Cream of the crop.

Intolerable Cruelty

First off, let me admit that I am a total fanboy when it comes to the Coens.

No niin, sitten päästäänkin asiaan. IC on a) hyvä elokuva ja b) aika hyvä Coen-leffa. Käsis ei ehkä ole rakenteeltaan ja – etenkin – dialogiltaan niin hyvä kuin voisi, mutta on siitä silti pirusti hupia. Meinaan, että sellainen leffa jossa esiintyy aikakauslehti nimeltään Living without intestines ei voi olla ihan huono. Eihän?

Parhaiten farssi toimii silloin, kun todellisuuden kahleet jätetään kauas taas ja sukelletaan syvälle veljesten selluloidimaalaukseen: Clooneyn valkaistut hampaat, Zeta-Jonesin ensimmäinen oikeudenkäynti, tappokeikan peruminen. Deakinsin kuvaustyyli ei ole kovinkaan silmiinpistävää, muttei sitä rumaksikaan voi haukkua.

DVD-ostoslistalle taitaa mennä tämä.

Kill Bill Vol 1

Voi hyvänen aika sentään mitä mäiskettä. Kun poistuimme elokuvateatterista, kuulin tytön takani toteavan en kyllä ihan ymmärrä joittenkin ihmisten huumorintajua. Oletan hänen viitanneen minun ja kaltaisteni tapaan reagoida Kill Billin melko rajuotteiseen ihmisbonsaimetodiin. Minkä sille mahtaa: Hllitön päät irrottava väkivalta tuo mieleen Monty Pythonin, ja naurattaisi tämä päidenkatkonta muutenkin. Miten muuten siihen muka voi reagoida?

Tosin on mukana vallan sietämätöntäkin väkivaltaa, kuten kohtaus, jossa Morsian pieksää vartijan päätä ovella. Teoriani mukaan kyse on pitkälti ääniefekteistä, sillä tilanne tuo mieleen American History X:n Sen Kammottavan Kohtauksen. Kyseinen tappo on muuten inhottavin minun valkokankaalla näkemäni väkivallanteko.

Muuten olen sitä mieltä, että kahteen osaan pätkiminen teki ihan hyvää. Vaikka ykkösosa ei kaksituntiselta vaikuttanutkaan, siinä määrin vimmaisesti se koko ajan potki eteenpäin, olisi neljä tuntia ollut jo fyysisenä suorituksena ihan liikaa. En osaa sanoa juuta taikka jaata osituksen vaikutuksesta leffan tarinankerronnan rytmiin, koska nytkin se vaikuttaa aivan mielivaltaisesti kokoonlätkityltä. Yksittäiset kohtaukset vaan toimivat aivan loistavasti. Että kyllä tästä olisi maksanut enemmänkin kuin neljä euroa.

Jesus Christ Vampire Hunter

Näin b-leffat pitää tehdä! Näytteleminen on karmivan pökkelöä, elokuvan leikkaus huonoin vuosikausiin (milloin viimeksi leffa oli leikattu niin huonosti, että kiinnitit siihen huomiota?), dialogi tappaa sadan metrin päästä eikä juonessakaan kehumista paljon ole.

Vaan kaikki tämä unohtuu, kun katsoo Kanadan poikain & tyttöin tekemää kung fu -jeesustelua. Jesse on meren rannalla kastamassa jotakuta, kun lesbovampyyrit hyökkäävät hänen kimppuunsa! Jesse taistelee loputonta ateistien virtaa vastaan! Jesse käy shoppailemassa vaatteita tyttöystävänsä kanssa! Jesse ottaa vampyyripomolta turpaansa! Minulta ei löydy tarpeeksi huutomerkkejä tämän elokuvan hienouden kertomiseen!

One Flew Over The Cuckoo’s Nest

Oho, sehän tosiaan oli Danny DeVito. Hyvin tehty 1970-luvun Hollywood-elokuva tämä Käenpesä on, ei siitä pääse mihinkään. Sen sijaan tarinan ydin eli kapina auktoriteetteja vastaan oli jotensakin… no, naiivia. Tietenkään se ei estä elokuvasta nauttimista, mutta asetelmat olivat mustavalkoisemmat kuin muistelinkaan.

Blue Velvet

Mitähän tästäkin nyt sanoisi? Vaikka leffan juoni sinänsä saakin lopussa ratkaisun, se ei poista omituisuuden verhoa kokemuksen yltä. Jonnekin Wild at Heartin ja Mulholland Driven välimaastoon tämä taitaa sijoittua.

Lynchin pätkissä on nautittavaa mm. se, että äänisuunnitteluun on aina kiinnitetty huomiota. Sekä efektit että musiikki lisäävät melkein jokaiseen kohtaukseen jotain pahaenteistä tai selittämätöntä ristiriitaisuutta tavalla, jonka harva ohjaaja taitaa. Ja totta kai sekä kohtauksista että näyttelijäsuorituksista löytyy vallan mahtavaa intensiteettiä – kuva ei käänny pois eikä ihminen lopeta ennen kuin on aivan pakko.

Toinen mukaansatempaava piirre on genrerajojen mielivaltainen sotkeminen. Onko tämä Hitchcockia, seikkailua, murhaa vai noiria? Kaikkeen viitataan, kaikkea pilkataankin, tai siltä minusta ainakin tuntui.

Ehkä on kuitenkin vain yksinkertaisinta sanoa, että Lynch-fanit diggaa vaikkeivät ymmärtäisi ja muut eivät diggaa, koska eivät ymmärrä.

La cité des enfants perdus

Katso tämän elokuvan alkukohtaus tarkkaan. Katso vaikka toisenkin kerran, ja miksei kolmannenkin. Jo pelkästään se kuva, missä lapsen huone on täynnä joulupukkeja, ansaitsisi kaiken maailman palkinnot.

Kaikki on kohdillaan: Silmän, korvan, aivon ja sydämen stimulointi on kokonaisvaltaista ja vallan ihanaisen kutkuttavaa. No, henkilöhahmoista joku voisi jurputtaa, mutta satuhan tämä on. Badalamentin musiikki on taas helvetillisen hienoa, Perlman ja Pinon ovat vallan mainioita ja entäs posetiivi? Huh. Selkäpiitä kylmää.

Omaa unilogiikkaansa kirjaimellestikin seuraava seikkailu sopii ihan kaikille ja on yksi ahdistavimmista elokuvista, jonka tiedän. Nähtyäni tämän ensimmäisen kerran, tiesin että Jeunet’ta kannattaa pitää silmällä. Pidän mielipiteestäni kiinni.

