Suuntaan viikonlopuksi kotikaupungin suojiin, sillä siellä rämistellään 35. Ilosaarirokki. Mie annan vaatimattoman panokseni rokkihässäkkään Festarielämää-verkkosivuilla ja etenkin sen anglismipuolella.

Paras puoli tietokoneissa on se, että ne laskevat. Toisin sanoen kompuutteri tilastoi mitä tylsimmätkin asiat mahtavalla velvollisuudentunnolla, jollaista ihmisestä ei saisi esiin raipallakaan.

Roskilde 2006 päättyi minun kannaltani musikaaliseen ylä- ja alamäkeen. Plussapuolelle päätyy Franz Ferdinand päälavalla. Keikka oli mahtavan energinen, pojilla näytti olevan hauskaa ja This Fire venyi kolmen rumpalin (!) paukuttelusession myötä massiiviseksi lopetukseksi. Kieltämättä jotain hassua on siinä, että Take Me Out kuultiin jo keskellä settiä, mutta kai ne tiesivät mitä tekevät.

Ero samalla lavalla aiemmin esiintyneeseen Strokesiin oli valtava. Siinä missä New Yorkin äijät mököttivät ja paukuttivat yksitoikkoista rokkiaan kuin hengityskoneessa, FF poukkoili ympäri lavaa, virnuili ja huudatti yleisöä. Minusta rokin soittamisen pitää olla hauskaa, tai ainakin sen pitää näyttää siltä yleisölle. Okei, Toolin soittajien pitää by default mököttää ja olla hyvin huolissaan kaiken maailman vakavista jutuista, mutta kepeämmille akteille moinen myrtsiys ei sovi.

Miinusta tässä viimeisessä päivässä on se, että Franzin jälkeen ohjelmassa ollut Goldfrapp olikin perunut aivan viime tingassa sairastapauksen vuoksi. Bändi olisi esiintynyt tunnelmallisen pienellä (höhö) Metropol-lavalla, joka olisi joko a) luonut mahtavan, ”olin siellä kun te ette vielä tienneet mitään” -tunnelman tai b) ollut aivan liian pieni. Valitettavasti vain homma jäi nyt pelkäksi spekulaatioksi. Harmi: ’Frapp ja Franz olivat etukäteen ne yhtyeet, joiden takia jaksoin raahautua vielä sunnuntainakin festivaalialueelle.

Vanhuus ei nimittäin tule yksin. Neljä päivää haahuilua valtavalla alueella on paitsi puristanut minusta mehut, myös peitellyt viisimilliseen törkykerrokseen ja tuhonnut selkäni. Jaksan seisoa tuskin varttitunnin kerrallaan, ennen kuin selkää alkaa särkeä. Varsinkin tänään olisin halunnut vain istuskella koko ajan. Lisäksi rillit ovat suttaantuneet läpinäkymättömiksi, nenästä tulee mustaa juttua ja silmät vuotavat jatkuvasti.

Teknisesti ottaen festivaali ei tietenkään ole vielä ohi. Kaiser Chiefs soittaa parhaillaan (jahas, siellä soikin jo I Predict A Riot, eli ei maksane enää vaivaa) ja päälavalle nousee sen jälkeen Roger Waters, joka kuulemma esittää Dark Side of the Moonin quadrofonisezzzz…

Loppuun läjä irtohuomioita koko viikonlopun ajalta.

• Nörttihauskaa: Kännykän saa näyttämään, missä GSM-verkon solussa se milloinkin vaeltaa. Suomessa ominaisuus ei ole käytössä kovinkaan monessa paikassa (olen huomannut sen vain Kuopiossa ja Turun satamassa), mutta Tanskassa tunnisteet ovat kaikkialla. Festarialueella näytössä lukee useimmiten jotain tyyliin ”ROSK. 6G”, mutta yhden kerran siinä vilahti

  GOD FESTIV
  AL

• ObPython: Mahtavaa makua osoitti nimeämisellään The Crunchy Frog Label
• Hauska hetki: Death Cab For Cutien Ben Gibbard huutamassa Turn those fucking strobes off! kesken biisin
• Varuste: Seuraavalle kerralle pitää valmistaa t-paita, jossa lukee jag er ikke dansk, jotta ihmiset käyttäisivät englantia
• Nostalgia: Oluttuopeilla on kruunun pantti. Kaikkialla kirmaavat pullopojat ja -tytöt tuovat elävästi mieleen lapsuuden juhannukset mummolassa, kun keräilin humalaisten sinne tänne kylvämiä pulloja pusikoista
• Puutos: Jos jotain on suomalaisilla festareilla hoidettu paremmin, se on veden saatavuus. Vesipisteitä ei juurikaan ole, tosin vettä on myynnissä monessa paikassa. Silti minusta ilmainen vesi on varsin tärkeä perusvaruste festivaaleilla. Sillä vältetään pyörtymiset ja putsataan paskaiset rillit
• Fiilikset: Toolin keikan jälkeen näin naisen, joka kumarsi polvillaan lavan suuntaan kuin Mekkaan konsanaan
• Kätevä keksintö: Tuoppeja kanniskellaan ympäriinsä pahvista tehdystä kaljakahvassa, joka on erinomaisen kätevän näköinen keksintö. Jonkun kannattaisi varastaa idea

Vaikka en vielä ole kotimaan kamaralla, uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että kyseessä oli mainio reissu. Tänne pitää tulla toistekin.

