Leffojen synopsikset voi tsekata festarin nettikatalookista. Arviot ovat pääosin Jaikun elokuva-kanavalle kirjoitettuja tiivistelmiä, mikä selittänee niiden kompaktiuden.

About a Son: kaunis, runollinen. Ikään kuin Koyaanisqatsi, jonka musiikkina soi monologi. Ajoin ehkä konfliktia kuvan ja äänen kanssa, kun kisasivat huomiosta.

Sokurovin Aleksandra on pölyn värinen, melkein monokromaattinen. Babushka kulkee sotilastukikohdassa kuin aave. Jouset soivat melkein koko ajan. Kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla.

Appleseed Ex Machina: mnjoo, aktion-skifi-animea. Hirveä(sti) ekspositiota, jonnisesti asepornoa. Liian pitkä, tyhmiä juoniaukkoja & henkilöhahmoista ei kai tartte mainita. Kiinnostavinta oikeastaan se, miten rajoitetuista resursseista syntynyt anime-estetiikka toimii, kun cgi on poistanut ko. rajat.

Baader Meinhof Komplex on melkoista pikajuoksua läpi RAF:n historian. Tsekkasin pikaisesti Wikipedia-artikkelin ennen leffaan lähtöä ja suoraan sanottuna se oli melkein parempi. Elokuva on kyllä ihan komea, mutta siitä tuntuu puuttuvan tulkinta, persoonallinen näkemys tapahtumiin. Asioita ja ihmisiä vilistää ruudulla niin paljon, että ilman pohjatietoja ei meinaa pysyä perässä ja pohjatietojen kanssa ei löydy oikein mitään uutta.

Battle for Haditha: ”ihan ok”, ei erityisen oivaltava tai kurota selitystä sodan yksityiseen tai yleiseen puoleen. Dokudraamaa, ikään kuin. Leffassa käytetään diegeettisesti Ministryn Lies lies liesiä, mikä on anakronismi.

Cargo 200 kertoo, että NL:ssä elämä oli paskaa ja poliisit pahimpia rosvoja. Todella synkkä elokuva. Valkokankaalla raiskataan nainen kahdesti, mikä oli linjassa muun leffan kanssa mutta yökötti silti enemmän kuin muu väkivalta yhteensä.

Chaotic Ana jätti ristiriitaiset tunteet. Luulen, että Medemin tyyli ei vain yksinkertaisesti putoa minulle, vaikka joistain elokuvistaan olen tykännytkin. Nätti tyttö kulkee tissit paljaana ja regressoituu menneisiin elämiin. Väkivaltaa, hämmentävän saturoituja kuvia. Tekotaiteellinen olo jäi.

Vaikka Chocolate kovasti yrittää, niin kyllä Tony Jaa pätki pahiksia paljon paremmin kuin sukulaatin autistinen teinityttö.

A Complete History of My Sexual Failures on huomattavan hauska ja sympaattinen dokumenttielokuva, joka voisi hyvin lipsua pelkäksi tyhmäilyksi mutta on päähenkilön täydellisen luuseriuden takia vallan siedettävä kokemus.

Suosikkielokuvani tänä vuonna oli Darling: elegantisti kirjoitettu, horjumatta ohjattu, hyvin näytelty. Aavistuksen liioiteltu mutta ei silti karikatyyriksi mennyt tyyli. Selkeä yhteiskunnallinen pohjavire. Hauska ja melankolinen. Suosittelen.

Echo alkaa jännäri-kauhuna mutta ruuti ei ihan kestä kuivana. Toteutus tyylikäs: kultainen aurinko kuvattuna steadicamilla vastavaloon, näyttelijäpari isä-poika toimii hyvin. Pari ärsyttävää PÖÖ-säikytystä.

Gomorra: järjestäytynyt rikollisuus on raakaa, tyhmää, armotonta. Ympärillä pyörii väkeä, joka ei tajua homman luonnetta. Ulos ei pääse, jäsenetkään eivät ole turvassa. Leffan kokonaiskaari on sitä, että alussa tapetaaan ja lopussa tapetaan.

Helvetica muistuttaa katsojiaan siitä, että kirjaisimilla on väliä. Dokkarin kiinnostavinta antia on bongailla kuvituskuvissa puolisalaa vilahtavia Helvetica-tekstejä sieltä sun täältä.

Involuntary: puolenkymmentä rinnakkain juoksevaa tarinaa, jotka liittyvät yhteen temaattisesti (ei hahmoilta tai juonelta). Toteutus inhorealistinen pseudodokkari, kamera ei liiku kuin ihan muutaman kerran koko elokuvan aikana. Rajaukset usein sellaisia, ettei hahmojen kasvoja näy, kuulee vain niiden puheen ja näkee kehonkielen. Aihepiirinä kai öö sosiaalinen paine, kasvojen menettäminen, kasvojen säilyttäminen, valtavirtaa vastaan nouseminen.

Not Quite Hollywood on melko suoraan sitä mitä traileri lupaa. Ihan hauska pätkä ja yritti jopa kytkeä ozploitaation laajempaan viitekehykseen.

Sky Crawlers sisältää tosi komeaa 3d-animointia, joka ei kuitenkaan hypi silmille muusta leffasta erillisenä. Ensimmäisen kerran muistan nähneeni piirretyssä vesiroiskeen kameran linssissä jne. Melankolinen vaihtoehtotodellisuus, jossa nuoret hävittäjälentäjät käy ikuista sotaa. Sisältää animefilosofointia.

Sleep Dealer olisi ollut kova 15 vuotta sitten ja tosi kova 20 vuotta sitten, jos sillä olisi vain ollut parempi ohjaaja ja näyttelijät. Oikein perustavanlaatuiseen kyberpunk-tarinaan oli sotkettu hitunen globalisaatiokritiikkiä. Suurin ongelma oli siinä, että toteutus oli köppöinen: viiden pennin erikoisefektit, näyttelijät aika tönkköjä ja rytmi/kuvakerronta innotonta. Mutta genren traditioiden kunnioittamisesta piste.

Son of Rambow’n arvioin Kaistalla.

White Night Wedding: symppis ja nätti, paljon hauskoja/hyviä kohtauksia. Mä en tiedä, jäikö kokonaisuudesta ihan kauheasti kouraan. (Lisäksi olin jotenkin täysin unessa, koska tajusin flashback-rakenteen ehkä n. 60 minuutin kohdalla.)