PS: On olennaisen tärkeää, että et katso leffaa pan & scannatulta R2-levyltä tai yhtä kuppaiselta VHS-nauhalta. Tämä on ehdotus, josta et voi kieltäytyä. Compris?

The Usual Suspects

Edellisestä katselukerrasta oli melkoisesti aikaa, enkä oikeastaan muistanut elokuvan keskeisistä pointeista kuin Keyser Sözen henkilöllisyyden. Ensimmäisellä katselukerralla en ihan täysin vakuuttunut Epäiltyjen nerokkuudesta. Nyt kiinnitin huomiota Del Toron loistokkaan reteään rooliin, jonka syntyä mies valaisee bonuslevyllä. Juuri näin! Muutenkin näyttelijöiden yhteispeli on mainiota. Se onkin minusta leffan toteutuksen ydin, eikä suinkaan Kevin Spaceyn monologiorgiat.

Hyvin rakennettu jännäri, jonka kärsii näemmä katsoa viiden vuoden välein vallan mainiosti.

Tai no ensin pari keskinkertaisuutta.

True Romance

Niin kuin minä toivoin, että tästä olisi voinut tykätä. Vaan niinpä on päässyt käymään, että Tony Scott säilytti Tarantinon tyylistä dialogin ja väkivallan, mutta onnistui tekemään kokonaisuudesta hiukan & pikkasen ahdistavan. Eikä silleen kivasti ahdistavan, vaan silleen pahasti. Niinku.

Hyviäkin puolia toki löytyy, parhaimpana niistä Gary Oldmanin käsittämättömän hieno roolisuoritus. Ehkä leffan tuomitsee 50% rajaviivan alapuolelle sen mauton tuuttaus-soundtrack. Quentin-setä olisi varmaan tehnyt poppivalinnoillaan sopasta maukkaamman. Tai sitten joku muu metafyysinen bitti on päässäni poikittain, enkä vain syttynyt nautinnon roihuun.

Matrix Revolutions

Ja varmaan maksan sulle tästä seitsemän euroa, oli Esan ensimmäinen kommentti Vallankumousten jälkeen. Jaa. Minusta kolmososa oli kakkosta parempi, vaikka edelleen on selvää, että jatko-osat ovat pelkkää epätoivoista räpistelyä timanginkirkkaan ykkösmätkinnän rinnalla.

Nyt soditaan ja kung fu unohdetaan melkein tyystin. Ongelma on vaan siinä, että olipa paukut miten isoja tahansa, niin ei tunnu missään. Kaikki ykkös-Matriisissa asetetut pelisäännöt on rikottu ja vieläpä silleen ikävästi tarpeen mukaan eikä nokkelasti, niin kuin vaikka Fight Clubissa.

Tämän trilogian loppuosien hankkimisella DVD-hyllyyn ei tule olemaan kovinkaan suurta kiirettä, toisin kuin yhden sormushomman kanssa (vauhtia, Kanadan posti!).

Ghost World

Teinityttöjen seikkailut valmistumisjuhlien jälkeisessä maailmassa eivät kyllä erityisemmin säväyttäneet, mutta ei tätä huonoksikaan voi mainita. Sarjakuvakin on lukematta, joten en osaa verrata siihen. Pisteet tulevat Steve Buscemista, joka ei vedä aivan superstereotyyppistä roolia, vaan ihan vaan normaali musadiggari/luuseri-setin.

Spy Kids 2

Plussaa:

• Harryhausen-homage (miekkailevat luurangot)
• Antonio Banderaksen irtoviikset
• Käsikirjoituksen puute

Miinusta:

• Kesto
• Jatkuva päämäärätön kohkaaminen
• Käsikirjoituksen puute

Sitten ne aidosti skipattavat.

House of 1000 Horrors

Jos Kill Bill oli hieman inkoherentti, niin Tuhannen Kauhun Talo oli sitä kokonaan. Rob Zombien sydänverellä synnyttämä (…) kauhuprojekti näyttää, maistuu ja haisee Teksasin moottorisahamurhan äpärälapselta, mutta on ihan liian itsetietoinen ollakseen pelottava. En voinut olla hihittelemättä täysin epäloogisille leikkauksille ja diggaamatta hienoja settejä, mutta ei tämä hyvä elokuva ole. Jotenkin tuli Barkerin Nightbreed mieleen.

Levity

Tässäpä toinen tekijälle ilmeisen lähinen projekti, josta ei tullut mitään. Äähpuuh. Miten voikaan sörssiä näin hyvät näyttelijät ja vielä näin hyvän kuvaajankin tämmöiseen täydellisen mitäänsanomattomaan saippuaoopperatason draamaharjoitelmaan? Kaikki kolme peukkua alas tälle.

Freaks

Janne: Miten neliraajainvalidi voi uhata ketään?

Valitettavasti minun täytyy todeta, että tähän asti en ole nähnyt yhtään 1930- tai 1940-luvulla tehtyä kauhuklassikkoa, joka olisi aiheuttanut muuta kuin naurunväreitä. Melkomoista tirkistelyaspektia Freaks kyllä aitoine luonnonoikkuineen tarjoaa, mutta melodraama ja aivan jumalaton ylinäyttely syövät kostojuonen tehot.

Princess Bride

Erhm. Kylläpäs olikin latteasti toteutettu satu. Jonkin sortin huumoria yritellään. Shrek tekee saman paremmin, enkä edes tykkää Shrekistä. Nuff said.

Dracula

Terve, minun nimeni on Gary Oldman ja nyt minä aion YLINÄYTELLÄ! voisi hyvin olla Coppolan leffan tunnuslause. Ainakin kaikki muut pyrkivät parhaansa mukaan hössöttämään yhtä paljon kuin Pimeyden prinssi. Etenkin Anthony Hopkins, jonka arvostus näyttelijänä laskee maallikonsilmissäni nopeammin kuin lyijypaino pierupilvessä, onnistuukin siinä vallan mainiosti.

Tai sitten minä en vain tajua elokuvan tyylivalintoja. Molempi parempi.

PS: Mitä hittoa niillä taivaalle ristikuvalla sijoitetuilla päillä oikein meinataan?

