Luin internetistä kiinnostavan artikkelin, kenties mediaa käsittelevän, ja julkaisin siitä useita kiinnostavia otteita Twitterissä. Viestieni virta tuskastutti pni-sedän, joka totesi Twitterissä happamasti jotakuinkin milloin kaikki alkoivat suoltaa jatkuvasti tavaraa tänne
.
Uneksin netiketistä.
Kun seuraavan kerran kyselylomakkeessa tiedustellaan, kuinka monta tuntia päivässä käytän nettiä, joutunen valitsemaan ruudun 24 h.
Käsillä oleva teos on ollut vuosia loppuunmyyty vaikka sitä on jatkuvasti käytetty niin opetuksessa kuin tutkimuksessakin.
Suomeksi se tarkoittanee osapuilleen
Olen pitänyt kirjoittamaani kirjaa vetämäni peruskurssin oppimateriaalina ja seminaarien perusteoksena jo kymmenen vuotta, mutta vieläkään kustantaja ei ole tajunnut ottaa siitä uusintapainosta.
Ai mikä Medium? Se on Bloggerin ja Twitterin perustajain uusi blogipalvelu, joka on sekä lintu että kala. Alexis Madrigalin kirjoitus selventää asiaa hiukan.
Vastauksia järjestyksessä:
Oh, yeah! If I just take noise to mean simply “sound without pictures”, if I do my job right, I can use words and sounds that are like words, or somewhere between words and music, to create images in your head. They’re so immediate and undeniable that literally those images will just pop into your head. But, those images don’t exist. You have to paint them, so I’m starting that process and you’re finishing it. It’s like I hand you the paintbrush and you finish the painting.
Minä luulen, että samantapainen ilmiö selittää poppisanoitusten toiminnan. Onhan monesti niin, että kovin banaalit ja yleisen tason sanoitukset tuntuvat yhtä henkilökohtaisilta kuin tarkkaan piirretyt ja yksityiskohtia vilisevät lyriikat.
Kun täydentää puuttuvat kohdat, ehkäpä vielä laulamalla mukana, jokainen vertauskuva tuntuu kertovan omasta elämästä.
Näillä saatesanoilla – Pariisin Kevät: Odotus
minä odotan
ovella hiljaa
minä odotan
ovella hiljaa
minä odotan
otan sinut syliin
eikä kukaan enää pääse
meidän väliin
Ei sillä että mulla olisi taipumuksena säilyttää kaikkea mahdollista.
Kun hän sitten istahti päätteen ääreen ja alkoi naputella tietoja, pääsi häneltä vilpitön huokaus: Vituiksi meni sitten tämäkin päivä.
Sydämeni suli. Ei saa muualla maailmassa tällaista palvelua. Ei tekohymyjä, ei turhia toivotuksia, vaan puhdasta asiaa ja peittelemättömiä tunteita. Niin on hyvä.
Avaa Automator, tee uusi kansiotoiminto (Folder Action) ja aseta vahdittavaksi kansioksi /Volumes – yllälinkattu Clarkin sivu neuvoo keinot.
Sitten lisää AppleScript-palikka, jonka sisältö on suunnilleen
tell application "Evernote"
set theFile to "/Volumes/Kindle/documents/My Clippings.txt"
open for access theFile
set fileContents to (read theFile as «class utf8»)
close access theFile
create note title "My Clippings " with text fileContents notebook "Omat"
synchronize
end tell
Muutettavat asiat ovat create note -rivillä. Title ”My Clippings” määrää muistiinpanon nimeksi ”My Clippings” ja notebook ”Omat” tallentaa tiedon muistikirjaan Omat. Siinä kaikki. Tallenna ja tadaa!
Selviytymisstrategiani on ollut lukea internet tyhjäksi. Tällä hetkellä Google Readerissani ei ole yhtään lukematonta juttua, joten voin kopioida tilaustiedot uuteen palveluun, merkitä siellä kaikki jutut luetuiksi ja aloittaa huomenna alusta. Netistä löytyy ohjeet täydellisen varmuuskopion tekemiseen.
Kun äsken tuijotin ylläolevaa ruutua tyhjästä Readerista, melkein liikutuin. RSS-lukija on kepeästi viiden hyödyllisimmän ohjelman joukossa (muut ovat selain, sähköpostiohjelma, tekstieditori ja Twitter). Vaikka näyttää siltä, että siirtymä uuteen ohjelmaan ei tuota isoja ongelmia, on vanhan ystävän hylkääminen kova paikka.
Sniff.
PS: Jaa missäkö jatkan? Vaihtoehtoja ovat ainakin Feedly, AOL Reader, Newsblur ja Digg Reader. Kaikissa on heikkoutensa ja vahvuutensa, joten en ole vielä päättänyt.
AOL:n ohjelma muistuttaa fiilikseltään eniten Google Readeria, kun taas Feedly taas toimii taustajärjestelmänä, josta syötteensä voi lukea monella eri ohjelmalla.
Vielä tuntia aikaisemmin olimme Keravalla keskustelemassa siitä, ehtiikö elokuvaa vielä viilata vai tallennetaanko lopullinen versio tiedostoksi nyt. Viimeinen juna, jolla ehtisi Helsinkiin, oli lähdössä asemalta 18.48. 500-megatavuisen tiedoston tallentaminen (eli siis videon renderöinti) kesti ja kesti, ja alkoi näyttää siltä, ettei se ehdi valmistua ennen kuin on liian myöhäistä. Autosta ei olisi apua, sillä Keravalta Kampin keskukseen ajaa yli puoli tuntia.
Tarvittiin siis varasuunnitelma. Joukkueemme oli siinä vaiheessa viisihenkinen, joten päätettiin, että kahden miehen iskuryhmä lähtee Helsinkiin. Otimme mukaan muistitikun, kannettavan tietokoneen ja 4G-datayhteyttä käyttävän iPhonen, jonka kautta pääsisimme nettiin Kampissa.
Siispä äkkiä reppu mukaan, ukot autoon ja autolla asemalle.
Ehdimme sinne juuri kun juna oli saapumassa raiteelle yksi. Samaan aikaan asunnolle jääneet ryhmän jäsenet keskeyttivät videon tallentamisen, vaihtoivat editorin asetuksia ja alkoivat tallentaa sitä uudestaan pienempänä versiona.
Olimme menossa Tikkurilan kohdalla, kun Keravalta soitettiin, että tiedoston lataaminen palvelimelle kestää vielä yksitoista minuuttia. Juna saapui Helsinkiin ajallaan. Loikkasimme ensimmäisinä ulos ja lähdimme pikamarssia kohti Kampin keskusta.
Narinkkatorin kohdalla puhelimet piippasivat tekstiviestin merkiksi. Antti kertoi tiedoston olevan nyt kokonaan palvelimella ja antoi osoitteen, josta sen saisi ladattua. Kello oli 19.18.
Kaksi minuuttia myöhemmin istuimme Kampin keskuksen aulassa ja tuijotimme tiedostonlatauksen edistymisestä kertovaa pikkuikkunaa.
Palautimme kirjekuoreen sullotun muistitikun kello 19.26.
Väri ja eläin – ON TIME.
Edit: Tulin näin voitin -lyhärin voi nyt katsoa Vimeosta.