Sånger från andra våningen oli toisella katsomiskerralla parempi kuin ensimmäisellä. Se ei liene kovin yllättävää, sillä onhan kyseessä siinä määrin huolella rakennettu elokuva, että ensikatselulla lie mahdotonta kiinnittää huomiota kaikkiin yhteensattumiin ja yksityiskohtiin. Kuva-asetelmat, äänimaisemat ja deadpan-näyttelijäsuoritukset luovat arkisen ja silti surreaalisen maailman, johon on hankala samaistua mutta josta ei silti pääse irti. Erittäin hieno taideteos siis. ”Olipa masentava”, kommentoi katselukumppani, mutta sitä ei voine tulkita tässä yhteydessä haukuksi.

* * * * *

Keksin solvauksen: The best thing about Batman Begins is that Batman Ends, eli BB oli huono elokuva. Hahmot ovat latteita kuin sarjakuvaelokuvissa pahimmillaan. Toiminnasta ei ota kuvaamisen ja editoinnin hektisyyden vuoksi mitään selvää. Dialogi — tai pikemminkin monologit — ovat hirvittävän nenällä & saavat katsojan kiemurtelemaan tuolissaan vaivaantuneena. Näyttelijäkaartista ainakin puolet on ihan täysin väärässä elokuvassa. Onelinerit eivät ole hauskoja ja ne ovat aivan väärissä paikoissa. Siis tiivistettynä: Batman Begins on huono elokuva. Tai kuten Esa ilmaisi asian tekstiviestissään: ”Jos voit valita, ota ennemmin rutto kuin liput Batman Beginsiin.”

* * * * *

Huutajat on sinänsä kiehtova dokumentti, mutta vähän minua jäi vaivaamaan sen päähenkilö. Tai no, oikeastaan minua vaivasi koko teos, mutta iso osa ongelmista liittyy tähän rakenteelliseen ratkaisuun. Jos kerta miesjoukkiosta kertova ohjelma keskittyy vain yhteen tyyppiin, eikö katsojien tulisi saada tietää hänestä enemmän? Toki hänen käytöksensä kuoron piirissä antaa jonkinlaisen kuvan ihmisestä kokonaisuutena, mutta koska näemme myös vilauksen hänen yksityiselämästään, jäin ainakin minä odottamaan lisää — mutta silloin elokuva loppuu.

Elokuvan tyylistä tuli mieleen Errol Morris sekä visuaalisesti että rakenteellisesti. Tarkoitan tällä siis lavastettuja/järjestettyjä osioita, kuten alku ja uusien laulajien haastattelut. (Mitä uusille jäsenille edes tapahtui? Pestattiinko ketään? Lopettiko joku vanhoista? Tällaiset asiat tuodaan esille, mutta jätetään ilman vastausta.)

* * * * *

Waiting for Guffman on helvetin hauska, vaikkakin Guest vetää oman roolinsa hiukkasen överiksi. Miksei häntä kutsuttu tekemään jenkkiversiota Officesta? Guest ymmärtää selvästi, mikä ihmisten nolaamisessa on hauskaa. (Muistutan vielä, että minusta myös Best in Show oli vallan mainio elokuva.)

Leffaa katsellessani mieleeni tuli sellainenkin visio, että pseudodokumentti voisi olla elokuvagenrenä halvalla toteutettavissa. Jos vain käsikirjoitus on kunnossa ja näyttelijät ymmärtävät tyylilajin, voisi tällaisia pätkiä kuvitella tehtävän Suomessakin. En kyllä tiedä, olisiko niille yleisöä, mutta ei kai minun tarvitse olla niin pitkälle tulosvastuullinen irtoajatuksistani?

* * * * *

Go on melko tyhjänpäiväinen tuotos. Näyttelijöistä ei ole hyvää eikä pahaa sanottavaa, ja episodit saattaisivat toimia yksinään melkeinpä paremmin kuin yhdistettynä. Ensimmäinen jakso on varsin tyhjänpäiväinen jännäri, toinen sinällään ihan nautittava tarantinolainen pikkurikollisten sattumasoppa ja kolmas sekä paras pätkä onkin sitten jo aidosti yllättävä (ainakin ennen kuin se degeneroituu Twilight Zonen jaksoksi). Lisäksi en ymmärrä, miten Doug Liman on voinut saada mainetta tämän elokuvan avulla.

