Yritän tällä kertaa kirjoittaa hieman kokonaisempia arvioita, siis sellaisia joissa kerrotaan elokuvien tapahtumista tai muusta ummikoille oleellisesta edes lyhyesti. Tuumasin että jos leikkisi edes pikkuisen aikaa oikeaa leffakriitikkoa. Wau. Sanalla sanottuna: wau. Mitä muuta voi sanoa silloin kun kaikki on kertakaikkiaan kohdallaan? Wau.
Sofia Coppolan Lost In Translation on hieno, kaunis ja hauska elokuva kahdesta amerikkalaisesta, jotka kohtaavat toisensa Japanissa. Vieras ympäristö tekee molemmat epävarmaksi, ja heidän kohtaamisestaan muodostuu aivan erilainen kuin mitä se olisi Uudella mantereella ollut. Kaavan perusmuoto on vanha ja kulunut, mutta Coppola joukkoineen ottaa siitä kaiken irti.
Keski-iän kriisi ilmenee Hollywood-koomikoissa haluna osoittaa kykynsä myös vakavissa rooleissa. Heräämisiä, Insomnia ja One Hour Photo olivat Robin Williamsin työnäytteitä tältä uudistumisen kaudelta. Bill Murray asteli samoissa jalanjäljissä jo Rushmoressa, mutta onnistui vasta nyt. Ja miten loistelias onnistuminen se onkaan. Mies on hienovarainen, koskettava, hauska, älykäs, ja kaikkea sopivasti eikä mitään liikaa.
Näyttelijäsuoritus on kohdallaan myös Scarlett Johanssonilla, joka näyttelee Sofia Coppolaa – siinä määrin omaelämäkerralliselta, suorastaan esikoisteosmaiselta, Lost In Translation tuntuu. Silti sen yleispätevyys ei kärsi lähtökohdista, vaan saa siitä lisää osuvuutta. Käsikirjoitus on suuntaa-antava, tärkeintä on tunnelma, ja sitä elokuvassa on vaikka muille jakaa. Huumoriakin tässä hienovaraisessa viritelmässä on, jopa niin paljon että välillä saa kikattaa kyljet kipeinä.
Murrayn ja Johanssonin välinen romanssi ei leimahda niin kuin elokuvissa yleensä, vaan kytee arkana pinnan alla. Hienoja kohtauksia on vaikka muille jakaa, esimerkkinä vaikkapa parin ensimmäinen pieni, hellä kosketus kun he makaavat sängyssä aamuyöllä puolikuolleina väsymyksestä. Myös lopetus sopii täydellisesti elokuvan henkeen – ei deus ex machinaa, ei jousivallin säestyksellä koettua ihmettä.
Kuten kaikissa hyvissä elokuvissa, näyttelijätyön lisäksi energiaa on riittänyt visuaalisen ja auraalisen ulkoasun viilaamiseen. Tokion ihmisvilinää on kuvattu nopealla käsivarakameralla ja nopeilla leikkauksilla niin, että kaupungin vilinä tuntuu ytimenjatkeessa asti. Minussa kameratyöskentely herätti valtavan himon käydä Tokiossa, erään kaverin reaktio oli täsmälleen vastakkainen, eli kylmäksi se ei jätä ketään.
Virgin Suicides tuntui hyvältä elokuvalta, Lost In Translation on sellainen.
Eikö olekin kauhean mukavaa, kun odottaa elokuvalta paljon eikä joudu pettymään? Minä toivoin American Splendorin olevan hauska ja elämänmakuinen* ja sain mitä halusinkin. Bob ja Harv -sarjakuvia löytyy hyllystä yhden albumin verran, mutta varsinaisesti minua tietenkin houkutti Crumb-sedän yhteys Pekariin. Vaan mitäpä väliä on syötillä, kun itse koukkukin on tehokas?
American Splendor on Harvey Pekarin, erään amerikkalaisen underground-sarjakuvan käsikirjoittajalegendan, elämäkerta. Pekar esiintyy elokuvassa myös itsenään vastailemassa haastattelijoiden kysymyksiin ja nauhoittamassa kertojanääntä, joten katsoja pääsee vertailemaan fiktiota ja faktaa harvinaisen suoraan. Ratkaisu on erikoinen, mutta toimiva.