Puhutaanpa vähän Baudrillardista. Hänhän on ranskalainen filosofi, jonka mukaan l’homme moderne elää simulacrumien keskellä. Todellinen korvautuu esityksellä, ihmiset toimivat kuin esiintyisivät televisiossa, Persianlahden sotaa ei koskaan käyty, suolaiset popkornit ovat parempia kuin suolattomat — sellaista kamaa.

Festivaaleillehan mennään kokemaan asioita livenä, elävänä. Taustalla on rockidealogian sisältämä olettamus siitä, että musiikki kuulostaa pellolla paremmalta kuin kotona. Samaan sarjaan kuuluvat myös myytit ”pitää säveltää itse”, ”pitää soittaa oikeasti” ja ”pitää olla penis”. Mutta nyt harhauduin aiheesta.

Päälavan molemmin puolin on nimittäin sijoitettu riittävän kokoiset videoruudut, joilta satatuhatpäinen yleisö voi nähdä esiintyjän hieman kärpäsenkakkaa suurempana. Toolin tapauksessa simulacrum tosin jäi saavuttamatta. Jostain käsittämättömästä syystä skriineillä näytettiin vaihtelevan livekuvan sijaan (elävä kuva + montaasi = simulaatio, joka tuntuu elämääkin todellisemmalta = simulacrum?) joko kuvaa päälavasta tai sitten viiden pennin visualisaatioita, jotka toivat mieleen 1990-luvun puolivälin Assemblyt. Tylsältä se joka tapauksessa näytti. Tai siis ei näyttänyt, koska lavalle asti ei nähnyt. Piti käydä ihan erikseen jälkikäteen tarkistamassa Rockphoton seinältä, oliko siellä lavalla ollut joku. Ilmeisesti oli. JMK näytti Travis Bickleltä.

Helvetin kovaahan Tool soitti, ja kieltämättä se kuulosti hyvältä. Minun makuuni parhaiten toimivat Æniman biisien (Stinkfist, Forty-Six and Two, Ænema) lisäksi Sober, joka levyversiona kärsii nihkeistä soundeista. Lateraluksen ja 10k:n biiseistä en osaa sanoa oikein mitään, kun levyt eivät ole niin tuttuja. Tosin kehittelin sellaisen teorian, että Toolin biisit toimivat livenä sitä paremmin, mitä suoraviivaisempi rumpukomppi on. On nimittäin lähes mahdotonta nyökytellä päätä rytmikkäästi, jos rytmi muistuttaa neliraajahalvautunutta kirahvia.

Kanye West sen sijaan otti päälavan haltuunsa niin vertikaalisesti kuin horisontaalisestikin. Äijä oli raahannut mukanaan levynpyörittäjän, jousisektion ja pari pätevän kuuloista taustalaulajaa. Taisipa siellä lavalla kököttää harppukin. Setti alkoi Diamonds from Sierra Leonella, eli hittipotentiaalia ei turhaan säästelty. Nauhalta tulivat (ilmeisesti) rummut ja basso, mutta vokaalisämplet laulettiin livenä ja samoin viuluja sahattiin ihan reaaliajassa. Varsin eläväinen kokonaisuus oli hauska kontrapunkti huolella väkerretylle studiosaundille*. Sitä paitsi mies näytti painottavan hauskanpitoa: setin alkupuolella kuultiin monen minuutin mittainen skrätsäyspätkä ja laulettiin Sweet Dreamsia.

Kieran Hebden ja Steve Reid leikkivät jazzduettoa. Toinen paukutti rumpuja samalla kun toinen rääkkäsi sämplereitä. Rytmit olivat varsin suoraviivaisia, mutta kokonaisuuden improvisoitu luonne oli ihan silkkaa jaskaa: riffiä jatkettiin niin pitkään kuin toinen ilmaisi katsekontaktilla, että olisi syytä vaihtaa.

Primal Scream kuulosti varsin hyvältä. Tosin Bobby Gillespie näytti äärimmäisen vittuuntuneelta. On hankala arvioida, johtuiko miehen piimänaama Englannin tappiosta Portugalille vai siitä, että väkeä oli varsin vähän. Minäkin pääsin vartti keikan alkamisen jälkeen ihan lavan eteen, niin tyhjää siellä oli. Samalla tuli pitkästä aikaa kokeiltua, miltä tuntuu, kun rintalasta sykkii musiikin tahdissa. Kirjaimellisesti. Koko homman kuorrutti se, että olin kadottanut korvatulppani tuota ennen. Menin kyllä varsin pikaisesti ostamaan uuden parin.

Naamani kuoriutunee irti huomenissa.

*: Huomaatko miten nätisti sidoin simulacrum-teeman umpeen? Olen niin näppärä.