Olisi ollut hitosti hyödyllisempää, jos eri mestoissa kirjoitetut kommentit olivat näkyneet myös kaikkialla muualla, koska tässä tuli selvästi päällekkäisyyksiä ja kysymyksiä, joihin oli vastattu toisaalla. Kyse ei ole siis niinkään keskustelun hallinnasta – puhukaa missä huvittaa, ei se ole minulta pois – vaan ekonomikielellä tehottomuudesta. Käytän blogisoftassa Twitoaster–lisäosaa just siksi, että edes Twitter- ja blogikommentit jotenkin näkyisivät toisilleen. Facebookista taitaa olla turha toivoa saavansa dataa ulos, mutta Buzzin kanssa se voisi ainakin tulevaisuudessa onnistua. Vai?
Archive for the ‘vekottimet’ Category
Ahhhh
Hannu Taanilaa podcastina
Siispä Ylen Areenaan, josta sattumoisin ei löydy Taanila-hakusanalla yhtikäs mitään. Eipä hätiä mitiä, sillä Elävässä arkistossa on esimerkiksi Hannu Taanilan sävelradio – ja ihan mp3-muodossa ladattavana!
Imuroin tiedostoja koneelle, jotta voisin siirtää ne puhelimeen kuunneltavaksi, kun koko homma alkoi tuntua tyhmältä. Miksen vain lataisi ohjelmia suoraan puhelimeen podcastina? No siksi, että Elävä arkisto ei moista tarjoa.
Joten kasasin sitten itse tämän metadataltaan hieman viallisen Hannu Taanilan sävelradio -podcastin. Osoite on http://iki.fi/dst/taanila.xml jos joku tahtoo vaiks’ copypastettaa sen.
Hei Pirkka ja Tuija: Elävän arkiston seuraavaan versioon automaaginen podcast-generaattori, eiks je?
Lippu.fi – nyt vittu oikeesti
Haluan mennä teatteriin, joten ostan liput Lippu.fi-internetpalvelun kautta. Se on tunnetusti näppärä ja kätevä tapa menettää hermonsa ja kuolla aivoverenvuotoon.
Kirjoitan hakulaatikkoon mental finland, koska haluan keskiluokkaisena sivistysyksilönä osallistua syksyn tärkeimpään kulttuuriporvarilliseen keskusteluun.
Saan eteeni luettelon:
Tästä listasta ei voi tietenkään ostaa mitään tai nähdä loppuunvarattuja esityksiä, mutta voi klikata linkkiä, jolloin esille pulpsahtaa lähes samanlainen lista:
Hmm. Päättelen, että lippuja on jäljellä vain ensimmäiseen esitykseen:
Siispä kliksautan ensimmäistä linkkiä ja saan eteeni lippuvalinnan. Vihdoinkin. Lisätäänpä itselle sopiva lippu koriin, niin johan alkaa bourdieulaista kulttuuripääomaa ropista toimittajan laariin:
Ai niin, unohdin kirjautua sisään:
Hassua – lippu ei siirtynyt ostoskoriin samalla kun kirjauduin sisään:
No, ostetaanpa se uudestaan (olisikohan tämä nyt kolmas kerta), niin nyt se varmaan onnistuu:
Loppuunvarattu! Onpa harmi. Valitsen siis kahdesta tarjolla olevasta katsomosegmentistä toisen:
Jaa, eipä ollut sielläkään. Täytynee siis päätellä, että vaikka tämä oli kaikista esityksistä ainoa, jota ei listasivulla mainittu loppuunmyydyksi, se silti on loppuunmyyty. On ehkä hitusen rasittavaa kaupata asiakkaille lippuja, joita ei kuitenkaan ole olemassa. Siitä tulee mieleeni eräs tv-ohjelma:
Eikä siinä vielä kaikki! Jos nimittäin olisin onnistunut ostamaan liput, pärähtäisi silmille seuraavanlainen hauskuus:
APUA APUA LASKURI SEITSEMÄN MINUUTTIA HÄTÄ!