* * * * *

Sin Cityn ensimmäinen näytös on myös sen paras. Onhan Marv kuitenkin aina Marv, ja kuka voisi olla rakastamatta kaveria, jota ei saada ihan vähällä hiiltymään? Kun meno sitten seestyy ja Rourke vaihdetaan Oweniin (ihan tyhjänpäiväinen kaveri) tai Willisiin (vähän parempi suoritus), paljastuu myös elokuvan täydellinen tyhjyys. Totta kai tiesin meneväni katsomaan filmattua sarjakuvaa, mutta jos sitten elokuvalta ei voi odottaa juonellisia tahi hahmollisia ihmetekoja, mitä se voi tarjota kun greenscreenauksen alkuhuuma on haihtunut?

Selvyyden vuoksi pitää kyllä sanoa, että oli tämä jotain Star Wars kolmosta nautittavampi elokuva, sillä SC ei edes esitä olevansa muuta kuin mitä on. Okei, onhan kolmannessa episodissa sentään hirressä roikkuva Willis, joka on kuvana varsin hillitön. Lisäksi ennakko-odotuksiini saattoi vaikuttaa se, että ensimmäinen Sin City on se, jonka luin ensimmäisenä ja johon kiinnyin eniten. Jatko-osat ovat vaikuttaneet minusta melkoiselta paperin hukalta.

Still. They should’ve let Marv handle this all the way.

* * * * *

Oliko War of the Worlds hyvä elokuva? Luultavasti ei, mikäli hyvän elokuvan määreeseen liitetään jonkinlainen esteettis-moraalinen-ulottuvuus.

Sen sijaan voisi ehkä sanoa, että kyseessä oli rautaisen ammattilaisen taidonnäyte, sillä trillerinä ja kauhuelokuvana WotW toimii erittäin hyvin. Spielberg on mestarillinen manipuloija ja ensiluokkainen tarinankertoja, joten kun hän tahtoo pelotella katsojia, hän myös onnistuu siinä. WotW onkin A-luokan Hollywood-leffaksi siitä harvinaislaatuinen tuotos, että sen synnyttämä kauhu on trillerin, jännityksen kauhua, ei pelkkää nopeiden leikkausten ja riitasoituisen musiikin synnyttämää kakat housuun -säikyttelyä.

Jos nyt muita yksityiskohtia tahtoo listata, niin voisi mainita että elokuvan lopetus on täsmälleen yhtä tyhmä kuin kaikissa muissakin tarinan versioissa, Tom Cruise on Tom Cruise mutta näyttelijöistä parhaiten tunteita liikuttelee Dakota Fanning ja että leffan soundtrack on harvinaisen tyylikäs: se toki määräilee tunteita itsevaltijan ottein, mutta sitä ei kuulla kovinkaan paljon.

Kaiken kaikkiaan kyseessä oli kaksituntiseksi elokuvaksi yllättävän toimiva opus, jota voinee suositella laajakangasformaatissa kaikille niille, jotka tahtovat ahdistua.

Määrä on 130.

(Yritin myös katsoa Mel Brooksin High Anxietyä, mutta tunnin jälkeen oli pakko antaa periksi.)

Kas, unohdin kirjoittaa kahdesta viimeisestä Jyväskylässä katsomastani elokuvasta.

Team America: World Police on saanut huonoja arvioita ihan syyttä suotta. Yritän nyt selittää, miksi elokuva on mielestäni hauska.

Ensinnäkin ajatus siitä, että marionetit ovat yhtä hyviä näyttelijöitä kuin tomcruiset ja benaffleckit, on nerokas. Mitä intensiivisempi joku kohtaus on emotionaalisesti (tämä siis toimintaelokuvan tunneskaalalla), sitä vähemmän eroa nuken ja ihmisen näyttelijänkyvyissä tuntuu olevan.

Toisekseen nukkenäyttelijöiden avulla TAWP:ssä voidaan näyttää se, mikä äksönpätkissä jää puheen tasolle. Eli jos Bruckheimer-elokuvan sankari harrastaa seksiä kolmen kuvan ajan tunnelmavalaistuna ja pylly peiton alla, Parker ja Stone laittavat nukkekaksikon irstailemaan kolmen minuutin ajan mitä pöhköimmillä tavoilla. Samalla logiikalla toimivat myös dialogi ja ammuskelu, joskin viimeisimmän kohdalla ero oikeisiin toimintaelokuviin on pienehkö.