Hymypoika

Kunnioitettava yritys, tämä Hymypoika. Aihe on kova, käsittelytapa raju, sanovat elokuvantekijät itse. Kyllä niinkin, mutta käsis ei ole tainnut kuitenkaan olla tarpeeksi vahva (Hei Bardy, oliko sinulla köyhä lapsuus? Hähähähhähähä!). Meinaan vaan, että läpiseksuaalistumiseen viitataan, vanhempien tärkeyteen viitataan, kameravalvontaan viitataan mutta mitään ei oikein käsitellä. Paitsi sitä seksuaalisuutta, ja sittenkin kliseisellä tavalla.

Näyttelijät olivat kuitenkin parhaimmillaan hyviä, vaikka roolit olikin hiukan stereotyyppisiä. Ja tämä käsivaralla pidettävä videokamera -tyyli aavistuksen verran kävi syömään kuvauksellisena valintana. Mutta pitää ajatella positiivisesta, ja toivoa että jos ensi kerralla jo tärppäisi.

Bad Boys 2

ZZZZzzz.

Pakkosivistystä, erikoisuuksia ja science fictionia.

Cypher

Kuinka monta lyhyen polttovälin linssillä otettua kuvaa voi mahduttaa yhteen elokuvaan? Tätä ikiaikaista ongelmaa pohtii Cypher, ja kertoo siinä ohessa jonkin sortin sgifitarinaa. Ensimmäinen puolisko on vallan mainio: Näyttää hyvältä, jännittää, on vähän salaperäinen. Sitten jossain vaiheessa katsoja tajuaa jutun juonen ja loppu on aikamoista tervanjuontia. Itse asiassa lopputulos on siis kovin samanlainen kuin Cubessakin: Siisti design ja kiva idea eivät kumpikaan kanna loppuun asti. Että ei tämä nyt mikään ohittamaton ole.

Dogville

Ensimmäiset 45 minuuttia kuvan vemputus koskee silmään ja sitä kautta aivoon. Sen jälkeen kamera rauhoittuu, leikkaukset normalisoituvat ja näyttelijätkin pääsevät asiaan. Toisin sanottuna Dogville on melkoisen kiehtova elokuva, jolla on vain turhan läpitunkemattomat alku ja loppu. Ja kolme tuntia, huh!*

Eivätkä ne minimalistiset lavasteet minusta ole mitenkään hämääviä, etenkin kun äänet on leikattu mukaan ihan normaalisti. Jonkin sortin ”kaikki tietää mutta kukaan ei paljasta tietävänsä”-tunnelmaa sillä on kait haettu. Sitä paitsi näyttelijät ovat aika mainioita: Kidman saa piestystä naisesta tehoja irti (tiedän että tämä on kulunut homma, mutta mikä helvetti von Trieriä vaivaa?). Sevignyn tyttö oli minusta aika jäykkänä. Kuitenkin! Hyvä hoito tämä oli, enempi tykkäsin kuin Dancer in the Darkista (hyvä musa, jähmeä kakki, sano).

Tohtori Zhivago

Tämä on sitten se pakkosivistysosion tämänkertainen edustaja. Kolme tuntia sinisellä liekillä palavaa tunnetta ja isoja, mollottavia silmiä. Sitten vähän lisää valtavan hypermassiivista tuijotusta ja pupillista heijastuvia kohdevaloja. Jonka jälkeen seuraakin vapattavia huulia ja jättimäisiä silmiä!

Tarina ei erityisemmin kiinnostanut, ylinäytteleminen oli valan hirveää ja pukudraamailut oli vähän niin ja näin. Mutta ne ulkokuvat, vau. Jos yleiskuvassa ihminen on kärpäsenpaskan kokoinen, jotain on tehty oikein. Plussaa leffa saa myös – täysin asiattomasti, myönnetään – siitä, että sitä on kuvattu äitini kotiseudulla. Vaan ei tätä oikein uskalla suositella muille kuin omituisille ihmisille. Turhan jähmeää oli Ollin makuun.

*: Tämä implikoi, että pituus sinänsä olisi paha asia, mitä en tietenkään meinaa. Jotenkin vain humanistinen perstuntumani sanoo, ettei käsikirjoituksessa ollut aivan tarpeeksi dramaattista lihaa 180-minuuttisen luurangon ympärille).

Buffalo Soldiers

Tämän porukan paras leffa on aakkosissakin ensimmäinen. Kohtalaisen kyyninen katsaus amerikkalaiset ammattisotilaan elämään 1980-luvun lopulla, kun kylmä sota ei ollut enää kovinkaan kuumaa ja suurimmat ongelmat liittyvät parhaan bilehuumeen valitsemiseen.

Se toinen Phoenix vetää pääroolin ja ihan hyvin vetääkin. Paquinin Anna esittää laav intrestiä ja Robocop on hyvää tarkoittava mutta hieman hajamielinen komentaja. Juonikuviot ovat kyllä aika tavanomaiset, mutta oheistoiminnot melko mainioita. Mikä tahansa elokuva, jossa ajellaan Abramsilla kamoissa ja murskataan sen takia vahingossa autoja, on vähintäänkin osan ajasta hauska.

Crime of Father Amaro

Jotenkin tuntuu, että elokuvantekijä on haukannut liian ison palan Amaron kanssa. Alku on lupaava, näyttelijät päteviä, kuvaus hienoa, jännitys kasvaa… ja sitten mitään ei tapahdu. Yleensä ilmaus ”tuhlasi ainekset” tarkoittaa sitä, että leffassa tapahtuu jotain tyhmää tai epäuskottavaa. Tässä taas ei kirjaimellisesti tapahdu mitään. Pappi erotetaan kirkosta? Ei seurauksia. Mitäs katolilainen tekee abortin kanssa? Ei seurauksia.

Tukevaa keskikastia siis. Tämän missaaminen ei heikennä elämänlaatua.

Fritz the Cat

Ralph Bakshin tour de force on tämä Robert Crumbin hahmoihin perustuva animaatio tuolta hämyisen 1970-luvun syövereistä. Kissa nussii ja kissa vetää kamaa, mutta juonesta tai henkilöhahmoista ei juuri voi puhua. Animaatio on korkeatasoista, oikeastaan yllättävänkin hienoa. Testiyleisö ei kyllä leffalle erityisemmin lämminnyt, ja kun sanon testiyleisö, tarkoitan itseäni. Mutta sivistysaspektin takia tämän kärsi hyvin katsoa.