Kenties parasta leffassa ovat sen valloitavat näyttelijäsuoritukset. Kuinka huono voi olla elokuvia, jossa käytetään iskurepliikkinä Sinun olisi varmaan parempi tietää, että minut on steriloitu
? Paul Giamatti ja Hope Davis esittävät karismaattisia nörttejä, jotka tuntuvat jopa jossain määrin vastaavan todellisuutta, jos elokuvan väliin upotettuja haastattelupätkiä on uskominen.
Tarinassa puolestaan on yksi hienoimmista vaihdoista komediastadraamaan. Vaihdos, joka tapahtuu luontevasti, nopeasti ja silti huomaamattomasti. Dokumentaariset osiot on toteutettu tavalla, joka ei vie uskottavuutta fiktiolta ja vice versa. Rajanveto todellisuuden uskollisen esittämisen ja fiktiivisen vieroittamisen välillä tuntuu olevan elokuvissa erityisen hankalaa, mutta mielestäni American Splendorissa siinä on onnistuttu erinomaisesti.
Kokonaisuuden kruunaa pirteä henki ja se, että elokuvaa ei päätetä synkeisiin tunnelmiin, pikemminkin päin vastoin. Suositeltavaa kauraa niin sarjakuvan ystäville, Nörttien kostoa inhonneille ja muille hyville ihmisille.
Jahas. Twin Peakshan on kaikille tuttu***. TV-sarjan kohdalla valittelin liiallista yksinkertaisuutta, mutta nyt ollaan kyllä heilurin toisessa ääripäässä. Välikuvat siniseksi sävytetystä kohinasta, punaisesta huoneesta ja valkoisesta hevosesta on yhdistetty sen tason unikudelmaan, että juuri minkään sortin selvyyttä asiasta ei saada. Paitsi tietenkin siitä, kuka Laura Palmerin lopulta lahtasi.
Poliisisarjaksi tai mysteeriksi Tulikulkijaa ei kehtaa luokitella, sillä suurimman osan ajasta katsoja istuu sohvalla kusi sukassa ja paska housussa. Palmereitten perhe muuttuu entistäkin dysfunktionaalisemmaksi, Bob on entistäkin pelottavampi ja punainen huone entistäkin… öö, punaisempi. Luulisin.
Ei tätä oikein tavallisen elokuvan kriteerein voi tuomita. Tai kyllä voisi, mutta niiden perusteella Twin Peaks -prologi on kauheaa tuubaa, eikä minusta tuntunut siltä leffan päättyessä. Ehkä selitystä pitää hakea kirjaimellisestikin unimaailman puolelta, ja ajatella niin, että Lynch-sedän tuotokset opettavat suhtautumaan elokuviin enemmän taideteoksina: Niiden ei tulekaan olla aukottomasti itsensä selittäviä rautalankakimppuja, ja osa asioista saattaa jäädä ikuisesti selvittämättä, vaikka katsoja kuinka raapisi hilsettä kallon katolta aivoa stimuloidakseen.
Niin että mitä sitä selittelemään. Jostain kumman syystä minä tykkäsin tästä enemmän kuin vaikkapa Blue Velvetistä. Tosin tämän vapaatulkintaisen katselukokemuksen jälkeen pitäisi kai antaa satiinillekin toinen tilaisuus.
Meno & meininki -genreä edustava elokuva on onnistunut, jos sen jälkeen tulee vastustamaton himo roolipelauttaa jotain samassa ympäristössä ja samoilla teemoilla. Cowboy Bebop -pitkäsoitto herätti juuri tämän reaktion. Lyhyesti sanottuna leffassa on hyvää kaikki sama mitä sarjassakin ja lisäksi vielä vähän päälle.
