Popkriitikon elo ei ole helppoa. Pitäisi olla objektiivinen ja subjektiivinen samaan aikaan, erottaa välittömästi hyvät akanoista, tuntea historia ja olla silti ennakkoluuloton sekä kokeilunhaluinen.

Ja paskat.

Todellisuudessa tärkeintä on se, että kriitikolla on oma ääni. Myönnä pois: popmusiikki ei ole tärkeää. Sillä ei ole mitään väliä. Sama koskee suurinta osaa kirjallisuudesta, televisio-ohjelmista, elokuvista, radiodokumenteista, kuvataiteesta, tanssista ja yleesäkin siitä, millä kovin moni täyttää elämänsä. Haluan tehdä heti selväksi, että minä kuulun näihin moniin, mistä seuraa liki eksistentiaalisia tuskia: kuinka voin nauttia niin paljon jostain, minkä arvoa on niin hankala perustella? Eikä kyse ole verbalisoinnin vaikeudesta. Koska kulttuuri on luonteeltaan sosiaalista, on myös sen nauttiminen ja arvostelu riippuvaista muista ihmisistä.

Niinpä saavutaan tilanteeseen, jossa henkilö X (esimerkiksi minä) huomaa pitävänsä huomattavan paljon asiasta Y, joka on – kiltisti sanottuna – tuubaa. ”Vai niin”, tuumaat sinä, oi valistunut lukijani, ”mutta eihän muiden ajatuksilla ole mitään väliä”. Voi kunpa voisin ajatella samoin.

Totuus on kuitenkin se, etten minä ole niin vahva. Sanon pitäväni monista asioista, jotka ovat todellisuudessa yhdentekeviä tai vastenmielisiä, enkä uskalla myöntää diggaavani sellaisia bändejä, jotka ovat kroonisen anti-siistejä.

Ei enää! On tullut aika heittää pois vaatimattomuuden viitta ja ottaa iskut vastaan kuin mies (tai ainakin kuten jokin varsin kookas ja melko kestävä asia)! Joten myönnetään: minä pidän poppipuurosta. Minusta monet maailman parhaista lauluista ovat sellaisia, jotka eivät olisi olleet omaperäisiä edes vuonna 1950. Minä nautin suuresti yksinkertaisista terssistemmoista ja Charlie Clouserin ohjelmoimista riffeistä.

En ole koskaan oppinut pitämään Weezerin Pinkertonista, koska se kuulostaa paskalta, olivat biisit miten hyviä tahansa. Minusta Queenin The Miracle sisältää monta hyvää biisiä. Minusta Nine Inch Nails ja melkein kaikki sen sukulaisbändit ovat parempia kuin uraauurtavat Einstürzende Neubauten tai Throbbing Gristle. Minusta Beatlesin varhaiset äänitteet ovat kiinnostavia ainoastaan korrektissa historiallisessa kontekstissa, kun taas Sgt Pepper’s on hyvä levy myös omillaan. Minusta klassinen musiikki ei useimmiten ole suinkaan suinkaan kiehtovan monipuolista, vaan masentavan tursuilevaa (eivätkö ne perkeleet tunnista hyvää kertosäettä vaikka se purisi heitä peruukkiin?).

Minusta Backstreet Boysillä on monta loistavaa popviisua, White Stripes / Vines / Strokes ja kumppanit ovat tylsimpiä bändejä vuosiin, ja Neljä Ruusua ei ole tehnyt huonoa levyä sitten Hyvää yötä Bankokin (4R:ää ei lasketa).

Tiedän olevani osin ääripopulistinen ja toisaalta täydellisen konservatiivinen. Kuten olen tunnustanutkin, olen teoreettisessa mielessä täydellinen musikaalinen juntti. Kaikesta siitä huolimatta tai juuri sen takia nämä ovat minun mielipiteitäni, täydellisen perusteettomia ja vastaansanomattomia. Hyvänen aika sentään, en ole enää teini-ikäinen – en minä jaksa rakastua uuteen musiikkiin!

Lista vuoden 2002 parhaista äänitteistä, olkaa hyvä.

Vielä selvennyksenä yölliseen älyväläykseen: Pophelmiä-sarja sai osaltaan alkunsa Operaatio Tyrän myötä. Kyseenomainen manööveri sai nimensä siitä, että sen suorittaminen vaati useiden tuntien intensiivistä istumista. Nimittäin ennen kuin lähdimme reissuun, koodasin kaikki minun ja Sonjan cd-levyt mp3-muotoon. Niinpä reilut 250 audiokiekkoa supistuivat 23 cd-r-levyksi, jotka kulkevat kätevästi mukana.

Pakattuina jokaiselle levylle mahtuu kymmenkunta albumia, eikä levyissä ole tietenkään tilaa niiden kaikkien nimille. Tästä seuraa, että levyillä on melko helppo pelata musikaalista rulettia – iske levy koneeseen, lisää sata biisiä playlistiin, valitse soitettava kappale satunnaisesti. Tällä tavalla tulee kuultua uudestaan lauluja, joiden olemassaolon oli jo melkein unohtanut. Voilá – Pophelmiä.