My Life as McDull

Tuomaan kommentti Millon on viimeksi katsottu jotain järkevää? irtosi McDullin aikana. Eikä ihme, sillä melkoista jynkytystä tämä oli. Possu seikkailee ja kasvaa eikä misään ole oikeastaan mitään väliä. Ei voi suositella elokuvana, kalkkunana tai sivistyspalana.

Pari hitsin hyvää, loput tasaista höttöä.

Below

Aronofskyn nimi veti tämän puoleen, mutta en nyt sitten tiijä. Ammattitaitoisesti tehtyä ahtaan paikan kauhua, jossa vähän vilautellaan yliluonnollista mutta pääosin ahdistellaan mielen omilla tempuilla. Miinusta tulee muutamasta halpahintaisesta pikaleikkaussäikystä, jotka ovat aina epäreilu keino pistää katsoja paskomaan pöksyynsä. Olisi aikansa voinut huonomminkin käyttää, sillä varsinkin leffan toinen näytös on kyllä ihan pätevää kamaa.

Jalla! Jalla!

Kovasti tätä taidettiin teatterikierroksella kehua. Amatöörimäisyys näkyi melkein kaikilla tavoilla, ja minua se haittasi. Muutama hyvä nauru kyllä irtosi, mutta tämä olisi toiminut varmaan paremmin lyhärinä. Sonja kylläkin naureskeli koko ajan, että mene & tiedä sitten.

Lenny

Jos nyt oletetaan, että ohjaaja on elokuvan tärkein elementti, täytyy sanoa, että Cabaret antaa Bob Fossesta väärän kuvan. Minusta se oli vähän huteran oloinen läjä kohtauksia melko löysillä näyttelijäsuorituksilla ja aika epämääräisesti estetisoituna.

Lenny on nimittäin ihan eri maata. Ensinnäkin pääosassa on Dustin Hoffman siltä ajalta, jolloin hänkin vielä jaksoi näytellä. Toisekseen mustavalkokuvaus on ihan hemmetin hienoa.

Kolmannekseen leffan rakenne, joka sotkee rekonstrukturoituna haastatteluja, Lennyn livesettejä ja miehen elämää. Kolme yhteenpunoutuvaa kerronnan nuoraa toimivat yllättävänkin hyvin, ja koko filmi muistuttaakin melko paljon dokumenttifilmiä. Itse asiassa sehän esittää olevansa dokumentti, mitä vielä korostetaan loppukuvilla, joissa näkymätön haastattelija vääntää nauhurin pois päältä ja kiittää haastateltaviaan. Tietyllä tavalla se on ongelmallista, koska Lenny esittää olevansa objektiivinen, vaikka se ei sitä tietenkään ole.

Mutta minä kuitenkin tykkäsin kovasti. Tosin suhtauduin leffaan puoliksi tutkimuksen tekemisenä, koska yritän kovasti haalia kasaan aineistoa stand up -artikkeliani varten. Your mileage may vary.

Manchurian Candidate

Tämä elokuva oli kokonaan kielletty Suomessa aina Neuvostoliiton viime päiviin asti. Ilmeisesti kioskikirjallisuuspsykologisointi kommunististen valtioiden hirmu pelottavista ja ääritehokkaista aivopesumetodista on niin raakaa faktaa, että sitä ei suomettunut mieli kestä.

Tai sitten kansalaisia haluttiin suojata Frank Sinatran roolisuoritukselta, jonka huippukohtiin sisältyvät mm. käden lyöminen läpi oikean pöydän ja kammottavan huono monologi, jonka vanha sinisilmä sai vedettyä oikealla intensiteetillä läpi vain kerran, joten filmille tallentui tämä epätarkka kohtaus.

”Kaikkien aikojen poliittinen trilleri”, sallikaa minun nauraa. Jos höttöä haluaa, niin miksei sitten valitse vaikka Tom Clancyä?

Parasite Eve

Kyllähän tätä modernia japanikauhua nyt riittää. Parasite Eve edustaa Ringun tapaista hiippailua, jossa vähän vihjaillaan ja odotellaan ja sitten pelottaa. Paitsi että viimeisessä näytöksessä moinen hienovaraisuus unohdetaan ihan tyystin ja katsojaa tykitetään sekä höpsöillä efekteillä että höpsöllä technobabblelta. Elokuvan kohokohtana on pidettävä montaasia, jossa yhdistyvät autoileva, pahoinvoiva nainen ja koeastioissa kupliva alkulima. Se oli hieno kuvallinen metafora se, muuten aika pyhpah.

Peuple Migrateur

Avara luonto10. Wau. Steadicam-kuvia lentävistä linnuista, mitä muuta sitä voi ihminen elämässään toivoa? Upeaa matskua eikä yhtään mitään tietosisältöä. Vaan on ne linnut sööttejä ja uljaitakin, hitsi vie!

Repo Man

Kulttielokuvia on monenlaisia: Isoja leffoja, jotka saivat arvostusta vain kalkkunapiireissä, pieniä leffoja, joita kukaan ei nähnyt teatterissa, vaan mainetta alkoi kertyä vasta myöhemmin sekä huonoja leffoja. Toinen ja kolmas kuvaus sopivat Repo Maniin. Itse asiassa jos ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Coxin maine perustuu tähän nimenomaiseen leffaan, ei ole ihme ettei miehestä ole kuulunut aikoihin. (Korjaan: IMDB:n perusteella voisi olettaa miehen maineen perustuvan sekä tähän että Sid and Nancyyn. Same difference.) Okei, muutama murjaisu on ehdottoman hauska (Let’s go do crime. Yeah, get sushi… and not pay.) ja ruokapurkit, joissa lukee ”ruokaa” ovat kanssa kivoja. Mutta kokonainen elokuva? Ungh.

Sexy Beast

1. Katso tämä elokuva.
2. Josset usko, katso elokuvan ensimmäinen kohtaus, jossa Ray Winstonen esittämä lihava ja yliruskettunut gangsteri löhöää auringossa ja jättimäinen kivenmurikka vierii hänen uima-altaaseensa.
3. Mieluusti voisit vaikka ostaa tämän.
4. Koska Sexy Beast on mieltäräjäyttävän hienosti kuvattu, valaistu, puvustettu, leikattu, näytelty, kirjoitettu, äänitetty ja kaikin puolin tehty leffa.
5. Katso kuitenkin tätä ennen Gandhi, jotta ymmärrät miksi Kingsleyn rooli on niin kova.