Cowboy Bebopin tapahtumat sijoittavat suhteellisen läheiseen tulevaisuuteen, jossa epämääräinen joukko palkkionmetsästäjiä kaahailee galaksin laidalta toiselle woolongien toivossa. Elokuva sijoittuu jonnekin sarjan 20. jakson tienoille, eli koko poppoo on vielä pelissä mukana. Aikanani animaatiosarjan nähtyäni tuumasin, että se olisi tarvinnut enemmän kerronnallista lihaa maailmankuvansa luiden päälle. Ja katso – elokuvassa on tehty juuri niin. Kahden tunnin aikaraja on jämptiyttänyt käsikirjoittajien aatoksia, ja lopputulos on himputin tiukkaa cyberpunk-henkistä vääntöä. Liikkeelle tosin lähdetään lennosta, eli jos sarja ei ole tuttu, jäävät henkilötkin varmaan hiukkasen vieraiksi**.
Animaatio näytti jo sarjan kohdalla melko hyvältä, ja nyt on tehty selvä loikkaus vielä isomman luokan budjettiin. Raha ja aika näkyvät lopputuloksessa hyvällä tavalla. Erilaisia kuvakulmia käytetään runsaasti, leikkaustyyli on harkittu ja skaala vaihtelee eeppisestä intimiin. Hitsin komeaa animaatiota, siis. Näyttelijäntyöstä on hankala sanoa mitään eksaktia. Tyylilajiin se sopii kyllä, mutta minulta puuttuu vaadittava kielitaito ääninäyttelijöiden kompetenssin arvioimiseen. Musiikki on jälleen upeaa, kuten se oli koko sarjassakin.
Vaikka leffan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen sarjan loppua, oli minusta vallan onnistunut ratkaisu tsekata ensin pohjille koko series ja sen jälkeen vasta itse elokuva. Tätä tekniikkaa suosittelen muillekin. Ainakin kannattanee silmätä muutama varsinainen Bebop ennen kuin siirtyy elokuvan pariin.
Korealainen, postapokalyptistä ekodystopiaa kuvaava animaatioelokuva Wonderful Days kärsi ehkä siitä, että katsoimme sen heti Cowboy Bebopin perään. Itse asiassa olenkin kehittänyt aiheesta teesin, joka kuuluu Ensin huonot, sitten hyvät. Toisaalta etukäteen leffojen absoluuttisesta laatutasosta on hankala sanoa mitään, että joskus voi käydä huonostikin. Niin kuin nyt.
Silmäkarkkiahan tämä tarjoaa oikein reilusti. Bitit vinkuvat CGI-matskussa, kameralla ajellaan vallan mahdottomasti ja pommia räjähtää. Saasteiden tuhrima maailma on saatu siirrettyä tekijöiden pääkopeista (pääkopista?) visuaaliseen muotoon vallan vaikuttavasti, mutta… se kun ei yksinään riitä.
Tarina ei edes ala kovin lupaavasti, sillä jo ensimmäisten minuuttien aikana törmätään kökköön dialogiin ja kovin paperisen oloisiin henkilöhahmoihin. Varttituntia myöhemmin on jo käynyt selväksi, että technobabblea syvemmälle mihinkään spekulatiiviseen tieteeseen tässä ei päästä käsiksi ja että koko tarinakin on kuin pahimman z-luokan ekopropagandaa jostain menneisyyden ruskeista koloista.
Siispä tee viisaasti ja skippaa tämä.
Ihan paska.
Toinen Mielipide: Edelleen tämä Avara luonto -multiorgasmi näyttää hienolta kuin joulupukki kantoraketissa, mutta missä on sisältö? Missä on fakta, missä fiktio? Kerronnallisia elementtejä on niin vähän, että ilmaisu vain siteeksi on ylitselyövä.
Lintujen kuvaukselle tämä voisi olla kuin Shining steadycamille, mutta muuten takki jäi aika tyhjäksi.
Tiettyä hauskuutta irtoaa siitä, että Dennis Potterin tv-sarjan pohjalta tehty elokuva käsittelee samaa teemaa kuin Levottomat 3. Lisäiloa irtoaa siitä, että Potter käsittelee teemaa älykkäästi, kun taas– mutta se siitä. Pennien tarina kertoo naisiin menevästä liikemiehestä, jolle mikään ei riitä ja jonka on aina pakko saada lisää. Liittohan siinä joutuu rappiolle eikä niiden kaupparatsun ulkopaikkakuntalaisten hoitojenkaan kohtalo kovin kaksinen ole.
