Yomin osavuosikatsaus, 27.10.2003

Word 149: Cicatrix

The most ghastly wound is on a man who looks about nineteen: a ragged cicatrix that winds from one corner of his mouth to beneath his left ear, then all the way around his head, under the right ear, and back to the other corner of the mouth, as though the assailant intended to peel off the top. A sadist’s trophy.

cicatrix (n) : a mark left (usually on the skin) by the healing of injured tissue [syn: scar, cicatrice] – source: ”Guarding Sing Sing”

Word 148: Bantamweight

Do the young fans of Leonardo DiCaprio, Tobey Maguire and Jake Gyllenhaal even know that there was an actor in the recent past who would make their idols look like bantamweights?

bantamweight (n) 1: weighs 115-126 pounds 2: an amateur boxer who weighs no more than 119 pounds – source: The lost boy

Skifii, sählinkii, suurta meininkii

Pakkosivistystä, erikoisuuksia ja science fictionia.

Cypher

Kuinka monta lyhyen polttovälin linssillä otettua kuvaa voi mahduttaa yhteen elokuvaan? Tätä ikiaikaista ongelmaa pohtii Cypher, ja kertoo siinä ohessa jonkin sortin sgifitarinaa. Ensimmäinen puolisko on vallan mainio: Näyttää hyvältä, jännittää, on vähän salaperäinen. Sitten jossain vaiheessa katsoja tajuaa jutun juonen ja loppu on aikamoista tervanjuontia. Itse asiassa lopputulos on siis kovin samanlainen kuin Cubessakin: Siisti design ja kiva idea eivät kumpikaan kanna loppuun asti. Että ei tämä nyt mikään ohittamaton ole.

Dogville

Ensimmäiset 45 minuuttia kuvan vemputus koskee silmään ja sitä kautta aivoon. Sen jälkeen kamera rauhoittuu, leikkaukset normalisoituvat ja näyttelijätkin pääsevät asiaan. Toisin sanottuna Dogville on melkoisen kiehtova elokuva, jolla on vain turhan läpitunkemattomat alku ja loppu. Ja kolme tuntia, huh!*

Eivätkä ne minimalistiset lavasteet minusta ole mitenkään hämääviä, etenkin kun äänet on leikattu mukaan ihan normaalisti. Jonkin sortin ”kaikki tietää mutta kukaan ei paljasta tietävänsä”-tunnelmaa sillä on kait haettu. Sitä paitsi näyttelijät ovat aika mainioita: Kidman saa piestystä naisesta tehoja irti (tiedän että tämä on kulunut homma, mutta mikä helvetti von Trieriä vaivaa?). Sevignyn tyttö oli minusta aika jäykkänä. Kuitenkin! Hyvä hoito tämä oli, enempi tykkäsin kuin Dancer in the Darkista (hyvä musa, jähmeä kakki, sano).

Tohtori Zhivago

Tämä on sitten se pakkosivistysosion tämänkertainen edustaja. Kolme tuntia sinisellä liekillä palavaa tunnetta ja isoja, mollottavia silmiä. Sitten vähän lisää valtavan hypermassiivista tuijotusta ja pupillista heijastuvia kohdevaloja. Jonka jälkeen seuraakin vapattavia huulia ja jättimäisiä silmiä!

Tarina ei erityisemmin kiinnostanut, ylinäytteleminen oli valan hirveää ja pukudraamailut oli vähän niin ja näin. Mutta ne ulkokuvat, vau. Jos yleiskuvassa ihminen on kärpäsenpaskan kokoinen, jotain on tehty oikein. Plussaa leffa saa myös – täysin asiattomasti, myönnetään – siitä, että sitä on kuvattu äitini kotiseudulla. Vaan ei tätä oikein uskalla suositella muille kuin omituisille ihmisille. Turhan jähmeää oli Ollin makuun.

*: Tämä implikoi, että pituus sinänsä olisi paha asia, mitä en tietenkään meinaa. Jotenkin vain humanistinen perstuntumani sanoo, ettei käsikirjoituksessa ollut aivan tarpeeksi dramaattista lihaa 180-minuuttisen luurangon ympärille).

Kirkonmiesten päättelyä

Neljäs lateraanikonsiili päätti vuonna 1215 paavi Innocentius III:n johdolla, että ehtoollisrituaalissa leipä ja viini muuttuivat todella Kristuksen lihaksi ja vereksi. Pian juutalaisia syytettiin siitä, että he hankkivat salaa ehtoollisleipää ja pistelemällä sitä kiduttivat Kristuksen lihaa. – Yliopisto-lehti 16/2003, s. 21