Mistä sanat tulevat
Kyseessä on progressiivinen muoto, joka nykyisin kirjoitetaan be-apuverbin kanssa. Niinpä lause ”The book is being printed” oli ennen ”The book is printing” ja vielä sitä ennen ”The book is a-printing”. Tämä, kuten monet muutkin modernin standardi-englannin muodot, ovat säilyneet käytössä murteissa.
Viime perjantaina opin, mistä ”ye olde Inn”-tyyppiset rakenteet tulevat. Se on oikeastaan virheellinen, sillä pohjimmiltaan kyse on ortografisista tottumuksista. Näetsen vanhassa englannissa (OE, ajalta jolloin meidän ajanlaskumme käytti vain kolmea numeroa) oli th-äänne [jota on mahdoton esittää ISO-8859-1(5)-merkistöllä], jota ilmaistiin þ-riimulla. Kun engelsmannit sitten siirtyivät käyttämään latinalaista aakkostusta, litteroitiin kyseinen äänne toisinaan y ja toisinaan th ja siten myös dualistinen ”the” ja ”ye”. Jälkimmäinen pysyi käytössä varsin pitkään, joten ennemmin tai myöhemmin ihmiset unohtivat, mitä äännettä y siinä edusti, ja täten syntyi – professorin sanoin – ”the rather false ye”. Asia selitetään myös Websterissä.
Ja jos nämä kielitieteelliset selitykset menivät aivan päin persettä, toivottavasti joku kertoo minullekin. Olen nimittäin kovin väsynyt maanantai- ja perjantaiaamuisin.
Lisäys: Kuten herra Suvanto huomautti, þ-entiteetti itse asiassa esittää tätä kaipaamaani äännettä.
Ironista
Jotain ironista on kai myös siinä, että ostin Amazon.co.uk:sta kirjan nimeltä Dot.con, jossa on uhrattu melkoisesti tilaa asioille, jotka o(li)vat Amazonissa päin persettä. Ei ole muuten lainkaan hullumpi eepos, jos antaa anteeksi kirjoittajalle hänen tarpeensa nähdä kausaalisuhteita kaikkialla.
Antaminen on ilomme
Dave Barry = hauska?
I have a dream that a guy who designs popup ads is having a major colonoscopy, and the proctologist is saying, ”It’s the darnedest thing! Every time I snip a polyp, two more spring up in its place!”
Miksi en pidä urheilusta
So far so good, mutta nyt tarina muuttuu eeppiseksi. (Mainittakoon, että rakas äitini kertoo tätä osaa edelleen suurella riemulla, sillä hänestä se ilmeisesti kertoo jotain oleellista minusta ja urheilusta.) Koska kyseessä oli kuitenkin suomalainen peruskoulu, opettajien mielestä kehnon urheilusuorituksen jättämä sosiaalinen stigma oli poistettavissa vanhan kunnon Herra Satunnaismuuttujan avulla. Niinpä täydellisen hierarkkiseen urheilutulokseen ruiskutettiin hieman demokratiaa kaaoksen muodossa, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että tuona vuonna palkintoja jaettiin muillekin kuin voittajille.
Aivan niin. Joku oli aamun kahvihöyryissä saanut ilmeisesti päähänsä, että olisipa hienoa jakaa jokaiselle luokka-asteelle yksi palkinto arvottuna. Arvaat kai jo kuka sen voitti. Niinpä lavalle asteli ylevien atleettien lisäksi myös yksi hieman pulleampi pikkupoika, joka nöyrästi pokkasi rouva Fortunan anteliaasti valitseman palkintolusikan. Siinä minä sitten seisoin, valojen paahteessa ja koetin olla romahtamatta palasiksi puolentuhannen veren- ja kiusaksenhimoisen ala-asteen oppilaan edessä.
Mainittakoon, että lusikka on edelleen tallessa, joskin pahasti hapettuneena. Se on ainoa asia, jonka olen koskaan voittanut urheilukilpailussa ja tulee mitä todennäköisemmin olemaan ainoa asia, jonka tulen koskaan voittamaankaan. Mutta ymmärtänet, miksen erityisemmin jaksa hurrata moderneille gladiaattoreille, jotka ylittävät voipuneena, kuivaa sylkeä erittäen maalilinjan ja omistavat tuloksen Suomen mahtavalle valtiolle. Minulta se valtio vei urheiluhalut jo viime vuosituhannella.
