Postitin elokuussa lärpäkkeitä. Koska olen hyvä asiakas, tein lähetyslistan itse Itellan intranetissä, koska siinä säästää pari euroa.

Kolme kuukautta myöhemmin sain kirjeen perintätoimistolta. Olin jättänyt lärpäkkeiden postikulut maksamatta. Ihmettelin tapahtunutta tovin, koska olin elokuun jälkeen postittanut uusia lärpäkkeitä, mutta niiden laskut olin hoitanut ajallaan.

Pienen tutkailun jälkeen selvisi, että Itella oli lähettänyt laskut vanhaan osoitteeseeni, ja koska preivit oli osoitettu firmalle eikä yksityishenkilölle, ne eivät olleet kääntyneet oikeaan osoitteeseen. Oletan, että osoitteen toimimattomuus on käynyt selville jo ennen kuin liparetta yritettiin kiikuttaa Kolmannelle linjalle.

Kävi siis niin, että perintätoimisto selvitti yhtiöni oikean osoitteen, jonka jälkeen he postittivat minulle laskun (sis. vaatimattomat perimiskulut sekä pienen, ihan pikkuriikkisen uhkauksen käräjäoikeudesta), joka löysi perille.

Totta kai ymmärrän, että Itellan systeemeissä laskun siirtäminen perintään on helppoa tai jopa automaattista, mutta jos nyt jonkun firman tässä maassa ajattelisi osaavan tarkistaa laskutettavan osoitetiedot, niin ehkä sitten juuri tuon.

Jos haluaisi pysyä perillä asuntonsa arvosta, voisi aina puolen vuoden välein laittaa siitä myynti-ilmoituksen ja järjestää yhden näytön. Missään vaiheessa ei tietenkään olisi tarkoituksena saada kämppää kaupaksi, vaan haistella mahdollisten ostajien maksuvalmiutta.

Siinä olisi monta hyötypuolta. Ei jäisi välittäjälle mahdollisuutta huiputtaa, kun olisi selvittänyt hintatason empiirisesti. Tulisi joskus siivottua, kun ei asuntoa kehtaa ventovieraille ihan röttöisenä näyttää. Silti ei olisi pakko ottaa asiasta stressiä ja jos joku kävisi arvostelemaan vaikka bluray-kokoelmaa, voisi heittää öykkärin ulos.

Sitten jos olisi ihan todella ovela, niin tähän arvonmittaukseen yhdistäisi salajuhlat. Etukäteen kutsuisi mukaan kourallisen ystäviä, jotka saapuisivat paikalle ennen varsinaisia asunnonkatsojia. Kaikille siniset muovipussit jalkaan ja käteen A4-lappu pohjapiirustuksineen.

Tarjolla olisi vähän juotavaa ja semmoisia hammastikkuun pujotettuja juusto-nakki-yhdistelmiä. Eihän siitä kehtaisi ulkopuolinen herkkupalaa nappaista, varsinkin kun myyjä ja nämä mukaostajat olisivat piirittäneet tarjottimet. Siinä naposteltaisiin pieniä herkkuja, näyteltäisiin olevamme muukalaisia ja muutenkin yleisesti pidettäisiin hauskaa.

Niin sellaista ajattelin.

Tiedoksi saatettakoon, että myin juuri sieluni 25 eurolla Jyväskylään.

Tarkempaa tietoa seuraa.

Päivä sen jälkeen, kun olin käynyt erikoisen sähköpostikeskustelun Kuntien eläkevakuutuksen edustajan kanssa, minulle soitettiin samasta firmasta.

Soittaja, jonka nimen ja tittelin olen tietenkin jo ehtinyt unohtaa – asiakaspalvelupäällikkö, ehkä – pyyteli anteeksi. Se mitä minulle oli tapahtunut, ei ole millään tavalla Kevan ohjeistuksen mukaista, asiasta on keskusteltu työntekijän kanssa ja voitaisiin hoitaa nyt samalla se asiani pois päiväjärjestyksestä.

Tuli hyvä mieli. Tai no, ei minua erityisemmin harmittanut aiemminkaan, ihmetetytti vain. Mutta näin homma pitää hoitaa: pyydetään asiallisesti anteeksi ja katsotaan mitä voidaan tehdä. Ei kiemurtelua, ei painostamista, ei turhaa selittelyä. Ajattelin, että tuollaisen kohtelun jälkeen voin ainakin päivittää tiedon tapahtuneesta alkuperäiseen merkintään sekä kirjoittaa selostuksen tapahtuneesta.

Pisteet Kevalle, sanoisin.