Kun kulttuurituotetta nimitetään käänteentekeväksi ja uraauurtavaksi, sen näkemisaktiin kohdistuu tiettyjä paineita. Ainakaan tässä tapauksessa ennakko-odotuksia ei ihan täysin lunasteta, mutta onko se sitten Potterin vika? (Huomaa, kuinka luontevasti liu’uin jo henkilöpalvonnan puolelle, vaikka puhun ihmisestä, jonka työstä en tiedä yhtään mitään). Ainakaan Steve Martinin rasittava, yksiulotteinen tuijottelu ei auta asiaa.
Tarinakin on enemmänkin näppärä kuin hyvä. Fantasian ja todellisuuden välissä heilutaan, ja se on musikaalille luontevaa. Jotain kai tekijä on halunnut lama-ajan Yhdysvalloista elokuvallaan sanoa, mutta en ole aivan varma, mitä. Toisaalta taas metaviittailut syövät maan alta musiikkinumeroilta, joita ei voi oikein kykene arvostamaan sellaisinaan. Vapaasti siteeratakseni low brow’ta emme ole ja high brow’ksi emme voi tulla, joten olkaamme yhdentekeviä
.
Lauantaipäivän musikaaleista tämä jälkimmäinen oli sen sijaan iloinen yllätys. Kaiken maailman klassikkolistoille itsensä tukevasti keplotellut Laulavat sadepisarat ei varsinaisesti ollut yhteensopiva suosikkileffojeni profiilin kanssa, mikä olikin omiaan lisäämään viehätysvoimaa. (Huomaatko päivän teeman?) My Fair Ladyn ja Singing In The Rainin kohdalla voisin uusiokäyttää Virgin Suicidesista ja Lost In Translationista kehittämääni analogiaa: Jos edellinen tuntui hyvältä, jälkimmäinen oli hyvä.
Ensinnäkin: Leffan koominen aspekti on loistavassa kunnossa. Onelinerit ovat näppäriä, ajoitus toimii atomikellon tarkkuudella ja slapstickiä on sopivasti. Toisekseen: Tanssinumeroissa on niin paljon vauhtia ja mielikuvitusta, että lopun Broadway-fantasiaa lukuunottamatta edes minun kaltaiseni pönttö ei pitkästy. Kolmannekseen: Elokuvantekoa käsittelevä juoni on hämmästyttävän moderni. Piikittelyt kaiken maailman b-tason artisteja ja rahantahkoajia kohtaan ovat vallan teräviä.
Pitänee laittaa DVD-hankinta harkintaan.
Vieraalla maalla
Okei, ei tämä oikeasti ihan kahden sanan arvostelun ansaitseva tekele ole. Teoriassa asiat voisivat olla kohdallaan: miespääosassa on hauska näyttelijä ja naispääosassa nätti, sivuosiin on palkattu pari taitavaa näyttelijää ja teemaksi on valittu aina hauska kulttuurien törmääminen (vrt. Lost In Translation).
Mutta kun mistään ei meinaa tulla yhtään mitään, niin lopputulos on sitä ihteään – ihan paska.
*: Jep, elämänmakuinen on adjektiivi, jonka pitää sijoittaa tämän jälkeen kiellettyjen sanojen listalle. Sori, en vaan keksinyt mitään parempaa, ja bloggaaminen on tunnetusti yhden version kirjoittamista.
**: Vaan toisaalta, minun mielestäni tuttuun materiaaliin perustuvat leffat pitäisi kirjoittaakin tällä tavalla. Narisin samasta aiheesta jo Hämähäkkimiehen kohdalla ja ylistin X-Menien ratkaisua. Kenties arvioni ei olekaan täysin objektiivinen, vaan ko. leffojen yleinen taso on hämännyt minut ajattelemaan myös hahmojen esittelyratkaisujen olevan (ei)toimivia. Äh, tämä ajatus ei oikein jäsenny.
***: <keuhkoaminen> Käytän lausetta normatiivisessa mielessä, eli jos sen totuusarvo on kohdallasi nolla, tulee sinun välittömästi siirtyä lähimpään videovuokraamoon, verkkokauppaan ja nauhoittaja-nörtti-tyyppiä edustavan ystäväsi luo ja ostaa, vuokrata, lainata tai varastaa TV-sarjan jaksot itsellesi. </keuhkoaminen>
