Uusi henkilökohtainen ennätys viimetinkaisuudessa

Viikonloppuna järjestettiin Uneton48-lyhytelokuvakilpailu. Elokuvat piti palauttaa usb-muistitikulla Kampin keskukseen sunnuntaihin kello 19.30 mennessä.

Vielä tuntia aikaisemmin olimme Keravalla keskustelemassa siitä, ehtiikö elokuvaa vielä viilata vai tallennetaanko lopullinen versio tiedostoksi nyt. Viimeinen juna, jolla ehtisi Helsinkiin, oli lähdössä asemalta 18.48. 500-megatavuisen tiedoston tallentaminen (eli siis videon renderöinti) kesti ja kesti, ja alkoi näyttää siltä, ettei se ehdi valmistua ennen kuin on liian myöhäistä. Autosta ei olisi apua, sillä Keravalta Kampin keskukseen ajaa yli puoli tuntia.

Tarvittiin siis varasuunnitelma. Joukkueemme oli siinä vaiheessa viisihenkinen, joten päätettiin, että kahden miehen iskuryhmä lähtee Helsinkiin. Otimme mukaan muistitikun, kannettavan tietokoneen ja 4G-datayhteyttä käyttävän iPhonen, jonka kautta pääsisimme nettiin Kampissa.

Siispä äkkiä reppu mukaan, ukot autoon ja autolla asemalle.

Ehdimme sinne juuri kun juna oli saapumassa raiteelle yksi. Samaan aikaan asunnolle jääneet ryhmän jäsenet keskeyttivät videon tallentamisen, vaihtoivat editorin asetuksia ja alkoivat tallentaa sitä uudestaan pienempänä versiona.

Olimme menossa Tikkurilan kohdalla, kun Keravalta soitettiin, että tiedoston lataaminen palvelimelle kestää vielä yksitoista minuuttia. Juna saapui Helsinkiin ajallaan. Loikkasimme ensimmäisinä ulos ja lähdimme pikamarssia kohti Kampin keskusta.

Narinkkatorin kohdalla puhelimet piippasivat tekstiviestin merkiksi. Antti kertoi tiedoston olevan nyt kokonaan palvelimella ja antoi osoitteen, josta sen saisi ladattua. Kello oli 19.18.

Kaksi minuuttia myöhemmin istuimme Kampin keskuksen aulassa ja tuijotimme tiedostonlatauksen edistymisestä kertovaa pikkuikkunaa.

Palautimme kirjekuoreen sullotun muistitikun kello 19.26.

Väri ja eläin – ON TIME.

Edit: Tulin näin voitin -lyhärin voi nyt katsoa Vimeosta.

Älä ole selkääntweettaaja

Twitter on maan mainio viestintäväline. Erityisen mainiota on se, että kaikki käyttäjät voivat periaatteessa jutella keskenään. Ei ole portinvartijoita, ei ystäväpyyntöjä tai muita filttereitä.

Siksipä on kummallista, kun Twitter-käyttäjät puhuvat toistensa teoista tai teksteistä ilman, että mainitsevat toisen osapuolen Twitter-tunnusta. Amerikkalainen antanut ilmiölle nimeksi subtweeting.

Minusta se voisi olla suomeksi selkääntweettaamista.

Toisin sanoen olisi hyvätapaista mainita hermoillekäyvät ihmiset nimeltä, jotta he voisivat edes teoriassa debatoida asiasta kanssasi. Säännölle on tietenkin poikkeuksia, mutta yleisesti ottaen olisi uljaampaa ja kohteliaampaa olla ampumatta puskista. Tweettisi ovat joka tapauksessa julkisia, kaikki näkevät kuka niiden kirjoittaja on ja myös kohteesi voi saada asian selville, joten mikset olisi reilu ja mainitsisi nimeä heti kärkeen?

Uskollinen lukija muistaa, että olen aiemminkin esittänyt uusia atk-suomennoksia, eikä kukaan ole käyttänyt niitä. Epäilen niin käyvän myös nyt.

Kotikaupunkini yhdellä sanalla

Sunscreen-esseessä ja sen musikaalisovituksessa on kohta, jota mutustelen toisinaan:

Live in New York City once, but leave before it makes you hard
Live in Northern California once, but leave before it makes you soft

Mietin, mitä sanaa käyttäisin, jos New Yorkin tai Los Angelesin * tilalle panisi Joensuun. Tällä hetkellä valintani olisi frustrated.

Turhautunut siksi, että Joensuussa kasvaa – kasvoi? – ihmisiä, joilla riittäisi rahkeita vaikka mihin, jos vain heillä olisi enemmän tilaa opiskella, kokeilla ja saada rakentavaa palautetta. Kyseessä ei ole ollenkaan sama asia kuin polttava halu päästä pois pikkukaupungista, vaan turhautumista nykyisen ja kuvitellun olotilan väliseen ristiriitaan: jos täällä vain olisi vähän enemmän ihmisiä/keikkapaikkoja/elokuvateattereita, minustakin voisi tulla jotain. Tai näin mietin eilen, kun mutustelin jäätelöä Kauppakadulla.

Mitä sinä laulaisit kotikaupungistasi?