Kolmannekseen elokuvan kieli on niin järkyttävän siivotonta, ettei siitä voi olla nauttimatta. Neljännekseen TAWP:in soundtrack on nerokas, hienoimpina hetkinään The End of an Act, America Fuck Yeah! ja Everyone Has AIDS.

Siinä ohessa pilkataan vähän Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja Hollywood-näyttelijöitä, mutta se ei ole ollenkaan niin hauskaa (ducks, barrell).

Salonin arvostelija oli luultavasti oikeassa todetessaan, että kyky nauttia TAWP:stä riippuu pitkälti siitä, kuinka paljon on katsonut 1980- ja 1990-lukujen toimintaelokuvia. Kokonaisuutena arvioituna South Park: Bigger, Longer & Uncut on kyllä parempi elokuva ja etenkin terävämpi satiiri, mutta toisaalta Team American näkeminen sai minut harkitsemaan Top Gunin uudelleenkatselua. Arvo sekin.

Life Aquatic with Steve Zissou on Wes Andersonia oikein syvältä ja sieltä. Minä en oikein lämmennyt kokonaisuudelle, vaikka loistavia hahmoja, mahtavia kohtauksia ja eksentristä silmäkarkkia on taas tajolla oikein olan takaa. (En muuten tykännyt Rushmorestakaan ihmeemmin.) Deadpan-huumorin puolella roikutaan ja lujaa, mutta se ei varmaan yllättänyt ketään. Hankala tätä elokuvaa on selittää Andersonia tuntemattomille ja toisaalta taas miehen tuotantoon tutustuneille ei ole tarjolla mitään uutta. Pitääkö sitä sitten tähteiden lämmittelynä vai auteurin merkkinä, mene ja tiedä. Sen verran optimisti olen, että ostin vastikään Bottle Rocketin. Ehkä se on parempi.

”Luku!” ”Sir, 123, sir!”

Blow almost did… well, not quite. Vaikka toteutuksesta on hankala löytää yksittäisiä ongelmia, kokonaisuus ei nouse lentoon. Eeppisen rikossaagan muotoa seurataan tarkasti, eli välillä käydään linnassa ja sitten palataan kaduille entistä hurjempien suunnitelmien kanssa, mutta kaikesta huolimatta päähenkilö jää jotenkin passiiviseksi. Kun sen sijaan…

…Goodfellas on kaikkea sitä, mitä Blow tahtoisi olla. Myönnän auliisti, etten tajunnut leffan suuruutta ensimmäisellä tai toisellakaan katselukerralla, mutta nyt Scorsesen tuotos alkaa avautua minulle. Meinaan vaan, että mistä tässä ei voisi pitää? ”You think I’m funny?” Kuvaus, musiikki, rytmi — kaikki on Scorsesea parhaimmillaan. Ei turvonnutta pukudraamaa, ei liiallista maailmantuskaa, vaan tiukkaa mafiameininkiä, juuri sopivan ylitsepursuavasti mutta silti pakottomasti esitettynä. Ammattilaisen työtä.

Jäniksen vuosi lienee paras Paasilinna-filmatisointi — which ain’t sayin’ much. Litja on hyvässä vedossa, vaikka replikointi menee välillä vähän kököksi (esim. lopun intomielinen puhe oikeusistunnossa). Yleisesti ottaen kaikki dialogiin perustuva huumori on kauheaa sekä tekstinä että toteutukseltaan, mutta muutama visuaalinen vitsi huvittaa (poliisit konttaamassa jänön kanssa). Kirjan ja leffan viesti on omalla tavallaan hellyttävän 1970-lukulainen ekohuolineen, mutta aika raskaalla kädellä teemaa katsojalle tuputetaan.

Hassua sinänsä että dissasin Short Cutsia punaisen langan puutteesta, sillä Slackerissa moinen ei vaivannut minua lain. Ehkä kyse on siitä, että kun tehdään yhdistävän tarinan poissaolo tarpeeksi selväksi, aivo osaa nauttia irrallisista palasista. Leffan paskanjauhantaa ei vaivannut myöskään Before Sunrisen keinotekoisen vääntämällä väännetty syvällisyys (siinä kun kaksi ihmistä ymmärtää ja tukee toisiaan niin mahottomasti). Oikein nautittavaa tavaraa.