Kerrankin musiikkivideokokemus on auttanut ohjaajaa, sen sijaan että olisi tuudittanut hänet uskomaan pelkkien irrallisten kuvien voimaan. Ju-man-tsui-de! Ben Kingsleyn psykogangsteri – woah. Winstonen kehno ryhti – loistavaa fyysistä näyttelemistä. Ian MacShane – eihän Lovejoy voi kuin olla hieno.

Ja vaikka henkilöhahmoista ei kovin syviä tulekaan, se ei menoa haittaa. Itse asiassa se sopii elokuvaan aivan täydellisesti. Uso nyt jo, se on hyvä!

Sling Blade

Pitää ihan ensiksi mainita, että minusta Sling Blade oli erittäin koskettava elokuva, etenkin Thorntonin ja pikkupojan isä-poika-tarina. Toisaalta muiden näyttelijöiden suoritus tuntui olevan välillä hieman hakusessa, vaikka himskatin hyviä kohtauksia heiltä irtosikin, niin kuin nyt vaikka se jäätelöbaarimono/dialogi.

Lisäksi leffaa vastaan taistelee vielä sekin, että juonen loppu käy melko ilmeiseksi jo varsin aikaisessa vaiheessa, mutta toisaalta se ei olekaan niin tärkeää kuin hahmojen edesottamukset.

Errr-hum, I think I’m gonna get me more of them French potaters.

Wild Zero

Zombie-rock-leffa (vaiko rock-zombie?) ei kai voi olla kuin helvetin loistava tai sitten helvetin huono. Valitse itse.

Työt alkaa, kohta voi siis katsoa leffoja yhä enemmän.

12 Angry Men

Höpsöt amerikkalaiset nörtit ja niiden leffalistat. Jossain IMDB:n listojen huipuilla kelluu tämä, mutten tajua miksi. Meinaan vaan, että kysehän on vain käänteisestä rikostarinasta (käänteisessä siinä mielessä, että nyt ei haeta syyllistä vaan osoitetaan syyttömyyttä, tieksä niinku Matlockissa?), jossa hahmojen motivaatiot ovat tasan yksiulotteisia ja lopputulos on arvattavissa alusta asti. Ei tämä huono ollut muttei mikään hyväkään.

Analyze That

Jalan puutuminen on hassu juttu. Sitä herää keskellä yötä, tuntee jonkin olevan hullusti, mutta menee vielä tovi ennen kuin tajuaa mitä on tapahtumassa: Jalkaa pistelee, se tuntuu lämpimältä ja paksulta. Ensin tämä on hauskaa. Voi leikkiä Long John Silveriä ja askeltaa puujalan kanssa ympäriinsä. Varsin pian riemun korvaa kuitenkin pelko: Miten pitkään tämä kestää? Milloin tämä inhottava kuolio lakkaa? Jääkö jalkani tällaiseksi?

Analyze That on sama kokemus venytettynä kahden tunnin mittaiseksi.

Charlie’s Angels 2

Jos joku valittaa tämän elokuvan olevan pelkkää pintaa, hän ei selvästikään ole ymmärtänyt pelin henkeä. CH2 on yhdistelmä Chewbacca Defenseä ja Monty Pythonia: It just doesn’t make any sense. Kun tämä premissi on sisäistetty, voi jättimäisestä non sequitur -kuvakollaasista koettaa sanoakin jotain.

Mutten kehtaa.

Sen sijaan kerron, että nykyään huononkin leffakokemuksen voi pelastaa lueskelemalla IMDB:n keskustelupalstoja sekä tietenkin mokaosiota. Tästä pätkästä oli huomattu esimerkiksi seuraavaa:

Continuity: The helicopter seen at the beginning of the film has its rotor blades folded back for transport on the truck, but they are suddenly fully open after falling off the dam (it takes a mechanic to open the blades).

Moinen erhe oli siis paistanut törkeästi kriitikon silmään kohtauksessa, jossa plikat väistääkseen ohjusta ja tykinammusta ajavat kuorma-auton alas jättimäiseltä padolta, vapauttavat kopterin auton lavalta, tippuvat vapaassa pudotuksessa kopteriin, käynnistävät sen ja lentävät pakoon. Vaan jokaiselle makunsa mukaan.

Dawn of the Dead

Pureva satiiri kulutusyhteiskunnasta? Tässä leffassa ei kyllä pure kuin helikopterin roottori zombien otsalohkoon, ja epäkuolleiden suolestustakin on loppujen lopuksi vähemmän kuin oletin. Käsis iskee välillä kyllä kipinää, mutta pätkällä on kestoa ihan liikaa, koska näyttelijät ovat suurimman osan ajasta niin kovin kuolleen oloisia (pun intended).

Toisaalta Dawn kuuluu zombie-leffojen yhtenä isoisänä jokaisen hömppäharrastajan peruslukemistoon, joten ei tähän käytetty kaksituntinen varsinaisesti kaduta.

Day of the Sirens

Periaatteessa minä kannatan koko sydämestäni riippumatonta elokuvatuotantoa. Onhan usein niin, että Hollywood-tuotteet ovat standardoituja, hengettömiä, 35 millin levyisiä jättipökäleitä, joissa näyttelijöille tärkeintä on palkkio, ohjaajalle uran jatkaminen, kuvaajalle avustajien haukkuminen ja niin edelleen. Siitä sitten voi käänteisesti päätellä, että jos joku ehdoin tahdoin omilla rahoillaan saa raavittua leffan kasaan, on kaikilla tekijöillä jotain sanottavaa.

<Mutta toisaalta elokuvan tekeminen on vaikeaa, todella vaikeaa hommaa, joten näitä poikkeuksiakin syntyy. Tällä kertaa nimittäin käsikirjoittajan aivossa ei ole naksunut kuin migreeni, ohjaajaa on tuskin paikan päällä nähty, kuvaaja on toipumassa kaihileikkauksesta, leikkaaja osaa laskea yhteen ja näyttelijät ovat melkein hyvään lukiolaisteatteriesitykseen kelpaavia.

Amatöörimäinen kaikissa sanan huonoissa merkityksissä.

Pocahontas

Suhteellisen nätisti animoitu – paitsi että hahmoanimaatio on suurimman osan ajasta ihan puuta – pätkä kärsii eniten siitä, että se on todellisten tapahtumien ”inspiroima”. Tämä on ongelmallista, koska todellinen Pocahontasin tarina ei muistuta elokuvassa esitettyä juuri päähenkilöiden nimiä enempää.