Edit: Lukija huomautti, että Los Angeles ei ole Pohjois-Kaliforniaa. Se on täysin totta. Syytän erheestä Joan Didionia (It was three years ago he told me that, and we have lived in Los Angeles since.)

Tekstiviestillä ei tavoita nopeiten

Perinteisesti kai ajatellaan, että tekstiviesti on nopein tapa saada viesti perille vastaanottajalle. Puheluun ei pysty aina vastaamaan, mutta viesti ilmestyy vastaanottajan puhelimeen lähes välittömästi.

Mutta jos haluat saada minut nopeasti kiinni, tekstari ei välttämättä toimi. Se kun välitetään ainoastaan puhelimeen, enkä ole aina puhelimen äärellä – tai siis en tuijota sen ruutua jatkuvasti (niin kummalliselta kuin tämä saattaakin kuulostaa).

Facebook- tai Google-pikaviesti on jo astetta parempi, koska se näkyy useamman kuin yhden laitteen ruudulla. Optimi olisi oikeastaan sähköposti, koska sellaista atk-laitetta minulla ei taida ollakaan, jonka ei tarkistaisi GMail-tililleni saapuneita viestejä vähän väliä. Tosin meilin ongelmana on, että tärkeät ja vähemmän tärkeät viestit menevät onnellisesti sekaisin.

Tjaah. Ehkä teidän ei kannata lähettää minulle ollenkaan viestejä.

Paljon työtä verovirkailija tekee 4 sentillä?

Yritin tilata itselleni verokortin, mutta tuli mutka matkaan.

Kysymys: kuinka monta tuntia Verohallinnon virkailija työskentelee 0,04 eurolla?

Kissalavetti

ITE-innovaatio

Jos näet kuvassa rikkinäisen vaatekappaleen, olet auttamattomasti ajastasi jäljessä.

Todellisuudessa siinä nähdään uusin ITE-innovaatio: kosketusnäyttösormikas. Juuri tällaisia teknis-taloudellisia läpimurtoja Suomi kaipaa, jotta saadaan talous nousuun.

Seuraavaksi pitää keksiä, miten saan sukkahousut mukaan vekottimeen ja maailmanvalloitustuote on valmis.

Ei yhden Google-tuotteen lopettaminen sentään virstanpylväs ole

Kollega Jussi Ahlroth kolumnoi Google Readerin tappamisen tarkoittavan sitä, että RSS:n aikakausi on ohi. Enemmän se kertoo ehkä siitä, että Google yrittää keksiä, millainen yritys se on.

Ajattelin kuitenkin keskittyä olemaan eri mieltä yhdestä asiasta. Ahlroth kirjoittaa, että RSS-syötteiden tarjoaman suodattamattoman informaatiovirran sijaan hän on tykästynyt laitteisiin, jotka poimivat virrasta kiinnostavia sattumia:

Lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan algoritmia.
Se on säästänyt minulta pirun paljon aikaa.

On totta, että läheskään kaikkien aihepiirien kanssa edes kaltaiseni nörtähtävä toimittaja ei jaksa kahlata läpi satoja ja taas satoja syötteitä. Avainlause on läheskään kaikkien. On tiettyjä aiheita, joista luen tai ainakin silmäilen hervottoman määrän juttuja, koska haluan löytää tärppejä, jotka eivät ehkä ole vielä sattuneet kaikkien silmiin. Sitten on toisenlaisia aiheita, joista luen mieluusti vaikka vain yhden jutun päivässä, viikossa tai ehkä kuukaudessa.

Tärkeintä on kuitenkin se, etten halua luovuttaa päätösvaltaa aina ja kaikissa tapauksissa koneille. Haluan ehdottomasti säilyttää mahdollisuuden valita omat lukemiseni.

Moni on huomauttanut, että Twitter tuntuu uutisseurannan välineenä miellyttävämmältä kuin Google Reader. Sille on yksinkertainen selitys: RSS-ohjelmat nalkuttavat lukematta jääneistä jutuista, kun taas Twitterissä tapahtumat vierivät koko ajan eteenpäin, oli niitä lukemassa tai ei.

Sama työkalu ei sovi kaikkiin tarkoituksiin.

Hyvin tärkeä ruokablogaus

Nimittäin!

Rainbow Crispy Longs -ranskikset olivat – yllättävää kyllä – nimensä mukaisia eli rapeita ja pitkiä. Oletettavasti rapeus on saavutettu kreosootilla tms. luomuhyödykkeellä, mutta aivan sama, sillä potut maistuivat paremmilta kuin pikaruokaravintolassa.

Suosittelen.

Tarjolla mainiota uutta musiikkia vuonna 2013

Jo neljättä kertaa kollektiivisesti (epä)organisoitu hipster hits -soittolista on täällä taas. Tervetuloa kuuntelemaan ja ennen kaikkea lisäilemään poppista listalle. Noudatamme vanhaa hyvää sääntöä, jonka mukaan

biisien pitää olla julkaistu vuonna 2013, biisien pitää olla hyviä, yksi biisi per levy ja toisten lisäämiä raitoja ei sovi poistaa (ei vaikka samalta levyltä löytyisi mielestäsi parempi tapaus – omia valintojaan saa toki vaihdella).