Author Archive

Mistä sanat tulevat

Maanantaina opin, mitä ”a-coming”-tyyppiset verbit tarkoittavat.

Kyseessä on progressiivinen muoto, joka nykyisin kirjoitetaan be-apuverbin kanssa. Niinpä lause ”The book is being printed” oli ennen ”The book is printing” ja vielä sitä ennen ”The book is a-printing”. Tämä, kuten monet muutkin modernin standardi-englannin muodot, ovat säilyneet käytössä murteissa.

Viime perjantaina opin, mistä ”ye olde Inn”-tyyppiset rakenteet tulevat. Se on oikeastaan virheellinen, sillä pohjimmiltaan kyse on ortografisista tottumuksista. Näetsen vanhassa englannissa (OE, ajalta jolloin meidän ajanlaskumme käytti vain kolmea numeroa) oli th-äänne [jota on mahdoton esittää ISO-8859-1(5)-merkistöllä], jota ilmaistiin þ-riimulla. Kun engelsmannit sitten siirtyivät käyttämään latinalaista aakkostusta, litteroitiin kyseinen äänne toisinaan y ja toisinaan th ja siten myös dualistinen ”the” ja ”ye”. Jälkimmäinen pysyi käytössä varsin pitkään, joten ennemmin tai myöhemmin ihmiset unohtivat, mitä äännettä y siinä edusti, ja täten syntyi – professorin sanoin – ”the rather false ye”. Asia selitetään myös Websterissä.

Ja jos nämä kielitieteelliset selitykset menivät aivan päin persettä, toivottavasti joku kertoo minullekin. Olen nimittäin kovin väsynyt maanantai- ja perjantaiaamuisin.

Lisäys: Kuten herra Suvanto huomautti, þ-entiteetti itse asiassa esittää tätä kaipaamaani äännettä.

Ironista

Guardianissa oli juttu, jossa kerrottiin mitä kaikkea republikaanit ovat toilailemassa ympäristöpolitiikan kanssa USA:ssa. Eräänä keinona oli kielen siistiminen: ilmaston lämpenemisen (”global warming”) sijaan piti puhua ilmastomuutoksesta (”climate change”). Mielenkiintoista oli se, että jutun perässä oli infolaatikko, jossa luki suunnilleen ”Read more about global warming at http://www.guardian.co.uk/climatechange”.

Jotain ironista on kai myös siinä, että ostin Amazon.co.uk:sta kirjan nimeltä Dot.con, jossa on uhrattu melkoisesti tilaa asioille, jotka o(li)vat Amazonissa päin persettä. Ei ole muuten lainkaan hullumpi eepos, jos antaa anteeksi kirjoittajalle hänen tarpeensa nähdä kausaalisuhteita kaikkialla.

Dave Barry = hauska?

I have a dream that a guy who designs popup ads is having a major colonoscopy, and the proctologist is saying, ”It’s the darnedest thing! Every time I snip a polyp, two more spring up in its place!”

Dave Barry / Barryn blog

Miksi en pidä urheilusta

Yksi tärkeimmistä hetkistä urheilunvastaisessa historiassani sijoittuu vuoteen 1989. Oli kolmannen kouluvuoteni talvi, ja jokaiseen koulutalveen kuuluu erottamattomana osana hiihtokilpailut. Niin meilläkin. Tuolloin, kultaisella 1980-luvulla, uskottiin vielä lasten erotteluun, lajitteluun ja nöyryyttämiseen urheilun avulla. Niinpä kaikki tulokset laitettiin julkiseen paikkaan näkyville ja voittajat saivat palkintonsa gaalassa, jossa koko koulu oli läsnä. Tuon vuoden erikoisuutena oli se, että erillisten luokkien sijaan kilpailimme sijoituksista koko vuosiluokan kanssa. En siis jäänyt viimeiseksi kahdestakymmenestä, vaan kuudestakymmenestä lapsesta. Tai no, saatoin olla toiseksi tai kolmanneksi viimeinen, en ole aivan varma. Käsittänet kuitenkin pointin.