Se ottaa minua kalloon aivan suhteettomasti. Tuntuu siltä, että on parempi kääntää tarina kokonaan fiktioksi ja korostaa sitä kautta itselleen tärkeitä kohtia (kuten vaikkapa Citizen Kanessa), kuin tehdä sama temppu ja väittää juttua vielä faktuaaliseksi. Ehkä se on vain tuo orastava journalistinen identiteetti kun potkii vastaan.

I alla fall, Pocahontas on melkolailla sataprosenttisen tasaista Disney-huttua, jossa naimaikäinen isohinkkinen mimmi hinkuu jonkun ukonlötjäkkeen perään. Keksisivät välillä jonkun toisenkin juonikuvion. Huono mikä huono.

Rashomon

Mie tykkään enemmän Usual Suspectsista.

Red Dragon

Olikos tämän tekemiselle mitään hyvää syytä, kun Manhunterkin on olemassa? Vaikkei Michael Mannin versiota minään mestariteoksena voi pitää, on se niin tuoreessa muistissa, etten keksi yhtään louhikäärmettä puoltavaa argumenttia. Ellei Fiennesin persposkia lasketa.

Roger & Me

Tekemisen jälki näkyy, sanoisi vakavampi kriitikko tästä Mooren esikoisdokumentista. Minusta tässä näkyy lähinnä kokemattomuus, joskin tarinankerronnallisesti tyyli on hyvin lähellä Bowling for Columbinea. Toisin sanottuna Roger & Messä tapahtuu koko ajan toinen toistaan uskomattomampia asioita, jotka ovat yhtä aikaa sekä hauskoja että surullisia.

Kaiken lisäksi tarina kuolevasta teollisuuskaupungista sopii paljon paremmin suomalaiseen muottiin kuin asehullujen toilailut. Kun kaupungin isoin työllistäjä sulkee ovensa, haetaan korviketta matkailusta – kuulostaako tutulta? – ja veteen loikkivista aaseista. Eikä yksikään elokuva, jossa on veteen loikkaava aasi, voi olla täysin huono.

Kova kapitalisti on tietenkin Roger B. Smithin puolella ja tuhahtelee Mooren naiveille haahuiluille, mutta jos Mooren tyyli iskee, tulet pitämään tästä.

Scarface

Whoa! Scarface iski ja kovaa. Olen minä tämän joskus aiemminkin nähnyt, mutta siitä on jo puoli vuosikymmentä. Homma toimii: Brian De Palma juoksuttaa kameraa eestaas, ensin vihjaa kauheuksista ja sitten iskee ne suoraan päin pläsiä, eikä Pacinokaan ollut vielä muuttunut metodinäyttelijästä maneerimieheksi.

Ensin tuumasin jurputtaa siitä, että Moroderin musiikki ei ole kovinkaan hienovaraista, mutta eipä toisaalta Palmakaan mikään vihjailija ole. Uusintaversio, niinpä, mutta hyvä sellainen.

Saakeli! Olipa hyvä pätkä.

Untouchables

Sen takia onkin surullista, miten väsynyt ja kaavamainen Untouchables on. Tämän näkemisestä on enemmän aikaa kuin Scarfacesta, mutta tapahtumat ovat niin kaavamaisia, että niitä ei voi olla arvaamatta ennalta. Näyttelemisestä ei paljon tohdi puhua, enkä suoraan sanottuna tajua, miksi Connery sai tästä Oscarin.

Alku on vakuuttava: Musiikki, tekijämiehistö (en tiennytkään, että käsikirjoitus oli Mamet’n), pieni kulmapubi ja pikkutyttö… mutta sitten kaikki vain jumahtaa uriin. Huumori ei ole hauskaa, väkivalta ylimääräistä ja kuvakerrontakin tökkii – katsopa vaan miten kammottavan tervainen Odessa-pastissi onkaan. Uusintaversio, niinpä, mutta huono sellainen.

Kävi siis niin kuin Die Hardinkin kanssa: Hienot lapsuusmuistot äksönleffasta osoittautuivat ihan valheellisiksi.

Esan teorian mukaan niin pääsee käymään, ellei katso näitä pätkiä tasaisin väliajoin aina uudestaan. Kenties tämä selittääkin, miksi Cameronin toimintapommit ovat minusta vieläkin hienoja. Tai sitten ei.

Swiuh! Iik! Blamm!

Hero

Hero on hyvä käänteinen esimerkki siitä, miksi tarinankerronta on tärkeää. Verrataanpa sitä vaikka Hiipivään tiikeriin: Molemmissa on eeppistä tarinaa sekä taistelua entisaikain Kiinassa, suuria tunteita ja isoja staroja. Näistä kahdesta Hero on itse asiassa leukojalouksauttavampi: kung fu -hässäkät, wireworks, kuvaus, valaisu, puvustus, lavasteet ja leikkaus ovat kaikki mielettömän ylitsepursuavia, kuin lapsi karkkikaupassa. Ja silti Tiikeri on paljon parempi elokuvana, sillä siinä tarina on muutakin kuin miekkailukohtauksia yhdistävää liimaa.

Vaan on se nätti. Kuvapornoa, suorastaan.

Kaïro

Ringin sukulainen ainakin siinä mielessä, että Japani on molempien kotimaa ja meininki painottuu tunnelmaan eikä säikkyihin. Vähän hitaanoloisesti käynnistyvä elokuva pääsee loppupuolella kuitenkin omilleen, kun haamujengin puuhien laajuus selviää. Kiehtova. Niin, ja karvatkin kohosivat pystyyn, pariinkin kertaan.

Versus

Resident Evil oikein tehtynä. Irtojäseniä, zombie-joukkoja ja huimaa taistelulajein päiskettä tarjoilee Versus. Välillä naurattaakin, siinä määrin huimapäiseksi meno yltyy. Loppupuolella meno tosin vesittyy ylettömän tarinankuljetuksen (joo, mutta kato kun zombie-genressä se ei ole ihan niin tärkeää) tarkia. Silti: Tätä parempaa living dead -meininkiä ei ole ihan vähään aikaan näkynyt.

D–I.

Dina

Maisemapornoa ja hirmuisen tylsä pääosan esittäjä, joka haahuilee suu auki läpi kaksituntisen pätkän. Muuten olen sitä mieltä, että kait elämästä tulee melkoisen traaginen, jos ottaa hengiltä perheensä ja rakastajansa. Mutta kait tämä on nyt sitä melodraamaa, jota minä en oikein ymmärrä. Sanoinko jo, että Norjan vuonot näyttävät laittoman hyvältä?

