Roskaa
Wizard of Ozia inhosin jo ensimmäisellä kerralla, ja uusintakatselu vain vahvisti mielipiteeni. Se on tylsä, rasittava, hidas, pitkä ja siinä lauletaan ihan liikaa. Lastenelokuvat voi tehdä fiksusti (vrt. Totoro) ja musikaalin ei ole pakko nostattaa tappohaluja (vrt. Singing in the Rain).
Saw on varmaankin vuoden ylimainostetuin kauhuelokuva. Ensimmäiset 15 minuuttia ovat varsin kiehtovat, mutta sitten leffa tekee lostit ja eksyy loputtomiin takaumiinsa. Kaiken muun pahan lisäksi se yrittää rakentaa henkilöiden välillä jännitteitä, mutta kun niiden paperinukkejen kohtalo ei siinä vaiheessa voisi enää vähempää kiinnostaa. Skippaa.
Little Caesar: ks. Angels with Dirty Faces. Voin juuri ja juuri käsittää, että aikanaan rosmojen kuvaaminen on ollut raju juttu, mutta ei näitä kyllä enää katso pirukaan.
Quatermass 2 on tavallaan viehättävä brittiscifi, mutta on se toisaalta niin halvalla ja nopeasti tehty, että katsominen on pikkaisen hankalaa.
Hunting of the President on kirjan oheistuotteeksi tehty vedätys, jonka elokuvalliset arvot ovat aika vähäiset. Kyllähän sen tiedonhankintamielessä katsoo, mutta onko siinä mitään ideaa? Helpompi olisi lukea.
Lemony Snicket’s A Series of Unfortunate Events on aika erikoinen väliinputoaja. Pääosanesittäjien ikä viittaisi esiteinille suunnattuun tuotokseen, mutta jännitystä on suunnilleen yhtä paljon kuin sadussa. (Vaikkapa Potterit ovat paljon pelottavampaa kamaa.) Visuaalista ilmettä jaksaa ihastella hetkisen, mutta valitettavasti elokuva kestää hetkistä pitempään.
Yritystä
Puhun suoraan. Hotel Rwanda saa ainakin puolet pisteistään aiheestansa, joka on tärkeä ja koskettava. Ilman kansanmurhaa tämä olisi hyvin keskinkertainen elokuva, mutta tapahtumien faktuaalisuus kuristi ainakin minun kurkkuani.
Paths of Glory sisältää muutaman aika vänskän visuaalisen tempun ja onhan se sotakin kovaa, mutta come on — kyllä tuotoksen ulkoasu on vuosikymmenien mittaan päässyt jo väljähtymään. Sodanvastainen sotaelokuva saa silti aina perushyvät pisteet.
A ma soeur! on alkupuoliskoltaan erikoinen sekoitus naturalismia ja teatraalisuutta pitkine seksikohtauksineen ja kaunopuheisine ranskalaisineen. Loppupuolisko on jotain ihan muuta. Mitä tästä nyt voi sanoa?
Forbidden Planet oli ihan hauska, kontestissa siis. Jotenkin nämä sädepyssyskifit ovat ikääntyneet vähemmän kuin samoihin aikoihin tehdyt realistiset draamat. Mikä lie siihenkin selityksenä. Koomisen puolelle tämäkin aika ajoin repeää, kuten niin moni sukulaisensa, mutta lopputulos jää lievästi plussan puolelle.
Insomnian alkuperäinen versio oli varsin hyvä ollakseen norjalainen poliisijännäri. Uusintaversion näkemisestä on kulunut jo tovi, joten en tohdi verrata kaksikkoa sen tarkemmin. Se on kuitenkin selvä, että vuoden 1997 version katsoo ihan mielellään. Pienieleistä, tarkkaa, toimivaa.
Napoleon Dynamite, Airplane! ja Orgazmo muodostavat kolmikon, joka häilyy ”yritystä”- ja ”kiinnostavat”-kategorioiden välisessä limbossa kuin sitkeä räkä nielussa Cooperin testin jälkeen. (Mainittakoon, että Dynamiten näin nyt ensimmäistä kertaa, mutta jälkimmäisten kohdalla oli kyse kertauksesta.) Kaikissa kolmessa on puolensa (tyhmät vitsit) ja puolensa (tyhmät vitsit). Voi olla, että näitä ei kannata yksinään katsoa, ellei tahdo pilata hyviä muistoja. Porukalla idioottikomediat tuntuivat toimivan, ainakin meidän idioottipiirissämme.