So far so good, mutta nyt tarina muuttuu eeppiseksi. (Mainittakoon, että rakas äitini kertoo tätä osaa edelleen suurella riemulla, sillä hänestä se ilmeisesti kertoo jotain oleellista minusta ja urheilusta.) Koska kyseessä oli kuitenkin suomalainen peruskoulu, opettajien mielestä kehnon urheilusuorituksen jättämä sosiaalinen stigma oli poistettavissa vanhan kunnon Herra Satunnaismuuttujan avulla. Niinpä täydellisen hierarkkiseen urheilutulokseen ruiskutettiin hieman demokratiaa kaaoksen muodossa, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että tuona vuonna palkintoja jaettiin muillekin kuin voittajille.

Aivan niin. Joku oli aamun kahvihöyryissä saanut ilmeisesti päähänsä, että olisipa hienoa jakaa jokaiselle luokka-asteelle yksi palkinto arvottuna. Arvaat kai jo kuka sen voitti. Niinpä lavalle asteli ylevien atleettien lisäksi myös yksi hieman pulleampi pikkupoika, joka nöyrästi pokkasi rouva Fortunan anteliaasti valitseman palkintolusikan. Siinä minä sitten seisoin, valojen paahteessa ja koetin olla romahtamatta palasiksi puolentuhannen veren- ja kiusaksenhimoisen ala-asteen oppilaan edessä.

Mainittakoon, että lusikka on edelleen tallessa, joskin pahasti hapettuneena. Se on ainoa asia, jonka olen koskaan voittanut urheilukilpailussa ja tulee mitä todennäköisemmin olemaan ainoa asia, jonka tulen koskaan voittamaankaan. Mutta ymmärtänet, miksen erityisemmin jaksa hurrata moderneille gladiaattoreille, jotka ylittävät voipuneena, kuivaa sylkeä erittäen maalilinjan ja omistavat tuloksen Suomen mahtavalle valtiolle. Minulta se valtio vei urheiluhalut jo viime vuosituhannella.

Kaikkea sitä tuleekin kirjoitettua

Ei hyvänen aika. Jatkoin vanhojen tiedostojen silpomista, ja löysin kolme kesällä 2000 kirjoittamaani esseetä, joilla kalastelin opintotukimarkkoja kesäkuukausilta. Jumaliste mitä paskaa.

Anakronismin valta

Niin vaan Samuli Putrollakin livahti Aamuisin-biisin sanoihin sellainen aikavirhe kuin ”jokainen markka jonka veroja maksat auttaa sinua myös”. On toki mahdollista ja jopa todennäköistä, että kyseinen rivi on kirjoitettu yli vuosi sitten. Siitä huolimatta kyseessä on mainio esimerkki siitä, miten historian inertia pitää taiteen menneissä metaforissa kiinni.

Uusi musiikki kihelmöi

Muistan vielä sen tunteen, jonka koin ensimmäisen kerran U2:n ja Depeche Moden levyjen parissa vuosikymmen sitten. Olin vasta tuhlannut kaikki säästöni CD-soittimeen, joka oli huono mutta CD-soitin kuitenkin. Kirjaston levyhyllystä löytyi hienon näköisiä levyjä, joiden esittäjät olivat tuttuja ja biisilistastakin löytyi muutama kappale, jotka olin kuullut aiemmin. Ja ne olivat hienoja levyjä.

Mutta parasta koko asiassa oli se tunne, joka leviää vatsanpohjaan kun on saanut käsiinsä uuden levyn, josta ei tiedä mitään ja jo ensimmäisen kuuntelukerran aikana on varma siitä, että tuo äänite tulee kulkemaan mukana koko loppuelämän.

Niin minulle kävi Achtung Babyn, Songs of Faith and Devotionin ja myöhemmin vielä Everything Must Gon kanssa.

Vuosien mittaan radionkuuntelustani tuli aktiivisempaa, törmäsin uusiin artisteihin MTV:llä, kuuntelin kavereiden hyllyistä löytyneitä levyjä, kunnes lopulta kiinteä Internet-yhteys johti minut todelliseen musiikin Eldoradoon. Siinä vaiheessa uusien levyjen aiheuttama kihelmöinti oli alkanut vähentyä huomattavasti. Syitä on varmasti monia, eikä vähäisimpänä se, että teini-iän herkät, musikaalisen neitsyyden vuodet olivat ohi. Jopa minun kuuntelumäärilläni iso osa valtavirtatavarasta alkoi kuulostaa tutulta. Tätä efektiä vahvisti se, että yhtä useammin hankin käsiini tutun artistin uuden levyn tai jos kyseessä oli uusi taiteilijatuttavuus, olin kuitenkin lukenut hänestä lehdestä, vepistä, nähnyt videon MTV:llä, kuullut kavereiden kommentteja siitä ja ehkä kuullut biisin tai pari. Lisäksi suurin osa irtorahastani kului DVD-leffojen ostamiseen, koska ne vaikuttivat paremmalta vastineelta rahalle kuin täysihintaiset cd-levyt. Tämä kaikki johti ymmärrettävästi siihen, että tuntemattoman viehätys oli lähes kaikonnut.

