Voi pojat, onpa lörähtänyt löysä kakki Spiken pöksyyn. Herran uusin sätkä (silmää alkutekstit tarkkaan, niin huomaat että siinä tosiaan lukee ”a Spike Lee joint”) 25th Hour on nimittäin semmoista pössyttelymatskua, että ei kehnommasta väliä.

Paperilla homma vaikuttaa erinomaisen toimivalta. Pääosaa esittää Edward Norton, ehkä paras pretty boy -näyttelijä tällä hetkellä, sivuosassa aina luotettava Philip Seymor Hoffman ja tukijoukkoina vielä Brian Cox, Barry Pepper, Anna Paquin ja Rosario Dawson. On hyvä konsepti, jossa vankilaan tuomittu mies viettää viimeistä vapaata iltaansa ja yrittää laittaa elämänsä järjestykseen. On New York, jota Lee eittämättä rakastaa eikä epäröi esitellä rakkauttaan filmillä.

Mutta yhtäkkiä sulkijalihas pettää ja homma kaatuu käsiin. Moraalisia dilemmoja ei juurikaan ole, ellei mukaan lasketa sitä, että sympaattinen päähenkilö on huumekauppias. Coxilla on elokuvassa kaksi kohtausta, joista ensimmäinen on mitäänsanomaton ja toinen epäonnistunut. Pepper on uskottava high flyerinä, mutta epätoivoon miehen näyttelijäntaidot eivät veny. Dawson lähinnä näyttää kauniilta, ja Norton vetää normaalia pirun coolia rooliaan. Valopilkut ovat Paquin, joka on varsin mainio töhelönä teininä, sekä tietenkin maailman ihanin luuseri eli Hoffman, joka kerää pisteet kotiin jälleen kerran. Vaan siihen se jää – teemat ovat suuria mutta niistä saadaan kovin vähän irti. Ja miksi, oi miksi, Spike näyttää eräät tapahtumat kahdesti tapahtumat kahdesti? Kyseessä on aivan turha ja todella ärsyttävä kikka ärsyttävä kikka.

Kun pökäle valuu lahjetta alas, on vähän aikaa kovin lämmin olo, mutta loppujen lopuksi saldona on vain paha haju. Tai Sonjan sanoin: Mutta kun se traileri oli niin hyvä. Mitä tästä opimme? Elokuvatrailereihin ei tule luottaa.

Eilispäivän pätkänä oli MT:ltä lainattu Shiri, isobudjettinen jännäri-trilleri-äksönpäksönpamaus Etelä-Koreasta. Eipä erityisemmin järisyttänyt maailmaani, enkä edes jaksanut seurata kuvaruutua viimeisen vartin aikana. Isolla rahalla tämä on tehty ja se myös näkyy, mutta toimintakohtaukset vyöryvät turhankin usein aivan yli äyräiden ja hommasta katoaa kaikki tolkku.

On agenttipartneria jota epäillä, naista jota rakastaa, terroristia, rynnäkkökivääriä ja pomminpauketta, mutta ainoa näppärä kikka liittyi salakuunteluun (ei tohdi tässä mainita tarkemmin mitä meinaa tai menee vähätkin riemut potentiaalisilta katelijoilta). Melkoiseen tuttuja polkuja tarvotaan etenkin juonipuolella. Niinpä jännitettä ei meinaa riittää tarpeeksi, jotta leffaa tohtisi kutsua trilleriksi. Väkivaltaakin on kohtalaisesti saatu mukaan tungettua, sekä turhanpäiväistä sottapylly-editointia.

Kakkoslevyltä löytyi ekstrana elokuvassa käytettyjen aseiden kuvat ja tekniset tiedot, mikä kertookin melko hyvin, kenelle tämä pätkä on suunnattu. Oletettavasti Koreasta on pukannut myös parempaa elokuvaa, tähän ei kannata juurikaan tuhlata aikaansa vaikkei tämä samanlaista tuubaa ollutkaan kuin joku Equilibrium.

(Jälleen myöhässä, tsori.)

Donnie Darko

Kovasti kehuttu indie-tuotanto Donnie Darko pärähti DVD-pyöräyttimeen Bonnie & Clyden tilalle, kun Janne soitti ja kysyi, onko minulla iltaohjelmaa.