Kaikkea sitä tuleekin kirjoitettua
Kritiikin tarkoitus?
Ja paskat.
Todellisuudessa tärkeintä on se, että kriitikolla on oma ääni. Myönnä pois: popmusiikki ei ole tärkeää. Sillä ei ole mitään väliä. Sama koskee suurinta osaa kirjallisuudesta, televisio-ohjelmista, elokuvista, radiodokumenteista, kuvataiteesta, tanssista ja yleesäkin siitä, millä kovin moni täyttää elämänsä. Haluan tehdä heti selväksi, että minä kuulun näihin moniin, mistä seuraa liki eksistentiaalisia tuskia: kuinka voin nauttia niin paljon jostain, minkä arvoa on niin hankala perustella? Eikä kyse ole verbalisoinnin vaikeudesta. Koska kulttuuri on luonteeltaan sosiaalista, on myös sen nauttiminen ja arvostelu riippuvaista muista ihmisistä.
Niinpä saavutaan tilanteeseen, jossa henkilö X (esimerkiksi minä) huomaa pitävänsä huomattavan paljon asiasta Y, joka on – kiltisti sanottuna – tuubaa. ”Vai niin”, tuumaat sinä, oi valistunut lukijani, ”mutta eihän muiden ajatuksilla ole mitään väliä”. Voi kunpa voisin ajatella samoin.
Totuus on kuitenkin se, etten minä ole niin vahva. Sanon pitäväni monista asioista, jotka ovat todellisuudessa yhdentekeviä tai vastenmielisiä, enkä uskalla myöntää diggaavani sellaisia bändejä, jotka ovat kroonisen anti-siistejä.
Ei enää! On tullut aika heittää pois vaatimattomuuden viitta ja ottaa iskut vastaan kuin mies (tai ainakin kuten jokin varsin kookas ja melko kestävä asia)! Joten myönnetään: minä pidän poppipuurosta. Minusta monet maailman parhaista lauluista ovat sellaisia, jotka eivät olisi olleet omaperäisiä edes vuonna 1950. Minä nautin suuresti yksinkertaisista terssistemmoista ja Charlie Clouserin ohjelmoimista riffeistä.
En ole koskaan oppinut pitämään Weezerin Pinkertonista, koska se kuulostaa paskalta, olivat biisit miten hyviä tahansa. Minusta Queenin The Miracle sisältää monta hyvää biisiä. Minusta Nine Inch Nails ja melkein kaikki sen sukulaisbändit ovat parempia kuin uraauurtavat Einstürzende Neubauten tai Throbbing Gristle. Minusta Beatlesin varhaiset äänitteet ovat kiinnostavia ainoastaan korrektissa historiallisessa kontekstissa, kun taas Sgt Pepper’s on hyvä levy myös omillaan. Minusta klassinen musiikki ei useimmiten ole suinkaan suinkaan kiehtovan monipuolista, vaan masentavan tursuilevaa (eivätkö ne perkeleet tunnista hyvää kertosäettä vaikka se purisi heitä peruukkiin?).
Minusta Backstreet Boysillä on monta loistavaa popviisua, White Stripes / Vines / Strokes ja kumppanit ovat tylsimpiä bändejä vuosiin, ja Neljä Ruusua ei ole tehnyt huonoa levyä sitten Hyvää yötä Bankokin (4R:ää ei lasketa).
Tiedän olevani osin ääripopulistinen ja toisaalta täydellisen konservatiivinen. Kuten olen tunnustanutkin, olen teoreettisessa mielessä täydellinen musikaalinen juntti. Kaikesta siitä huolimatta tai juuri sen takia nämä ovat minun mielipiteitäni, täydellisen perusteettomia ja vastaansanomattomia. Hyvänen aika sentään, en ole enää teini-ikäinen – en minä jaksa rakastua uuteen musiikkiin!
Viime vuoden parhautta
Mistä moinen ajatus?
Pakattuina jokaiselle levylle mahtuu kymmenkunta albumia, eikä levyissä ole tietenkään tilaa niiden kaikkien nimille. Tästä seuraa, että levyillä on melko helppo pelata musikaalista rulettia – iske levy koneeseen, lisää sata biisiä playlistiin, valitse soitettava kappale satunnaisesti. Tällä tavalla tulee kuultua uudestaan lauluja, joiden olemassaolon oli jo melkein unohtanut. Voilá – Pophelmiä.