Big Empty oli alikäsikirjoitettu. Näin on pakko päätellä, sillä näyttelijät tuntuivat tietävän mitä tekivät, leffan tai ainakin yksittäisten kohtausten rytmi oli ihan ok ja pikkubudjetin pätkäksi se näytti hyvältä. Mitä se alikirjoittaminen tässä sitten tarkoitti? No, ohuiksi ja yksipuolisiksi jääviä hahmoja sekä loppua kohti laihemmaksi ja laihemmaksi lantraantuva tarina, jonka loppu sentään jätetään tyylikkäästi avoimeksi. Jos olisin ilkeä, sanoisin lopputuloksessa näkyvän sen, että elokuva suunniteltiin alkujaan kaveriporukan viikonloppuviihteeksi. Tämän olisi pitänyt muhia pitempään.

Vuosisaldo on nyt 121. Se tarkoittanee, että 250 elokuvan vuositavoite ei olisi mahdoton.

Home on the Range on hieno esimerkki siitä, miksi Disney-tuotannot ovat kuonaa.

Voi jumalauta. Jos kaikki Tuliot ovat yhtä hirveitä kuin Sinä olet mennyt minun vereeni, en tahdo nähdä niistä yhtään enää koskaan. Mulkosilmäilyä, patetiaa, aivoveritulppia synnyttävää sanailua ja näyttelijät, jotka päätöikseen ilmeisesti tuuraavaat halkopinoja. Ngggh.

Night Watch voi olla vaikka miten paljon Quentin Tarantinon suosittelema ja loistava esimerkki uudesta venäläisestä toimintaelokuvasta, mutta valitettavasti se ei muuta sitä faktaa, että kyseessä on huono (näytteleminen + juoni + dialogi + ulkoasu + ohjaus) toimintaelokuva. Kaiken lisäksi sille puuhataan jatkoa. Yäk.

Silverado olikin vain länkkäriksi naamioitunut kasariaktion. Ensimmäisen puolituntisen verran luulin, että kyseessä olisi ollut modernisoitu pohdiskelu lännenelokuvien keskeisistä teemoista, vaan e-hei poijjaat! Met tulimma tänne tappamahan! Loppuaika kuluukin sitten miettiessä sitä, onko Danny Glover ollut koskaan yhdessäkään hyvässä elokuvassa. (Vastaukset kommenttilooraan.)

Ocean’s 12:ssa ei ollut oikeastaan mitään siitä charmista, joka teki ykkösosasta oikein menevän tyhjäpääleffan. Alkuun vähän hengaillaan kepeästi ja mietitään rosmoiluhommia, sitten mennään isolle keikalle ja sitten… Julia Roberts näyttelee ihmistä näyttelemässä Julia Robertsia. Uuuh. Ei kiitos. Voi olla, että olen rankannut Ocean’s 11:n liian korkealle, ja että kolmas katselukerta paljastaisi sen sieluttomuuden, mutta ainakin vielä tahdon uskoa että se oli aidosti hyvä leffa ja tämä ei.

Star Wars 3: Revenge of the Sith oli minulle pettymys. Petyin, sillä kyseessä ei ollutkaan aivan niin kauhea kalkkuna kun oli lupailtu. Eipä sillä että minun mielipiteelläni olisi tässä vaiheessa enää hevonperseen väliä, mutta silti: Siskon hitsi on huono elokuva. Se on jopa aika samalla tavalla huono kuin yllä mainitsemani Night Watch (mikä pahimmassa mahdollisessa tapauksessa tarkoittaa sitä, että Sithistä pitäneet hölmöt rahoittavat myös NW:n jatko-osia). Ei kannata katsoa, vaikka olisi nähnyt osat 1–2 ja 4–6, eikä varsinkaan mikäli nuo ovat katsomatta. Selvennän asiaa analogialla: Ethän sinä tahdo viilata kättäsikään poikki Leathermanilla, vaikka naapurin Raimo onkin uudesta amputaatioharrasteestaan innoissaan. Capish?

Jos rehellisiä ollaan, niin Takaisin Ryssiin oli minulle pienoinen pettymys. Olen varsin ihastunut Aleksis Kiven elämään, ja tästä elokuvasta kuulemani hehkutus sai minut odottamaan sitä vähän liikaakin. Jorma Tommila on varsin hurmaava maanisesti kuolaavana päähenkilönä, mutta vampyyri-Lenin jää kovin, kovin passiiviseksi. Mikä on tietysti tavallaan ihan hauskaakin. Kun otetaan huomioon Halosen hyperaktiivinen tyyli, on paradoksaalista, että elokuva tuntuu hitaahkolta ja tyhjältä, mutta niin se vain on. Joulubileet pitäisi vielä nähdä.

