Jälkijättöistä analyysiä tämän viikon mainioista ’kuvista*.

The Thin Red Line

Eräs Hollywoodin 1970-luvun suurista ohjaajalupauksista oli Terrence Malick. Mies katosi vain muutaman elokuvan tehtyään limboon, josta hän kipusi takaisin elokuvaihmisten ilmoille vasta 1990-luvun lopussa tämän elokuvan kanssa.

Ja melkoinen paluu se onkin. TRL on hidastempoinen, pohdiskeleva elokuva. Silmiinpistävintä on sen kauneus – uskomattoman hienot kuvat puista, eläimistä ja auringonvalosta ovat hienointa cinematografiaa aikoihin. Hans Zimmerin säveltämä soundtrack on upea, varmasti miehen paras työ vuosiin.

Elokuva seuraa kymmeniä eri hahmoja, eikä kukaan nouse keskipisteeksi. Selväpiirteistä tarinaakaan ei ole, vaan pikemminkin siirrytään tunnelmasta toiseen, taistelusta koralliriutalle. Kaikesta tästä seuraa, että TRL ei taatusti ole kaikkien makuun. Se ei suinkaan ole täydellinen, mutta jos haet kaunista, mietiskelevää kollaasia, tämä kolmetuntinen palkitsee.

(Muut arviot: Nyt, Observer, Amazon, NY Times, New Yorker, Salon)

Manhattan

Woody Allenin kultakauden filmeihin kuuluva Manhattan vastaa täydellisesti stereotypiaa Allen-elokuvasta. Dialogi on terävää, absurdin laitamilla heiluvaa ja välillä sen toiselle puolelle lipsahtavaa, vaikka henkilöt ja tapahtumat pitävät jalkansa tiukasti New Yorkin kamaralla.

Kaikki päähenkilöt ovat kuin syntyneet rooleihinsa, juonesta on turha puhua ja maailma on täynnä sekä onnetonta että onnellista rakkautta. Mustavalkokuvaus on päätähuimaavaa. Elokuvan ensimmäiset 20 minuuttia ovat sellaista silmäkarkkia, jota ei monesti tämän enää ole monokromisena filmille vangittu.

Ehdottoman suositeltava auteur-pätkä.

(Muut arviot: Amazon, NY Times)

Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy

Ai hitsi, kyllä nyt nolottaa ihan edesmenneen Adams-sedän puolesta. HGTG:n televisioversio on nimittäin huonoin sovitus, johon olen törmännyt. Sekä Beebin alkuperäinen radiokuunnelma että Ylen tuoreempi versio aiheesta ovat molemmat edelleen täysin pätevää kamaa, eikä niille tarvitse antaa minkäänlaista aikatasoitusta. Samoin itse kirjat, ainakin ensimmäiset osat, ovat erittäin hauskasti kirjoitettua skifiparodiaa.

Tämä kasarikammotus on sen sijaan hidas, ruman näköinen ja – mikä pahinta – tämän seurauksena suurimman osan ajasta täydellisen epähauska. Zaphodin kakkospää… ei, en voi kirjoittaa aiheesta enempää. En suosittele edes fanimielessä.

(Muut arviot: Amazon)

Anime-PS: Katsoin viime yönä kaksi jaksoa Serial Experiments Lainia ja se oli niin vaikuttava, että päätin ostaa koko höskän DVD:llä. Irtoaa jenkki-Amazonista posteineen 30 dollarin hintaan, hopi hopi ostamaan. Mainittakoon vielä samaan hengenvetoon, että sellainen anime-sarja kuin Soultaker kannattaa kiertää ainakin poronkuseman päästä.

*: Eikö muuten ole ärsyttävä anglismi tuo heittomerkin käyttö osoittamaan puuttuvaa sanaa yhdyssanan alussa?

Yhteenveto parin edellisen päivän audiovisuaalisista kokeiluista.

Spartacus

Herranen aika kun sillä on kestoa! Mutta omituisinta on se, ettei elokuva silti tunnu hitaalta, ainoastaan pitkältä. Melkoista patsasteluahan tämä(kin) pahimmillaan on. Toisaalta taas roomalaisten selkäänpuukotukset ovat oikein maittavaa kamaa ja leffan parasta antia yhdessä sairaalloisen suuren taistelukohtauksen kanssa.

Minusta on vain aika omituista, että ensin kymmenentuhatta ihmistä taistelee viisi minuuttia ruudulla ja sitten leikataan taistelunjälkeiseen kuvaan, jossa hävinneet jo istuskelevat kahleissa. Tai sitten en vain seurannut kovinkaan tarkkaan.