Mean Streets näytti hyvältä, näyttelijät olivat vireessä ja kohtauksissa oli imua. Scorsesen ykkössarjaan sitä ei kehtaa kuitenkaan korottaa, sillä tarina oli siinä määrin haahuileva. Parhaimmillaan Martin elokuvien narratiivinen draivi on jauhanut eteenpäin kuin lauma vesikauhuisia liikereitä, joten Mean Streetsiä on pakko rokottaa tästä puuttesta. Mutta: ei tarvitse olla Scorsese-kompletionisti katsoakseen tämän. (Vaikka pojat olivatkin vähän eri mieltä.)
Spanglish oli noin periaattessa aika mainio, vaikka Tea Leoni vetääkin roolinsa yli ja Paz Vega näyttää hirmuisen paljon Penelope Cruzilta. Sanottakoon myös, että Adam Sandler näyttelee oman osansa vallan mainiosti, jopa paremmin kuin Punch-Drunk Lovessa. (Osaltaan arviooni vaikuttanee se, että tässä hän ei esitä autistista.) Ison narinani leffaa kohtaan tulee sen asenneilmapiiristä — viimeisen minuutin aikana katsojalle tuputetaan jättiannos sellaista opetusta, että itku meinaa päästä. Ihan saman tason lopputyräyksestä ei ole kyse kuin Signsissä, jossa koko elokuva tuhoutuu lopun idiotismien vuoksi, mutta kyllä tässäkin yritetään parhaansa mukaan pilata katselukokemus. Toisin sanoen: jos en olisi tällainen kuvainraastaja analfabeetti, sydämeni eittämättä lämpenisi elokuvan perhearvoja kunnioittavalle viestille.
Code 46 on sarjassamme ”kunnioitettava yritys”, älyllinen scifi-leffa oikeilla näyttelijöillä. Melko lähellä Gattacan meininkiä liikutaan, eli sen elokuvan ystävät varmaan tykkäävät tästäkin. Minä odotin Winterbottomilta vielä kovempaa paukkua.
Trinity and Beyond ei sitten millään muulla pelaakaan kuin kuvamateriaalilla. Kertoja tiputtelee faktoja sen verran, että pommien sijoittelu aikajanalle onnistuu, eikä tässä kyllä paljon enempää tarvitsekaan. Kriittinen analyysi vaatisi kokonaan toisen leffan, ja joka tapauksessa sairas on se mieli, joka ei näitä kuvia nähtyään jää hetkeksi miettimään vetypommia.
Bad Luck Love olisi kaivannut jämäkämpää juonta, sillä muudi, luukki ja näyttelijät ovat varsin hyvin kohdallaan. Aika uskonnollisella (lue: kristillisellä) tasolla pyöritään, mikä on tavallaan hauska vastine gangsterimeiningille. American History X on parannustarinoineen aika samanlainen kuin tämä, paitsi että kaikessa banaaliudessaankin AHX on parempi elokuva.
Machinist selittelee ihan turhaan viime minuuteillaan. Siihen asti katsoja on voinut ihmetellä ja nautiskella mindfuckista. On se Bale ihan perkeleen laihaksi itsensä vetänyt. Mestariteosta tästä ei silti tule, ei edes ajan kanssa.
Untergang. Tässäkö se nyt oli? Okei, sota- ja natsileffana Untergang on ihan pätevä, mise-en-scene ja silleen toimii. Silti: tässäkö se nyt oli?. Hitler oli kajahtanut, Göbbelsin perhe anti-von Trappeja ja älyttömiä ohjeita seurattiin viimeiseen asti. Mutta emmekö me jo tienneet tätä? Ja miten helvetissä voi tämän katsottuaan todeta, että ”kylläpä siinä inhimillistettiin Hitleriä”? Muutamia upseereista ehkä, mutta ei hyvä natsi-paha natsi -diskurssissakaan mitään erityisen uutta ole.
In Good Company on ur-elokuva. Henkilöhahmoissa ei ole mitään yllättävää, juonessa ei ole mitään yllättävää, dialogi on ajoittain puisevaa. Toisessa vaakakupissa painavat perinteisen katharsiksen ihanuus, Scarlett Johanssonin valtaisa ihanuus ja … tjaa, en keksikään enää kolmatta seikka. Jos tämä tulisi maanantai-iltana telkkarista, jäisin tuskin katsomaan.
Sennen joyu elikäs Millennium Actress käyttää hauskasti hyväkseen piirroselokuvan mahdollisuuksia loikkiessaan nykyhetken, menneisyyden, toden ja elokuvan välillä. Valitettavasti vain tarina, jossa samat asiat tapahtuvat uudelleen ja uudelleen eri aikakausina, johtaa siihen, että henkilöhahmot eivät juurikaan syvene ja täten koko homma alkaa jossain vaiheessa maistua puulta.
Koska minulla ei nyt ole mitään akuutteja kirjoitusjuttuja päällä, luulen pääseväni käsittelemään kevään mittaan nähtyjä hyviä leffoja ihan kohta. Sitä ennen kokonaismäärä on 62.