Työväenluokka toi mieleen läjän muita elokuvia: Eila, Kajaanin punatähti, Joutilaat ja Koirankynnen leikkaaja. Eilan siksi, että työn ja työttömyyden teemat olivat pinnalla molemmissa. Koirankynnen leikkaajan siksi, että Aaltonen kuvaa työntekoa samalla antaumuksella kuin Pölönen. Dokumentti Kajaanin punatähti (saatan muistaa nimen hieman väärin) siksi, että siinä käsitellään… no, työtä ja työttömyyttä hiljenevällä pikkupaikkakunnalla. Ja tietenkin Joutilaat siksi, että — eikä siitä sen enempää. Aaltosen dokumentissa on ehdottomasti puolensa, ja niistä varmaan tärkein (mikä tarkoittaa tässä yhteydessä samaa kuin katsojaan eniten vetoava) on genren nimen mukainen dokumentointi eli tallentaminen. Pikkasen nimittäin tuntuu siltä, että ohjaaja ei ole halunnut tulkita näkemäänsä, mitä nyt esittää sen perusromanttisessa manuaalista työntekoa glorifioivassa valossa. Jälleen tavoitellaan sukupolvien välisiä eroja, mutten ole aivan vakuuttunut siitä, että varsinkaan nuorista kavereista saadaan mitään merkittävää irti. Kokonaisuudessaan yritys kuitenkin menee plussan puolelle.

Jaa, sitten on näemmä sellainen ryhmä, josta en muista enää juuri mitään.

Short Cuts ei ollut niin hieno kuin muistelin. Jack Lemmon vetäisee hienon monologin ja muutkin tarinat ovat yksinään mainioita. Pieniä julmuuksia, sattumia ja anteeksiantoja löytyy niin kuin Carverin tekstiin pohjautuvalta elokuvalta voi odottaakin. Ja onhan tässä aivan älytön määrä älyttömän hyviä näyttelijöitä. Kuitenkin… tästä puuttui Magnolian armoton, koko ajan kohtalonomaisesti eteenpäin jylläävä tarina. Tavallaan kyse on genre-erosta: Carverin tyylii eronnee P. T. Andersonista siinä määrin, että on vähän pöhköä verrata elokuvia toiseensa tämän seikan suhteen. (Muistan että Joessa minua vaivasi kanssa tarinain erillisyys; Magnolian ja Pahan maan tyylinen sotkeentuminen on jostain syystä nautittavampaa.)

Voices of a Distant Star on ihan näppärä pikku-anime, muttei mitään mullistavaa.

Seitsemän samuraita nähtiin teatterissa, mutta eipä siitä paljon jäänyt päähän.

Treasure of Sierra Madren paras näyttelijä on Hustonin isä, siitä ei ole kai epäilystä. Bogie vetää ihan ok, mutta silleen bogiesti eli vanhan koulukunnan ”olen starba”-tyyliin. Huston Sr sen sijaan on luonteva ja karismaattinen kuin majava lammessa. (Kielikuvavarastoni on ehtymäisillään.)

Rosemary’s Baby ei ollut yhtä pelottava kuin kirja, mutta toisaalta kirjan lukemisesta on vuosikymmen aikaa.

Do the Right Thing on rosoisen rehevän oloinen elokuva, mutta joku siinä jäi vaivaamaan. Energistä elokuvaa.

Last Emperor oli komea mutta kovin pintapuolinen. Taustalla jylisevä Kiinan vallankumous jää elokuvassa hieman hämäräksi, vaikka jonkin sortin analogiaa keisarin ja kansakunnan välille ollaan väsäämässä.

Born on the 4th of Julystäkään ei ole mitään analyyttistä sanottavaa. Hyviä roolisuorituksia, käsis & kaiken kaikkiaan hyvä elokuva, sellaista vahvaa perus-Stonea.

Rio Bravo oli vielä hömelömpi kuin Treasure of Sierra Madre. (Vertaan niitä toisiinsa, koska molemmat leffat olivat lainassa samalta kaverilta.) Ei oikein innosta.

Visions of Light eli dokkari Hollywoodin elokuvaajista jäi ihan liiaksi vain pintaraapaisun tasolle. Nimiä tiputeltiin ja leffoista näytettiin vilauksia, mutta pah — tällaisen aiheen esittely olisi vaatinut ainakin minisarjan.