Tähän asti pimennossa pysyneen Richard Kellyn (jumansvide, kaveri on vain neljä vuotta minua vanhempi!) läpimurtoelokuva on vinksahtanut teinielokuva, jossa on ripaus skifiä ja yliluonnollista mukana makua antamassa. Mainittakoon, että jostain käsittämättömästä syystä R1-levyn takakansitekstit vertaavat elokuvaa Final Destinationiin.

Näyttelijöistä Donnieta esittävä Jake Gyllenhaal vetää pisteet kotiin suurimman osan ajasta, ylilyöntejä on vain yksi tai kaksi. Myös muut näyttelijät tuntuvat sopivan rooleihinsa mainiosti, tosin useimmilla hahmoilla on kovin vähän käyttöä. Levyllä onkin parikymmentä ”poistettua tai laajennettua kohtausta”, jotka oletettavasti perustelevat sivuhahmojen olemassaoloa (minä katsoin vasta itse elokuvan). Kun levylle on tungettu ekstroja muutenkin aika huolella, niin kait sitä samalla vaivalla olisi leikannut mukaan nuo ylimääräiset kohtauksetkin, vaikka seamless branchingilla.

Parasta Donnie Darkossa on sen tunnelma, joka on yhdistelmä kohtalonuskoista apatiaa ja vinoa hymyä suupielessä. Jättipupu Frank, kasarimusiikki ja Patrick Swayze, joka tuo mieleen Burt Reynoldsin as-if comebackin Boogie Nightsissä nivoutuvat kaikki saumattomasti yhteen. Lopputulos on ihmeen kaunis, varsin lynchiaaninen elokuva.

Elokuvalla lienee melkoista crossover-potentiaalia. Se ei ole kauhua, ei teinihelvettiä eikä pelkkää umpisolmua, joten Darko sopinee moneen makuun. Ehdottomasti suositeltavaa tavaraa kaikille.

UusArvosana: € € €

Näistä kylläkin katsoin ensimmäisen jo eilen (ja toissapäivänä), mutta menkööt nyt kaikki samaan pinoon.

Bonnie & Clyde

Arthur Pennin – vai pitäisikö sanoa Warren Beattyn? – vuonna 1967 valmistunut gangsterielokuva oli ensimmäisiä Uuden Hollywoodin airueita. Aikalaiskriitikot totesivat elokuvan olevan aivan liian väkivaltainen, moraaliton ja glorifioivan päähenkilöidensä elämän. Harva tuntui muistavan mitä elokuvan loppukohtauksessa tapahtuu, mutta toisaalta Production Coden valossa moiset arviot olivat varsin ymmärrettäviä. Pauline Kaelin eriävä mielipide oli ensimmäinen merkki siitä, että vanhan Hollywoodin valta oli lopullisesti murtumassa.

Itse elokuva on kestänyt aikaa varsin hyvin, paremmin kuin mitä Mervi Pantti antaa ymmärtää. Ilmeisesti elokuvan tapahtumat eivät ole kovinkaan uskollisia todellisuudelle, mutta se ei menoa haittaa. Nykynäkökulmasta Bonnie & Clyde onkin lähinnä seikkailuelokuva: on eksoottisia maisemia, sympaattiset päähenkilöt, koomisia toilailuja sekä jonkin verran vaaraa ja toimintaa. Karismaahan sekä Beattyllä että Dunawayllä riittää.

Frida

Salma Hayekin lempilapsena syntynyt Frida Kahlo -elämäkertaelokuva (vaiko hagiografia?) ei erityisemmin hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Leffa itse oli tasaisen ammattitaitoista työtä, nti Hayek selviytyi osastaan puhtain paperein ja Diego Riveraa esittänyt Alfred Molina oli loistavan karismaattinen roolissaan sikamiehenä.

Elokuvan todenmukaisuudestakaan en osaa snaoa juuta tai jaata kun en käsikirjoituksen pohjana olevaa Hayden Ferreran kirjoittamaa elämäkertaa lukenut. Fridan (me ollaan ihan etunimipohjalla, kato) taide tuntui jäävän sivuosaan, ja hänen elämäntarinansakin kerrottiin lähinnä muiden kautta. Kenties Rivera sitten todella oli niin tukahduttava persoona, ettei Kahlo pystynyt mihinkään ilman häntä.