Fargo

Voi pojat että Fargo on hieno leffa. Ihan ensimmäiseksi pitää disclaimerina mainita, että Fargo lukeutuu minun teinivuosieni hienoimpiin elokuvaelämyksiin kenties pitkälti siksi, että en tiennyt teatteriin mennessäni mitä odottaa. Mutta! Myöhemmät katselukerrat (ja Coenien muut teokset) ovat osoittaneet, että kyseessä ei ollut mikään vahinko.

Ensinnäkin: Oletko tajunnut, että elokuvaa ehtii kulua melkein kolmannes, ennen kuin päähenkilö eli Frances McDormand ilmestyy ruudulle? Ei liene liioiteltua väittää, että moisen tempun onnistunut suorittaminen vaatii jo melkomoista käsikirjoitusta. Toisekseen: Oletko pistänyt merkille sen, kuinka munakello tikittää keittiössä siinä vaiheessa, kun Jerry Lundegard saa puhelinsoiton appiukoltaan mutta suunnitelma on jo laitettu pysäyttämättömästi vauhtiin?

Kolmannekseen: Katso 47 minuutin kohdalta, millaisessa asennossa Peter Stormare istuu. Koko hahmo tiivistyy täydellisesti yhteen pieneen kuvaan. Ja mikä neronleimaus oli laittaa Stormare, joka äidinkielellään on eittämättä vähintäänkin normaalitasoinen supliikkimies mutta jonka englanti on huojuvaa, rooliin, jossa kulmikkuus ja hiljaisuus ovat eduksi? Neljännekseen: Mikä neronleimaus oli väittää elokuvaa tositapaukseksi ja trilleriksi ja täten hämätä yleisö (tai ainakin sen tyhmemmät jäsenet l. mie) vahtaamaan epäolennaisuuksia?

Hups, taisin innostua. Mutta kun se nyt vain on niin, että Fargo on pirullisen hyvä elokuva, sanoi Pauline Kael mitä lystää.

Ghost In The Shell

Ihan hienosti animoitu, mutta GITS:in suurin ansio taitaa olla – Akiran tapaan – siinä, että se oli ensimmäisten länteen saapuneiden suuribudjettisten animepätkien joukossa. Sarjamitta sopii pohdiskelevaan tyyliin paljon paremmin, joten…

Ghost In The Shell: Stand Alone Complex

…senpä takia SAC, josta olen nähnyt nyt 18 ensimmäistä jaksoa, on itse asiassa äitielokuvaansa parempi. Se ei tietenkään näytä yhtä hyvältä, mutta jotain käsikirjoituksen tasosta kertonee se, että siinä namecheckataan mm. se paradoksi, jonka mukaan mitä enemmän robotti muistuttaa ihmistä, sitä enemmän kiinnitämme huomiota eroon. (Jos joku muistaa mikä tuon ilmiön nimi on, niin saa kertoa. En löytänyt pienellä googlauksella artikkelia, josta sen aikanaan plokkasin.)

Olin jo luopumassa sarjan katsomisesta kolmannen jakson jälkeen, mutta nelosepisodi potkaisi käytiin juonikaaren, joka piti mielenkiintoa reilusti yllä. Mukaan mahtuu tietenkin myös tyhjänpäiväisiä ammuskelujaksoja sekä yksi irkkaamisen syvimmän olemuksen hienosti vangitseva hel-ve-til-li-sen tylsä jakso, joka tapahtuu kokonaan chatissä. Soundtrack on erittäin hieno ja kestää kuuntelua erillisenäkin.

Ichi the Killer

Nännit irti, nännit irti! Tämä filosofinen elokuva pohdiskelee sadismin ja masokismin suhdetta toisiinsa elok – ja paskat, sanon minä. Äärimmäisen visuaaliseen valkokangasväkivaltaan ei voi reagoida kuin huvittuneisuudella, juonta ei juurikaan ole ja homma menee koko ajan älyttömättömämmäksi, joten mitä jäi käteen? Verinen pää, sano.

Inugami

Mielenkiintoisen hienovarainen kauhuelokuva, joka kuitenkin hassaa kammotuselementtinsä ja keskittyy enemmän valtasuhteiden sekä perinteiden voiman tutkailuun. Toiset haukkuvat hidastahtiseksi, vaan milloinkas se on ollut haittana jännärille? Yliluonnolisen kanssa flirttaillaan, mutta loppupeleissä selitystä haetaan kuitenkin ihmisestä itsestään. En minä erityisen ihastunut ollut mutta ei tätä täydeksi flopiksikaan voi tituleerata.

Yhdeksän syväanalyysiä ja pari pinnallisempaa.

Barbershop

Hajanainen komedia, josta ei juuri räkänauruja irtoa, mutta ainahan BEV:iä kuuntelee. Pankkiryöstö-sivujuoni ei sen kummemmin liity varsinaiseen tarinaan, mutta eipä sekään ole kuin kehys läpänheitolle. Popkornin kanssa tämä varmaan menee ihan hyvin.

Blazing Saddles

Voi että, kylläpä on aika ajanut Mel Brooksista ohitse. BS (kas vain lyehnnettä) kuuluu sarjaan ”parempi idea kuin toteutus”.

Esimerkki: Kohtaus jossa läjä pahiksia jonottaa päästäkseen mukaan tapporetkelle. Jonossa on monta hassua tyyppiä, natseja ja moottoripyöräilijöitä. Tyypit esitellään helvetillisen hassulla pannauksella, joka kestää minuutin. Ymmärrän kyllä, että ideana on antaa tilaa naurulle, mutta ei se vitsi ihan niin hauska ole.

Sinänsä länkkäriparodioinnissa on kyllä ideaa. Etenkin hirttäjäiset ja intiaani/orja-vitsit toimivat hyvin. Mutta liian hidas tämä on.

Haaveiden kehä

Jäipä melko hämmentynyt olo tästä visiitistä Matti Ijäksen maailmaan. Toisaalta jäi myös sellainen olo, että tälle pitää antaa aikaa ja katsoa joskus uudestaan, että saisi enemmän irti. Harvinaista sellainen minun kohdallani. Dialogi on siis todella hienoa, ja lisäpisteitä heruu todella hienosta ulkoasusta, josta vastaa – ylläri, ylläri – Kari Sohlberg.