Sahara menee silleen viuh, bum, popkornia, viuh, vessahätä, bum, oho nukahdinko?, viuh, loppu. ”Kiva seikkailuelokuva”.

Falling Down on varmaankin Joel Schumacherin paras elokuva, mutta onko se nyt sitten kummoinen saavutus? Sanoisin että Duvallin poliisirooli on vähän rasittava (hahmon suuri voitto on se että hän käskee vaimon olla hiljaa ja ampuu jonkun), Douglas on hauska seikkaillessaan arkisten turhaumien keskellä, mutta mitä se höslötys perheestä ja amerikkalaisista arvoista oikein on? Johonkin Tero-Batman ja kastraatti-Robin -franchisen sähellykseen verrattuna FD on toki mestariteos. Päättyykö kolme tämän kappaleen viidestä virkkeestä kysymysmerkkiin?

Kinsey oli aikalailla standardoitu Hollywood-biopic nerosta, vaikeuksien kautta Pyrrhoksen voittoon ja silleen. Lopussa hahmolle ostetaan yleisön sympatioita sen verran, että hänen voidaan tulkita selvinneen ainakin oman elämänsä voittajana. Liam Neeson on kyllä aika symppis melkein missä vain roolissa, ja Kinseyssäkin miestä tuijottaa ihan mielikseen, on se vaan niin epeli. (Näin äskettäin juttukeikalla ortodoksi-piispa Arsenin, joka näytti muuten tosi paljon Liam Neesonilta. Tämä näin tiedoksiantona.)

Kylläpä vaan alkaa itseäkin rasittaa tämä luokittelu hyviin ja huonoihin. Sitten kun yritän käyttää tarkempaa seulaa, sinne jää käyttämättömiä kohtia ja suurin osa pakkautuu aina keskivaiheille.

Aloitetaan tällä kertaa filmifestivaaleilta tutulta kategorialla ”Outside of competition”:

Weekend on jätettävä luokittelun ulkopuolelle, koska katsoimma siitä ranskaksi tekstityn version, ja ranskani on — hyvistä kurssiarvosanoista huolimatta — melko haparoivaa. Lisäksi Godardin elokuva kahdesta nuoresta poroporvariegoistista on sellainen taidepläjäys, ettei tällainen popularisti oikein osaa sitä arvottaakaan. On ammuskelua ja saa-ta-nan pitkää otosta ruuhkasta ja on agitointia. En minä osaa sanoa tästä mitään. Jäipä ainakin mieleen.

Sitten ne loput, eli…

Hyvät

Garden State paljasti jälleen kerran yhden tarinallisista Akilleen kantapäistäni, nimittäin 20-somethingien nostalgia. Poika palaa kotikaupunkiin, ihmettelee meininkiä, duunailee jotain, ihastuu — miten sellaisesta elokuvasta voisi olla pitämättä?

Osta, varasta, lainaa Ong-Bak. Ei väliä vaikkei sitä olisi tekstitetty, sillä kaikki oleellinen tapahtuu Tony ”maailman kovin äijä koskaan” Jaan jaloissa ja käsissä. Ryskis! Pauksis! Jumalauta-löikö-se-tota-kaveria-kyynärpäällä-justiinsa-otsaan? Krash! Suositukseni on vähintään yhtä voimakas kuin aikanaan Shaolin Soccerin kohdalla, ja se ei ole ihan vähäistä se.

Shawshank Redemption ei varmaan ole kenenkään mielestä maailman paras elokuva, vaikka amerikkalaiset IMDB-nörtit leffan sille paikalle aikoinaan nostivatkin. Onpahan vain ammattitaitoista amerikkalaiselokuvaa, jonka sisällä sykkii yksinkertainen sydän.

Nil by Mouth on jokseenkin juoneton brittiläisen roskapoppoon elämää seuraava, vahvasti realismilta haiseva kuvaus. En tiedä, kuinka paljon hieno näyttelijäntyö pitää pistää ohjaaja Oldmanin piikkiin ja kuinka paljon se on Ray Winstonen kaltaisten ammattilaisten ansiota, mutta hienoa se on kauttaaltaan. Sitä paitsi lopetus on jopa hiukkasen toiveikas, että leffasta ei pitäisi jäädä ihan itsemurhan maku suuhun katsojalle. Synkeä se kyllä on.