Muistan vielä sen tunteen, jonka koin ensimmäisen kerran U2:n ja Depeche Moden levyjen parissa vuosikymmen sitten. Olin vasta tuhlannut kaikki säästöni CD-soittimeen, joka oli huono mutta CD-soitin kuitenkin. Kirjaston levyhyllystä löytyi hienon näköisiä levyjä, joiden esittäjät olivat tuttuja ja biisilistastakin löytyi muutama kappale, jotka olin kuullut aiemmin. Ja ne olivat hienoja levyjä.

Mutta parasta koko asiassa oli se tunne, joka leviää vatsanpohjaan kun on saanut käsiinsä uuden levyn, josta ei tiedä mitään ja jo ensimmäisen kuuntelukerran aikana on varma siitä, että tuo äänite tulee kulkemaan mukana koko loppuelämän.

Niin minulle kävi Achtung Babyn, Songs of Faith and Devotionin ja myöhemmin vielä Everything Must Gon kanssa.

Vuosien mittaan radionkuuntelustani tuli aktiivisempaa, törmäsin uusiin artisteihin MTV:llä, kuuntelin kavereiden hyllyistä löytyneitä levyjä, kunnes lopulta kiinteä Internet-yhteys johti minut todelliseen musiikin Eldoradoon. Siinä vaiheessa uusien levyjen aiheuttama kihelmöinti oli alkanut vähentyä huomattavasti. Syitä on varmasti monia, eikä vähäisimpänä se, että teini-iän herkät, musikaalisen neitsyyden vuodet olivat ohi. Jopa minun kuuntelumäärilläni iso osa valtavirtatavarasta alkoi kuulostaa tutulta. Tätä efektiä vahvisti se, että yhtä useammin hankin käsiini tutun artistin uuden levyn tai jos kyseessä oli uusi taiteilijatuttavuus, olin kuitenkin lukenut hänestä lehdestä, vepistä, nähnyt videon MTV:llä, kuullut kavereiden kommentteja siitä ja ehkä kuullut biisin tai pari. Lisäksi suurin osa irtorahastani kului DVD-leffojen ostamiseen, koska ne vaikuttivat paremmalta vastineelta rahalle kuin täysihintaiset cd-levyt. Tämä kaikki johti ymmärrettävästi siihen, että tuntemattoman viehätys oli lähes kaikonnut.

Pikakelataan nykyhetkeen. Täällä Walesissa minulla ei ole nettiyhteyttä kotona, ei isoa siirtomediaa koululta kotiin, ei kaapelitelevisiota (ja ainoa käytettävissä oleva televisio on yhteisessä olkkarissa), ei radiota, ei ihmisiä jotka kertoisivat mikä on hot, ei Rumbaa eikä Soundia. Minulla on mukana koko CD-kokoelma mp3-muodossa, mutta ei mitään kanavaa kuulla uusia artisteja. Joten mitä tapahtuu? Vaivunko apatiaan, menetänkö uskoni populaarimusiikin parantavaan voimaan ja ryhdyn skientologiksi?

Ja paskat. Kävelin levykauppaan, nappasin kainaloon pari levyä tyypeiltä joista en ollut koskaan kuullut aikaisemmin (kymmenen puntaa / hopeakiekko) ja iskin levyn soittimeen kotona. Silloin se tapahtui. Kymmenen vuotta vertailua, ylellisyyttä ja ”tää on kuultu jo aiemminkin”-väsymystä tipahti pois kuin suomut silmiltäni. Kappale jota kuuntelin oli nimeltään Turn The Page, joka avaa the Streetsin albumin Original Pirate Material. Simppeli rytmilooppi, taustajouset ja mies, joka räppää kaiken tämän päälle erehtymättömällä aksentilla ja tyylillä.

Aivan loistavaa. Poissa olivat jenkkihiphopin kliseet ja tilalla brittiläiset. Mutta millaiset kliseet! ”Around here we say birds, not bitches” kuten herra asiansa yhdessä vaiheessa ilmaisee. Taustat ovat poikkeuksetta hienoja, ja biisigenrejäkin on useampi kuin kaksi jenkkivakiota eli nopea ja hidas. Levyllä on hieno alku, hieno loppu ja paljon hienoja kappaleita välissä. Yhdeksi kulminaatiopisteeksi nousee ”The Irony of All”, Eminemin Guilty Conciencea muistuttava pseudoduetto, jossa kaksi hahmoa keskustelee Britannian päihdepolitiikasta. Loistavia hahmoja täydentävät vielä taustat, jotka vaihtuvat yhtä aikaa puheenvuoron kanssa. Mutta mitä minä sitä enää kehumaan – käy ostamassa levy ja kuuntele itse.

On nimittäin hyvin todennäköistä, että et ole kuullut hänestä koskaan aiemmin ja saat kokea saman kuin minäkin, sen ihanan tunteen joka vaeltelee aivon ja vatsan välillä ja kertoo, että jotain loistavaa tapahtuu parhaillaan.