Sitä voisi kuvitella, että jos lisäisi ostoskoriin vaikka toisen esityksen liput, niin laskuri nollaantuisi. Vaan ei: aikaa on tasan tuon verran, ja kun se on kulunut:
Sinne menivät.
Ei kysettäkään, että systeemi voisi esimerkiksi vaikkapa kenties ehkä muistaa, mihin esityksiin olit lippuja varaamassa, e-hei. Mennyttä ovat, kadonneita, 2>&1 /dev/null.
Siis tiivistettynä: MITÄ HELVETIN PASKAA TÄMÄ ON, LIPPU.FI? HÄH? MITÄ? HÄH?
Piilota lukemattomien juttujen määrä, niin mieli piristyy
My newspaper doesn’t tell me how many articles I haven’t read going back to the date of my birth. I bet it would be in the millions. Why should I care. This was the worst idea ever in news readers.
Olen samaa mieltä. Etenkin lomaltapalaajaa Google Readerissa odottava ”1000+ unread items” on ahdistava näky. Onneksi ihmismieli on huijaantuvaista sorttia. Ei tarvitse kuin klikata Subscriptions-kohdasta ”Hide unread counts” ja asentaa Remove unread count -skripti, niin tieto lukemattomien merkintöjen määristä kaikkoaa GReaderista kokonaan. Yhtäkkiä maailma on taas paljon siedettävämpi paikka.
Japanilainen keksi, miten estää pilaantuneen lihan myyminen
Tarrassa käytetty muste reagoi lihan vapauttamaan ammoniakkiin. Mitä kauemmin muona on kököttänyt pakkauksessa, sitä täydempi tiimalasitarra on.
Lähde: Pink Tentacle
Muista piste, Twitter-käyttäjä
Twitterin siisti puoli on, että sieltä löytää jengiä retweettien sun muun avulla. Mutta vähäsen rasittavaa on, että jos seuraamani henkilö A kirjoittaa tweetin, jonka alkaa ei-seuraamani henkilön B tunnuksella, minä en näe sitä.
Asiaan on helppo korjaus: pane tweetin alkuun piste. Toisin sanoen A:n lähettämä @jokujotaenseuraa hölökyn kölökyn
ei näy meikäläiselle, mutta .@jokujotaenseuraa kölökympä hyvinnii
näkyy.
Tietenkään ihan kaikkea ei tarvitse tehdä koko maailmalle näkyväksi. Itse käytän pistealoitusta silloin, kun arvelen että viesti voisi kiinnostaa myös kuin kuin sen kohdetta tai vastaanottaja on tyyppi, jonka seuraaminen voisi kiinnostaa muitakin.
Kirjoittaminen on kivaa, kun on lukijoita
In interviews, they defined good prose as something that had an effect on the world. For them, writing is about persuading and organizing and debating, even if it’s over something as quotidian as what movie to go see. The Stanford students were almost always less enthusiastic about their in-class writing because it had no audience but the professor: It didn’t serve any purpose other than to get them a grade.
Varsinaisesti Thompson on lyttäämässä käsitystä siitä, että nettiaika tuhoaisi kirjoittamisen. Avain tähän väärinymmärrykseen on omasta työnkuvasta juontuva havaintoharha, joka vaivaa opettajia ja tekstityöläisiä (meitsi mukaanluettuna):
Before the Internet came along, most Americans never wrote anything, ever, that wasn’t a school assignment. Unless they got a job that required producing text (like in law, advertising, or media), they’d leave school and virtually never construct a paragraph again.
Ja totta kai internet-kirjoittelu on ältsisti parempaa kuin tavallinen tylsä raapustelu:
Lunsford’s team found that the students were remarkably adept at what rhetoricians call kairos—assessing their audience and adapting their tone and technique to best get their point across. The modern world of online writing, particularly in chat and on discussion threads, is conversational and public, which makes it closer to the Greek tradition of argument than the asynchronous letter and essay writing of 50 years ago.
Twitterin olemassaolon perustelu
I do still have the Conan sword @hidefnewscaps, and I keep it in my office. Here’s a picture.