Hiekan alla

Kuvattu varsin latteasti, näyttelijät varsin hyviä. Minusta leffan keskeinen kikka (nainen ei suostu uskomaan aviomiehensä kuolleen) oli kuitenkin jokseenkin venytetty. Tai sitten minä olen vaan lukenut liikaa genrefiktiota. Noin pohjimmiltaan on kuitenkin todettava, että ei tällainen lattean näköinen (vaikka edellämainittuun Haaveiden kehään verrattuna) draamapätkä minun kellojani soittele eikä kynttilöitä sytytä.

Identity

Slasher-cum-thriller-pätkän parasta antia on sen toinen näytös, jossa meno käy todella pirulliseksi. Sitä ennen on esitelty perinteiseen tapaan hahmot ja tapahtumapaikka käyttäen muutamaa näppärää aika-akselin väännöstä, jotka kääntävät kausaliteetin suunnan. Loppupuolella alkaa sitten olla melko selvää, millä tavalla leffan kaksi tarinaa toisiinsa kietoutuvat, ja kolmosnäytös onkin sitten aika tylsä, sen kun on pakko sitoa tarinan narut yhteen tavalla tai toisella. Kokonaisuutena kuitenkin vallan viihdyttävä.

Kentucky Fried Movie

Toistan sen mitä sanoin Blazing Saddlesista: Ihan hauskoja ideoita mutta toteutus kusee. Okei, tämä on tehty nollabudjetilla, ja okei, se on ZAZ-tiimin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus, mutta silti. Keskivaiheilla esitettävästä Bruce Lee -parodiasta digannevat ne, joiden mielestä Kung Pow oli hauska ja oivaltava elokuva. Mainittakoon kuitenkin, että aika paljon tissejä tässä vilkutellaan ja sinkkisketsi on ihan hauska.

Kivenpyörittäjän kylä

Mutta kas, sehän on suosikkikuvaajani Kari Sohlberg! Ja ja tuota. Aika rautalangasta tässä välillä väännetään Turusen ja Pölösen keskeisiä aatteita (ja maalaista elä piä immeisenä, sano) mutta huumori kyllä toimii. Sen sijaan rinnakkaisten tarinanjuonteiden kuljettelu tuntui minusta kärsineen turhan paljon elokuvamittaan tiivistämisestä. Ja onhan se viikatemies sumuisella pellolla melkoinen persoonallisuus.

L. A. Confidential

Nyt toisella katsomiskerralla vasta tajusin, miksi tätä pätkää kehuttiin aikanaan niin paljon. En minä tätä kaiken selluloidin panteoniin olisi ihan heti korottamassa, mutta noir-pätkien joukossa L. A. Confidential on oikein kyvykäs. Taitoa osoittaa se, että kolme tarinaa nivoutuvat yhteen vallan mainiosti, että hyvä poliisi on kaikista vastenmielisin tyyppi ja että yksi päähenkilöistä lahdataan aivan yllättäen. Näyttelemisen riemuvoitto tämä ei minusta kuitenkaan ole, kun Kevin Spacey näyttäisi esittävän lähinnä Kevin Spaceytä, Guy Pearce on yhtä tyhjä kuin aina ja Russel Crowe machoilee tyhmänä miehenä, joka ei kuitenkaan ole tyhmä. Vaan erittäin suositelvaa katsottavaa kaikki tyynni.

Raid

Lienee sanomattakin selvää, että TV-sarja on yleensä elokuvaa parempi kohdemuoto monimutkaisen romaanin sovitusta varten. Raid-sarja olikin parasta kotimaista huttua pitkään aikaan, joten oli kai ihan loogista, että elokuva lähestyy materiaalia eri suunnasta. Lopputulos on puoliksi kaurismäkeläistä kivikasvokomediaa, puoliksi kyynistä yhteiskuntakritiikkiä. Vaan jos tykkäsi telkku-Raidista, niin kyllä leffakin kelpaa. Mieluummin sitä vain katsoisi uusia monituntisia sovituksia aiheesta.

PS: En oikein ilkeä sanoa katsoneeni Frankensteinia ja King Kongia, vaan kyseessä oli pikemminkin vilkaisu, joten tämä tuomion sanakin on vain pikainen. Frankin arvo oli lähinnä siinä, että näki mitä kaikkea leffasta on vuosien varrella parodioitu. Aika tökkivältä ja b-leffamaiselta se muuten vaikutti. Kong tuntui kulkevan leffana paljon jouhevammin: monsteria venailtiin ensimmäiset kolme varttia, sen jälkeen tuli puoli tuntia mäiskettä (stop motion -animaatiossa on vieläkin jotain viehättävää, vaikkei se missään nimessä näytäkään realistiselta), sitten lyhyt hengähdystauko ja perkuleellisen isot loppurytinät.

PPS: Pitäisikö minun silputa nämä sittenkin yksittäisiin juttuihin?

Ensimmäinen puolisko tästä jättimusikaalista on oikein hyvä, jälkimmäinen taas ei. Tarkemmin: Karrikoidut murrevitsit cockneyn puhujien ja RP-loordien välillä ovat vallan hauskaa kuunneltavaa. Enry ’Igginsin sikailu on vallan viihdyttävää, kuin myös neiti Doolittlen huudahdukset ja öninä. (Miten minusta tuntuu, että tästä elokuvasta voi saada hyvin erikoisen kuvan minun kirjoitukseni perusteella?)

Kaiken kaikkiaan ensimmäiset puolitoista tuntia sisältävät siis juuri ne ainekset, jotka tekevät klassisista elokuvamusikaaleista hyviä. Valitettavasti vain viimeinen tunti on taas semmoista sitkuttelua, että muutama hyvä laulukaan ei sitä jaksa kannatella. Kustannushyötysuhteeltaan paras ratkaisu on siis katsoa leffaa väliaikaan saakka ja lopettaa siihen.

DVD:llä ollut restaurointikommenttiraita vaikutti aika mielenkiintoiselta, mutta valitettavasti minulla ei ollut aikaa kuunnella sitä. Toinen hauska piirre on siinä, että mukana tuleva 1960-luvulla tehty featurette (lue: mainos) argumentoi elokuvan hienoudesta täsmälleen samalla tavalla kuin 2000-luvun spektaakkelitkin: maksaa paljon, alkuteos on tunnettu ja pääosissa on staroja. (IMDB)