(Muut arviot: Amazon.com, Nyt, NY Times)

Comedian

Mainio dokumentti stand up -koomikon arjesta Yhdysvalloissa. Toisena tarkkailukohteena on Jerry Seinfeld, joka yrittää paluuta klubikiertueille, toisena taas Orny Adams, joka yrittää läpimurtoa samoille areenoille. Molempia hermostuttaa niin maan perusteellisesti, joskin aivan eri syistä. Kevyellä kalustolla kuvatussa dokkarissa roikutaan kärpäsenä katolla niin savuisissa New Yorkin klubeissa kuin Late Night -ohjelmien lavasteissakin.

On turha odottaa, että tämän pätkän ääressä pääsisi röhöttämään ääneen (Sonja lukittautui vessaan viiden minuutin kohdalla). Sen sijaan meille stand up -maailmasta kiinnostuneille mutta maailman laidalla asuville ihmisille tarjolla on naseva kuvaus koomikon työtahdista, epävarmuudesta, taustatyöstä, voiton hetkistä ja tietenkin ihmisten naurattamisesta.

(Muut arviot: NY Times)

Animatrix

Wau. Olisipa Matrix Reloaded ollut yhtä hyvä. Loistavaa kuvallista oivallusta, kokeilua, melkein esseetyylisiä tarinoita ja mainio valikoima erilaisia animetyylejä: luonnosmainen, tarkka tietokoneanimaatio, graafisen harmaa ja niin edelleen.

Minusta nykyaikaisten visuaalisten erikoisefektien paradoksi on siinä, että niillä pyritään matkimaan todellisuutta, kun fantastisen tai surreaalisen luominen olisi paljon kiinnostavampaa. Animaatiokin kompastuu välillä samaan pulmaa, kuten kävi hyvin ilmi siitä Final Fantasy -pökäleestä (’Final Fantasy’ is the first film with human leads played by nonactors, if you don’t count ’Pearl Harbor’ – NY Times), jota ihmiset humalapäissään nimittävät joskus elokuvaksi. Animatrix sen sijaan heittää ruudulle juuri sellaisia kuvia, joita ei oikeiden ihmisten avulla saada aikaan, ainakaan vielä.

Aihetta sivuten Ilkka Kokkarinen epäili, että niinköhän seuraavaksi pyritään realistisiin toimintakohtauksiin vastapainona täysin yli äyräittensä paisuneelle supersankaritappelemiselle. Epäilen moista suunnanmuutosta, sillä bullet time on semmoinen toimintaelokuvan megatrendi, josta ei ihan heti päästä. Tätä näkemystä vahvistaa melko lailla mm. Charlien Enkelit 2 -elokuvan traileri sekä saman leffan kuvamateriaalista pääosin kokoon parsittu Pinkin musiikkivideo.

(Muut arviot: Nyt)

PS: Aiheeseen liittyy erittäin etäisesti se, että New York Timesissä oli artikkeli digifilmien kehittämisestä. (Tajusin juuri nyt vasta äsken, että tuo sanapari voi kuulostaa oudolta.) Toisaalta Alex Cox ei tykkää Hollywoodista ja on sitä mieltä, että digifilmi ei ole hyvä idea.

Director Stephen Frears and screenwriter Steven Knight joined forces in creating Dirty Pretty Things, a powerful, realistic drama about the undersides of contemporary Britain, immigration, poverty, and suppression.

The plot is simple yet gripping. To it’s advantage it must be said that it doesn’t feel contrived at all, except for the ending (which I’m not giving away). The acting is top-notch. For once a non-Briton speaks like a real person, and not like an Etonian with a lousy dialect coach, although it must be noted that Audrie Tautou (of Amelié fame) doesn’t speak like a Greek but rather like some generic European. Still, she’s good.

There’s a certain urgency to the movie because of the themes. It would seem that British cinema – though the Britishness of this production might be argued over; after all it’s produced by Miramax – are taking issue with immigration which clearly needs to be done now, before xenophobia completely overtakes the UK; and believe me, it’s happening alright.

Ultimately, though, the viewer gets off the hook too easily. The finale has a certain poetic justice, doubly so because I felt betrayed by it. It’s not simplistic, but it does convey a sense of closure at which the earlier movie has not pointed at. The verdict: naive but moving. Go see it.

Rating: € € €