Geoffrey Rushin Trotski-roolia on kehuttu, vaikka se on aivan mitätön ja miehen venäläisaksentti silkkaa santapaperia. Samaten jaksettiin mainita, kuinka Fridan taulut heräävät elokuvassa eloon. Kieltämättä nämä kohtaukset on toteutettu tyylikkäästi, mutta niitä on vain muutama, eivätkä ne sen takia tunnu kovinkaan keskeisiltä. Eikä Salmalla ole unibrowta koko ajan.

Mutta kuten sanottua, ammattitaitoista jälkeä eikä suinkaan huonointa mahdollista puppaa mitä Los Angeles viime vuonna maailmalle suolti.

Syvä uni

Humphrey Bogart esittää ultrakoolia Philip Marlowea tässä klassikko-noirissa, joka ei kyllä yllä Maltan haukan tasolle. Naiset ovat kovin kohtalokkaita, ruumiita syntyy melko tiheään mutta elokuvan parasta antia on sen rautainen dialogi (sekä Bogien loppumattomat hellyttelynimet naisille: doll, angel, sweetie…).

Mielestäni – ja tämä on nyt siis sivistymättömän juntin rehellinen junttimielipide – Syvä uni kuten myös edellämainittu Maltan haukka ovat kiinnostavia enää lähinnä oman aikansa kontekstissa, toisin kuin vaikkapa Citizen Kane tai Casablanca.

Mutta tulipahan katsottua.

Apropoo: Tuumasin, että kyllä se arvioiminen numeroilla on niin tuubaa, että saa jäädä tekemättä tästedes.

(Aikomuksena oli kyllä listata päivän elokuva à la Elokuvia ja valokuvia -blogi, mutta meni myöhään.)

Kiltti tyttö

Jennifer Anistonin kykyjä esittelevänä elokuvana marrkinoitu The Good Girl oli pettymys. Jep, dialogi oli välillä erittäin pätevää mutta siihen se sitten melkin jäikin. Kieltämättä Anistonin deadpannaus, Reillyn idioottimeininki ja Gyllenhaalin teiniangstaus olivat huvittavia, mutta eivät silti erityisen hauskoja. Sitä paitsi juonentynkä oli kovin masentavan ennalta-arvattava, eikä rouva Pittin näyttelijäntaitojen skaala ainakaan tuntunut kovin vakuuttavalta.

UusArvosana: € € (vanhalla systeemillä € € €).

Daredevil

Sitten oli Daredevilin, kolmannen
isobudjettisen Marvel-filmatisoinnin, vuoro. Kuten arvata saattaa, tästä pläjäyksestä ei puuttunut nyrkinmätkettä, bittiefektin vinkunaa eikä Ben Affleckin naaman esittelyä. Mutta: dialogi oli aivan karmivaa, esimerkkinä vaikkapa DD:n I am not a bad guy -jollotus, hahmojenkehittely sai X-Men 2:n näyttämään syvälliseltä, juoni on käsittelemätöntä selluloosaa (kohtaus, jossa Murdock ja Elektra matsaavat kadulla ensitapaamisensa jälkeen, on naurettava vaikka itse Miller olisi sen kynäillyt) ja toimintaelokuvan raison d’être, eli näyttävät nahistelut, ovat varsin usein löppöä – joko täysin yliampuvaa CGI-kikkailua, silkkaa Matrix-lainaa tai sekavaa sohintaa. Ei tämä siis Ryhmä-X-kuvia peittoa, eikä edes Hämäriä, vaikken siitä niin erityisemmin tykännytkään. Hulkia odotellessa…

UusArvosana: € € (vanhalla systeemillä € € €).

Mainittakoon, että toisspäivää edeltävänä päivänä eilen katsoin Pentin kanssa Kathryn Bigelow’n (Strange Days, Myrskyn ratsastajat, K-19) Near Darkin, ja sitä ennen sain lopulta siirrettyä Trafficin katsottujen hyllyyn.

Puijaan, ei minulla oikeasti ole mitään katsottujen elokuvien hyllyä, vaan kaikki leffat ja levyt ovat iloisesti sekaisin.