Million Dollar Baby sisälsi enemmän nyrkkeilyä kuin olin olettanut, mutta on se silti hyvä elokuva. Sellaista ammattimaista H’w’d-kamaa, varsin riisutusti toteutettu tosin (vaikkakin visuaalisesti kaikkea muuta — jyrkkää kontrastia sekä valoissa että muodoissa), mutta se lienee ollut tarkoituskin. Nyrkkeily on täydellistä ainesta elokuviin sekä visuaalisesti että dramaattisesti (ADRIANE!), ja Clint hoitaa homman kotiin.

When Harry Met Sally oli oikein nautittava romkom, jonka juoni on melkoisen täydellisesti ennalta-arvattavissa, mutta eihän se ole tärkeää. Näitä höpsöttimiä katsotaan siksi, että on kiva kun ihmiset tykkäävät toisistaan ja vielä siinä ohessa sanailevat nasevasti.

Ariel tuntui rönsyilevämmältä kuin Kaurismäen myöhäisemmät tuotokset. Tyyliteltyhän se on sekä maailmansa että näyttelijöidensä puolesta, ja hauskakin, muttei aivan Tulitikkutehtaan, Pilvien tai Miehen tasoa. Parempi kuin hyvä, joka tapauksessa.

Silent Running oli yllättävänkin valloittava hippisatu luonnonsuojelijasta, joka tahtoo pelastaa maailman viimeiset kasvit vaikka henki menisi. Joan Baez laulaa ääniraidalla avaruusajan lauluja Äiti Gaiasta ja pönttömalliset robotit haahuilevat ympäriinsä. Jotenkin tahtoisin projisoida tähänkin elokuvaan 1970-luvun yhdysvaltalaisen elokuvanteon arkkityyppisiä hyveitä: ei yritetä liikoja, toimitaan ammattitaidolla ja toteutetaan vakaasti omaa taiteellista näkemystä. Sillä mitä muuta kuin taide-elokuva voi olla scifi-pläjäys, jossa 2001:n efekteistä vastannut setä saarnaa luonnonsuojelun tärkeydestä?

Woodsman on melko tarkkaan kehunsa ansainnut. Kevin Bacon näyttelee tarkasti, tarina ei ole silkkaa vaikeuksien kautta voittoon -itkua ja mainittakoon vielä, että Mos Def käy vetämässä pienen sivuroolin tavalla, joka osoittaa miehen olevan selvästi luonnonlahjakkuus näyttelijänä. (Näin pollakkaasti sitä vaan täällä arvotellaan, vaikka todellisuudessa minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä hyvä tai huono näytteleminen on. Mutta eihän se estä bloggaamasta!)

Emperor’s New Groove on yhäkin hauska. Se on sopivasti näsäviisas, tarpeeksi vauhdikas, lennokkaasti animoitu ja — ennen kaikkea — vapautuneesti kirjoitettu seikkailusatu, jossa Disneylle tyypillistä perhearvojen pakkosyöttöäkin on poikkeuksellisen vähän. Sopii kaikille ihmisille, joilla on.

Hard Eightin alusta asti tietää, että on osaavan elokuvaohjaajan käsissä. Jotenkin sen vain vaistoaa kuvavalinnoista, rytmistä, näyttelijöistä ja tarinasta. Eikä PTA:n esikoinenkaan ole mikään huono elokuva. Sen vauhti hiipuu jossain toisen näytöksen jälkipuoliskon tienoilla, mutta niin käy kaikille, ja toisaalta taas alku ja lopetus ovat vangitsevia. Tyylillisesti ja etenkin temaattisesti tätä voinee pitää Boogie Nightsin ja Magnolian sukulaisena, mutta elokuvan skaala ei ole aivan yhtä eeppinen. Silti parempi kuin valtaosa siitä tavarasta, mitä minäkin normaalisti katson.

Wall Street lienee Oliver Stonea parhaimmillaan, eli röyhkeänä, energisenä elokuvantekijänä, joka ei pelkää kliseitä eikä pakene draamaa. Sillä sitä tässä teoksessa riittää: konflikteja konfliktin perään niin henkilöiden sisällä kuin välilläkin. Leffan roistona hääräävä Michael Douglas on aivan lyömätön. Ja jep, en ole nähnyt Wall Streetiä tätä ennen. Olisi kannattanut.

Seuraavaksi sitten pahat.