Pikakelataan nykyhetkeen. Täällä Walesissa minulla ei ole nettiyhteyttä kotona, ei isoa siirtomediaa koululta kotiin, ei kaapelitelevisiota (ja ainoa käytettävissä oleva televisio on yhteisessä olkkarissa), ei radiota, ei ihmisiä jotka kertoisivat mikä on hot, ei Rumbaa eikä Soundia. Minulla on mukana koko CD-kokoelma mp3-muodossa, mutta ei mitään kanavaa kuulla uusia artisteja. Joten mitä tapahtuu? Vaivunko apatiaan, menetänkö uskoni populaarimusiikin parantavaan voimaan ja ryhdyn skientologiksi?

Ja paskat. Kävelin levykauppaan, nappasin kainaloon pari levyä tyypeiltä joista en ollut koskaan kuullut aikaisemmin (kymmenen puntaa / hopeakiekko) ja iskin levyn soittimeen kotona. Silloin se tapahtui. Kymmenen vuotta vertailua, ylellisyyttä ja ”tää on kuultu jo aiemminkin”-väsymystä tipahti pois kuin suomut silmiltäni. Kappale jota kuuntelin oli nimeltään Turn The Page, joka avaa the Streetsin albumin Original Pirate Material. Simppeli rytmilooppi, taustajouset ja mies, joka räppää kaiken tämän päälle erehtymättömällä aksentilla ja tyylillä.

Aivan loistavaa. Poissa olivat jenkkihiphopin kliseet ja tilalla brittiläiset. Mutta millaiset kliseet! ”Around here we say birds, not bitches” kuten herra asiansa yhdessä vaiheessa ilmaisee. Taustat ovat poikkeuksetta hienoja, ja biisigenrejäkin on useampi kuin kaksi jenkkivakiota eli nopea ja hidas. Levyllä on hieno alku, hieno loppu ja paljon hienoja kappaleita välissä. Yhdeksi kulminaatiopisteeksi nousee ”The Irony of All”, Eminemin Guilty Conciencea muistuttava pseudoduetto, jossa kaksi hahmoa keskustelee Britannian päihdepolitiikasta. Loistavia hahmoja täydentävät vielä taustat, jotka vaihtuvat yhtä aikaa puheenvuoron kanssa. Mutta mitä minä sitä enää kehumaan – käy ostamassa levy ja kuuntele itse.

On nimittäin hyvin todennäköistä, että et ole kuullut hänestä koskaan aiemmin ja saat kokea saman kuin minäkin, sen ihanan tunteen joka vaeltelee aivon ja vatsan välillä ja kertoo, että jotain loistavaa tapahtuu parhaillaan.

Mistä moinen ajatus?

Vielä selvennyksenä yölliseen älyväläykseen: Pophelmiä-sarja sai osaltaan alkunsa Operaatio Tyrän myötä. Kyseenomainen manööveri sai nimensä siitä, että sen suorittaminen vaati useiden tuntien intensiivistä istumista. Nimittäin ennen kuin lähdimme reissuun, koodasin kaikki minun ja Sonjan cd-levyt mp3-muotoon. Niinpä reilut 250 audiokiekkoa supistuivat 23 cd-r-levyksi, jotka kulkevat kätevästi mukana.

Pakattuina jokaiselle levylle mahtuu kymmenkunta albumia, eikä levyissä ole tietenkään tilaa niiden kaikkien nimille. Tästä seuraa, että levyillä on melko helppo pelata musikaalista rulettia – iske levy koneeseen, lisää sata biisiä playlistiin, valitse soitettava kappale satunnaisesti. Tällä tavalla tulee kuultua uudestaan lauluja, joiden olemassaolon oli jo melkein unohtanut. Voilá – Pophelmiä.