Miten minusta tuli Twitter-käyttäjä
Minä voisin puolestani kertoa, miten kimeä-ääninen kääpiökoomikko Rick Moranis vakuutti minut Twitterin käyttökelpoisuudesta.
Ensinnä: Jaiku ja Twitter eivät ole samanlaisia työkaluja. Jaiku on asynkroninen ja keskustelupainotteinen, kun taas reaaliajassa eteenpäin virtaavan Twitterin tärkein perusyksikkö on käyttäjä, tweettaaja. Edellisessä puheenvuorojen välissä voi hyvin kulua tuntikaupalla aikaa, jälkimmäinen vaatii lähes reaaliaikaista läsnäoloa, eivätkä polveilevat keskustelut silti onnistu. Olen kirjoittanut Twitter on irc -analogiasta toisaalla.
Toiseksi: käyttäjäkunta on erilaista. Jaikussa hengaili pienehkö porukka suomalaisia. Koska palveluun ei pitkään aikaan otettu uusia käyttäjiä ja sen kännykkäkäyttö vaatii S60-älypuhelinta ja kiinteää dataliittymää, pysyi käyttäjämäärä varsin tasaisena. Suomalaisten suhteista muodostui tuttavallisia, huuli lensi, aurinko paistoi aina (uskomatonta mutta totta). Toki siellä oli paljon muutakin väkeä, mutta verkostoni koko ja rakenne säilyi varsin muuttumattomana.
Twitter on sulkeutuneisuuden vastakohta. Siellä valitsin tietoisesti kieleksi englannin, jotta pääsisin perskärpästelemään Ameriikan ihmemaan edelläkävijöiden kanssa. Se jo itsessään kasvattaa potentiaalisten kontaktien määrää. Toisekseen Twitterin hakutoiminto on mahtava, ja itse asiassa juuri reaaliaikainen haku on minulle koko palvelun ydin. Se toimii linkkinä aiemmin mainittuun Moranikseen, kunhan maltat vielä hetken.
Pelkkä kontaktien päivitysten vahtaaminen tuntuu Twitterissä turhanpäiväiseltä. Paljon kiinnostavampaa on käskeä Twitter-ohjelmaa – eli minun tapauksessani Nambu, jonka käyttöliittymä istuu paremmin OS X:ään kuin sinänsä pätevä TweetDeck – vahtimaan avainsanoja ja bongailla sieltä mielenkiintoisia tiedonpalasia. Esimerkiksi helsinki OR kallio -architecture -haku auttaa pitämään silmällä Helsinki-keskusteluja, tänne piipahtavia ulkomaanvieraita ja Kallion yöelämään eksyneitä. (Arkkitehtuuri on siivottu pois siksi, että muuten puolet jutustelusta koskee rasittavaa indiebändiä.)
Jos haku löytää kiinnostavan oloisen merkinnän, alan seurata kirjoittajan toimia muutenkin. Näin bongasin esimerkiksi Mediapäivillä puhuneen Peter Corbettin ja päädyin lopulta samaan kahvilapöytään tyypin kanssa. Ilman Twitteriä moinen olisi aika epätodennäköistä.
Nyt on herra Moraniksen aika. En nimittäin ole ainoa, joka vahtaa itseään kiinnostavia tapahtumia. Katselin eilen illalla Ghostbustersia, joka muuten on erinomainen elokuva. Jossain välissä heitin Twitteriin puolihuolimattoman kysymyksen Whatever happened to Rick Moranis? ja kas kummaa, joku vastasi.
Pähkinänkuoressa: Jaikun luonne oli sellainen, että se toimi päämääränä itsessään – siellä käytiin hyviä keskusteluja, mutta toiminta oli varsin sisäänpäin suuntautunutta. Twitter taas pyrkii ohjaamaan eteenpäin, ulospäin palvelusta.
En väitä, että Twitter olisi parempi työkalu. Tarkoitan, että siitä on muodostunut – tarkoituksella tai vahingossa – erilainen työkalu. Sellainen, jolle ainakin minä olen keksinyt käyttöä.